Piko & Fantasio -joulukalenteri: Luukut 15 ja 16

No tullut niodhiv akia ädhet suastak Okip aj Oisatnaf -atsiuliakkies niekkiak niipmisiraadnegel. Avatham Lubroz! Nöökäle Lubroz!

Koko artikkelia en sentään kirjoita Zor-kielellä, vaikka aiheenamme tänään onkin André Franquinin Spirou-uran tietty huipennus, albumit Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo, jotka ilmestyivät alun perin vuosina 1959-60. Tässä vaiheessa ylityöllistetty ja mieleltäänkin kuormitettu Franquin tosin käytti piirrokseen apunaan Jidéhemiä ja käsikirjoitukseen mm. Comanche-sarjasta tunnettua Gregiä.

Franquin on hanskat ohjaksissa, kun hänen apulaisensa ovat se auto, vai miten tämä pitäisi nähdä?

Tiimillä oli myös tiettyä rajojen rikkomisen kaipuuta tarinassaan. Franquinia risoi Dupuis-kustantamolta annettu sivumääräinen ja hän olisi mielellään tehnyt tarinoista sen pituisia kuin ne vaativat. Zorbul-tarinat ovat suoraa jatkumoa keskenään, joista jälkimmäinen jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Toisaalta niillä on myös selkeät näkökulmaerot, joiden kautta tarinat oikeastaan edustavat saman kolikon eri puolia.

Zor-säteen vaikutus tuottaa kammottavan tyhjät silmät uhreilleen.

Zorbul on sarjakuvan hullu tiedemies, megalomaanikko ja nero, joka kaavailee maailmanherruutta, ja lähinnä siksi että haluaa pönkittää heikkoa itsetuntoaan. Siispä kolmannessa persoonassa puhuva mustanpuhuva partaveikko on tavallaan Piko & Fantasio -sarjan vastine monelle superkonnalle, vaikkapa Tohtori Doomille, vaikkakin tosin heti ensiesiintymisestään on myös selvää, että tämän koppavuudesta ja huumorintajuttomasta itsekeskeisyydestään revitään myös huumoria.

Zorbulin menneet kokeet kuulostavat siltä, että onnistuttuaan ne olisivat aiheuttaneet aika pahoja ongelmia. Tämä kertoo jo siitä, että hahmon näkemys on se, että mitä voi tehdä, pitää tehdä, seurauksista viis.

Aseinaan Zorbulilla on ennen kaikkea zor-säde, jolla on kaksi eri asetusta, jotka kummatkin vievät yksilöiltä tahdonvoiman. Toisen avulla hän tekee kidnappaamistaan miehistä sotilaitaan, zor-miehiä, ja toisella sitten rankaisee sivullisia. Pelottavimmat elementit liittyvät juuri tähän jälkimmäiseen säteeseen, joka jähmettää ihmiset paikalleen, mutta jättää ajatustoiminnot yhä toimimaan.

Pormestari-rassua käy tarinassa sääliksi, vaikka hänkin on itseään täynnä oleva tyhjänpäiväisyys valta-asemassa, jollaisia Franquin erityisesti halveksuu-

Oikeastaan nämä ovat ennemmin Sieninevan kreivin kuin Pikon tai Fantasion seikkailuita. Tämä suhtautuu Zorbuliin, entiseen oppilaaseensa, kuin koulun opettaja fiksuun, mutta jekkuilevaan oppilaaseen. Hän vääjäämättä uskoo Zorbulin hyvyyteen ja haluun auttaa viemään maailmaa eteenpäin, vaikka todisteita katalista aikeista orjuuttaa ihmiskunta itsekkäistä syistä on koko ajan enemmän. Aiemmissa albumeissa itse hullun tiedemiehen asemassa ollut hahmo siis uskoo myös että muutkin on käännytettävissä hänen vapaalle tielleen. Mutta kreivilläkin on oma mittansa, joka täyttyy kun oikea aika koittaa.

