Valerian & Laureline: Pahat unet; Liikkuvien vetten kaupunki

Alun perin tarkoitukseni oli tehdä myös viime vuoden joulukuussa joulukalenteri ja mitä mainioin ja ajankohtaisin aihekin sille löytyi: Avaruusagentti Valerianin seikkilut, joita on tänä vuona koeteltu Luc Bessonin varsin ristiriitaisia arvosteluita keränneellä jättielokuvasovituksella.

No, joulukuu oli sitten kiireistä aikaa (kuka olisi arvannut) ja tämä jäi. Koetetaan silti arvostella ainakin osa Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezières’n
vuonna 1967 alkaneesta, 24-osaisesta albumisarjasta.

Liikumme ensin alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä, jotta pääsemme sarjan juurille. Kahdessa ensimmäisessä albumissa matkustetaan ajassa ennemminkin kuin
tilassa (avaruudessa). Valerian matkustaa ensiksi Pahat unet -albumin lyhyemmissä seikkailuissa kauas menneisyyteen lukijoiden näkökulmasta. Toisessa albumissa, Liikkuvien vetten kaupunki, sitten mennäänkin hämmentävästi taas ajassa taaksepäin Valerianin ajasta, mutta eteenpäin katsottuna meidän lukijoiden ajasta. Albumit etsivät selvästi vielä, mikä olisi sarjakuvan juju ja ydin. Piirrosjälkikin alkaa tavanomaisemman Franco-belgialaisen tyylin liiotelluista kääpiöihmisistä liikkumaan kohti luonnollisempia suhdelukuja.

Pahojen unien hahmomallinnusta.

Sarjan parhaimpien albumeiden hioutumiseen menikin tästä pisteestä kymmenkunta vuotta. Kiusankappaleenakin on näissä kliseinen pahantahtoinen ja megalomaaninen tiedemies, nimeltään Xombul, sen sijaan että konfliktia aiheuttaisi erilaisissa olosuhteissa kasvaneiden avaruusolentorotujen keskinään erilaiset kulttuurit. Hirveästi ei vois siis sanoa nousevan kiehtovia aiheita esille, vaikka Pahat unet nyt tietysti käsittelee mielikuvituksen voimaa ja Liikkuvien vetten kaupunki tuntuu häkellyttävän tarkkanäköiseltä tulevaisuuskuvalta näin vuoden 2018 perspektiivistä. Kohta siitä lisää.

Vihje: mitä tästä tulee mieleen? Muutakin kuin Roland Emerrichin katastrofielokuvat?

Pahoissa unissa on kuitenkin se merkittävä puoli, että mukaan otetaan heti melko persoonattoman Valerianin rinnalle sarjakuvien todellinen päähenkilö, siro ja nopeaälyinen, mutta myös hieman naiivi ja äkkipikainen Laureline.
Jos albumisarjaa lukee väärässä järjestyksessä, saattaakin olla isohko yllätys että Laurelinen tausta on olla keskiajalta kaukaiseen tulevaisuuteen tuotu nainen, sen verran hyvin hän vaikuttaa myöhemmin olevan sinut aikansa ominaisuuksien kanssa. Laureline ei tosin luonteensa puolesta ikinä ole pienistä hätkähtänyt.

Liikkuvien vetten kaupunki on siis kiinnostava tulevaisuuden visio, sillä se sijoittuu post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jossa esimerkiksi New York on hukkunut mereen. Napajäätiköt ovat ilmeisesti sulaneet lopullisesti, vaikka syypäänä esitetäänkin olevan ihmisen luoman ilmastonmuutoksen sijaan termonuklinen ydinsota. Kuitenkin edelleen pohjimmaisena ongelmana on ihmisten pohjaton ahneus. Ryöstelijät käyvät vohkimassa hienostoasunnoista arvotavaraa, koruja ja rahaa, vaikka yhteiskunnan luhistuttua näillä ei sinänsä ole enää mitään arvoa.

Kaikkea näkee, mutta että avaruusjazzmuusikko Sun Ra’han perustuva rosvopäällikkö?

Keskeinen ajatus Valerianin seikkailuissa alkaa toisin sanoen muodostua; se näyttää samalla kertaa tulevaisuuden jossa ihmiskunta on ajettu omien heikkouksiensa takia aivan nurkkaan. Toisaalta yleinen asetelma sarjakuvassa onkin, että vielä tästä eteenpäin koittaa aika, jolloin ihmiset kehittyvät useiden näiden heikkouksien yli jopa sellaiseen pisteeseen asti, että kykenevät toimimaan intergalaktisina rauhanturvaajina, auttamassa muita lajeja oppimaan elämään rauhassa keskenään.

Alkualbumit ovat turhan nopeatempoisia, singoten päähenkilönsä cliffhangeristä toiseen viikkolehtien lukijoita jännittämään. Myöhemmin on löytynyt rauhallisempi rytmi samoin kuin syvällisempi lähtökohta kohdella vertauskuvin ihmisyyden heikkouksia ja vahvuuksia. Albumipari on silti hyvää luettavaa ja paljon muutakin kuin kuriositeetti perustekijöille palaaville Valerian-faneille.