Joulukalenteri lähestyy loppuaan, joten voisimme ottaa käsittelyyn kaksin kappalein André Franquinin viimeisinä julkaistuja albumeita.
Tembo Tabun päätarina on jämä Kuplamiesten ja SOS… Bretzelburgin välistä. Se oli täysin Gregin käsikirjoittama, ja Franquin piirsi sen yhdessä Vili ja Bill -sarjan luojen Jean Roban kanssa. Franquin itse ei ollut tarinaan tyytyväinen, eikä ole vaikeaa nähdä miksi. Se ei ole juoneltaan lainkaan samalla tavalla lennokas kuin muut aikansa tarinat, ja piirroskin tuntuu ottaneen takapakkia.
Sieltä se tulee.
Kyseessä on kolonialistinen Afrikka-seikkailu, jossa on sävyjä sekä muinaisesta Piko ja pygmit -seikkailusta sekä Kultakaivoksen gorilloista. Pygmien käsittely ei ole hirveästi muuttunut 40-luvun lopulta 60-luvulle tultaessa. Jälkimmäisestä tarinasta on otettu perusjuoni, jossa joku säikyttelee paikallisia päästäkseen käsiksi alueen rikkauksiin, eli käytännössä kultaan.
Marsupilamin kanssa Franquinin sulava viiva pääsee oikeuksiinsa.
Jotain erikoisuuksia kuitenkin löytyy, jotka tekevät tarinasta lukemisen arvoisen. Kirkkaanpunaisten elefanttien rymyäminen viidakosta huvittaa toistuessaan monta kertaa putkeen, ja mukana on iso farmi lihansyöjäkasveja, jotka kertovat myös osaltaan, miten hyvin Super Smash Bros.issa pärjäisi Piranha Plantiltä, jos Marsupilami olisi pelattavana hahmona.
Pääpahis on tässä tummaihoinen, mikä on tietysti ihan jännä tasapainotus. Harmittaa kuitenkin tuo perustason rasistinen karikatyyri hänen piirteinään.
Mukana bonarina on yksisivuisia Marsupilami-vitsisarjoja sekä hieman pidempi tarina Häkki, joka oli mukana myös Kultaisen naamion kansissa ainakin kovakantisessa painoksessa. Kaikkiaan teos jäi hyllylle vuosikausiksi ja julkaistiin ranskaksikin vasta pitkälle Fournierin pestin välipalana.
Vauvanvaippoja Sieninevassa on sitten Franquinin vihoviimeinen tarina vuodelta 1968, missä hän pitääkin hieman hauskaa koko konseptin kustannuksella. Se on kolmas osa Zorbul-trilogiaa, mutta menee täysin vastaan sitä, mitä edeltävät osat olivat.
Isoja vauvojahan kaikki perustason fasistit seuraavat.
Zorbul on oman säteensä vaikutuksesta taantunut vauvan asteelle ja vitsejä veistellään siitä, miten Piko, Fantasio ja Sieninevan kreivi joutuvat paapomaan keski-iän ylittänyttä äijää kuin sylilasta. Vaara kuitenkin vainoaa yhden, etelleen uskollisen zor-miehen muodossa, mistä päästään yllättävän synkän oloiseen feikkilopetukseen.
Zor-säde on aika kauhistuttava ase.
Kuitenkin Franquin ei nyt sentään viitsi ihan liian pahaa cliffhangeriä jättää Fournierille, ja ratkoo parin viimeisen sivun aikana ongelmat siistihköön pakettiin. Tarina on varsin hauska ja paikoin vauhdikas, mutta tekijän väsymisen alkaa jo vaistota.
Paremmin omassa elementissään Franquin onkin lisätarinassa Bravo Brothers, joka oikeastaan on pisin Niilo Pielinen -tarina, jonka hän pääsi kertomaan. Kuten Niilon edesottamuksissa parhaimmillaan, on itse tumpelo aika pienessä sivuosassa, mutta hänen aiheuttamansa kaaoksen seuraaminen on pikemminkin se tarinan clou. Nyt Niilo on ostanut sirkuksen poistomyynnistä kolme temppuilevaa simpanssia, jotka sitten pistävät Spiroun toimituksen sekaisin.
Varhaisissa Niilo-tarinoissa aina tuntui, että Fantasio oli vähän turhan kiivas ja raivopäinen (vaikka tietysti olosuhteisiin nähden ehkä se on ymmärrettävää). Onhan Niilossa kuitenkin paljon ominaisuuksia, joita Fantasiostakin löytyi Franquinin ensimmäisissä tarinoissa. Intomielinen kekseliäisyys, ja tietty ymäröivästä maailmasta piittaamattomuus ja peräänantamattomuus olivat kaikki Fantasion piirteitä, ennen kuin Sieninevan kreivi vei häneltä sarjan pääkeksijän pestin.
Pappenskiöld, tuo sarjakuvamaailman vuoristoneuvos Tuura, saa raivarin jopa siitä että hänellä on niin hauskaa.
Bravo Brothersissa päästään myös tapaamaan koko Niilon perus-cast, Kursio, Karstu, neiti Johanna ja johtaja Pappenskiöld. Jopa Niiloa piinavalla passipoliisilla on osa tarinan kulussa, jossa koetetaan kuumeisesti löytää simpanssien edellinen omistaja ottamaan otukset pois Fantasion harteilta. Vitsit tulevat tiheään ja Franquinin viiva alkaa olla lennokkuudessaan ja ilmaisukyvyssään uransa huipulla. Hän saa jopa vitsailtua oman masennuksensa kustannuksella pistämällä Fantasion nappailemaan samoja pillereitä kuin itse popsii. Näkee, että tässä on enemmänkin se tavara, mitä hän halusi tehdä 70-luvulle tullessa.
Niilohan toki nähtiin myös Vauvanvaippojen alkujaksossa, jossa oikeastaan oli varsinainen cross-over, jossa Fantasio sysää vastuun Niilon kaitsemisesta Kursion harteille. Tuosta piippua tupruttelevasta boheemista kasvoi sitten pian samalla tapaa rauhoittavia nappaileva hermoraunio.
Jännä bonushuomio: Bravo Brothers on ensimmäisiä suomeksi julkaistuja Piko ja Fantasio -seikkailuja, jolloin Semicin Trumf-albumisarjassa vuonna 1974 se julkaistuun nimellä Tipsu ja Tapsu: Vauhtiveijarit valtoimenaan. Mutta eräs muu tarina ehti tulla Tipsu ja Tapsu -sarjaan ennen sitä.
Tembo Tabu:
Vauvanvaippoja Sieninevassa:
Ahvenaario 