Erityisen katala teko Zorbulilta on käännyttää Sieninevan kyläläiset linnaa tuhoavaksi joukkioksi-

Mutta Kreivi on kyllä oikeassa siitä, että Zorbulia ajaa epävarmuus ja halu esittää kyvykkyytensä ihailemalleen kreiville.  Z niin kuin Zorbul näyttää maailmaa uhkaavan armeijan kalustettuna teknisesti kehittyneillä ajoneuvoilla ja joukolla sotilaita, jotka on aivopesty yksinkertaiseen ideologiaan. Ei ole hankala lukea tätä varoituksena Neuvostoliiton toimista, etenkin kun Zorbul kaavailee myös avaruuden valloitusta aikana, jolloin NL oli lähettämässä Laikaa ja Gagarinia kohti ulkoavaruutta.

Tuskinpa tämän aivopesukohtauksen taustavärikään ihan sattumalta on noin punainen.

Zorbulin varjo on hyvinkin oleellinen jatko-osa, koska se keskittyyasioiden toiseen puoleen, eli myös lännen käymän kylmän sodan kritisoimiseen. Se varoittelee edellistä enemmän avuttomaksi tekemisen tunteeseen suurvoimien alla. Alussa siivotaan Sienineva yksittäisen zormiehen jähmettämistä viattomista kansalaisista, jotka ovat sodan ulkopuolisina joutuneet kokemaan kauheita. Loppupuolella edellisen albumin kehnosta menestyksestään oppinut Zorbul puolestaan käyttää toisaalla häikäilemättömästi tahdonvoiman vievää sädettään omien tuotteidensa mainontaan.

Fantasio on aina se, joka saa tuta omissa nahoissaan Zorbulin uudet innovaatiot.

Kapitalismi on siis ottanut Neuvosto-sosialismista kaikkein epäinhimillisimmät ja epäreiluimmat innovaatiot omaan härskiin käyttöönsä. Zorbulin tietämättä tällä myös ruokitaan Palombian diktaattori -sarjasta tuttua sotilasvallankumousta, joka aivan selkeästi on viite siihen, miten länsi aseisti oikeistodiktatuureja ihan vain sen takia että nämä olivat kommunismia vastaan.

Tavallisten ihmisten kärsimys tuodaan albumissa myös entistä selkeämmin pöydälle.

Ja Zorbul on siinä mielessä kapitalismin kuvastaja, että hänkään ei pysähdy koskaan miettimään tekojensa seurauksia tai aiheuttamaansa kärsimystä, kunhan tekee asiat itsensä puolesta. Hänessä on kuitenkin sympaattisiakin sävyjä, jopa vaikuttaen siltä että Franquin on antanut hänelle omia epävarmuuksiaan. Kreivin antaman mielialalääkkeen myötä hän murtuu täysin Z niin kuin Zorbulin lopussa, hetkessä, joka muistuttaa Franquinin omista mielenterveysongelmista.

Armeija marssii vatsallaan.

Jos sarjoissa on jotain kritisoitavaa, niin molemmat, etenkin Zorbulin varjo loppuvat hyvinkin nopeasti, kuin seinään. Ensiosalla on tietysti se etu, että sen tilanteesta jatketaan ja kesken jääneisiin asioihin pystyy vielä tarttumaan. Kakkososalla tilanne on vähän hankalampi. Trilogialla oli toki vielä päätösosansa, mutta koska se otti aika erilaisen tavan, olisi jälkilöylyt olleet ihan aiheellisia, etenkin kuin tarinan varsinainen pääkonna sai siten vain muutaman sivun tilaa tarinassa.

Mutta toisaalta kulissien takana oli ehkä hänelle ehkä sopivampi paikka, koska eihän hän Zorbulin, konnista suurimman, kunnia kykene viemään.

Kunniakas partio zor-miehiä näille albumeille. Nöökäle Lubroz!