Vielä yhden kerran palaan tässä Lucky Luke -teemaan. Vaikka Luken oma synttärivuosi oli ja meni jo, on minulla sentään se hyvä tekosyy, että uutena vuotena 2017 tulee Daltonin veljesten ensiesiintymisestä kuluneeksi 60 v.
Tai siis, miten tuon nyt laskee. Vuonna 1957 julkaistiin albumimuodossa Joss Jamon, jossa, kuten ehkä muistatte, Joe, Jack, William ja Averell Dalton jo nähtiin pikaisesti. Samana vuonna Spirou-lehdessä alettiin julkaista jatkosarjana albumia Daltonin serkukset, joka oli siis veljesten virallinen ensi esiintyminen. Kuitenkin Serkukset ilmestyi albumina vasta 1958, ja varsinaisesti Daltonin veljekset oli nähty jo 1954 albumissa Lainsuojattomat. Nämä olivat ne alkuperäiset, historiallisiin henkilöihin perustuvat Daltonit Bob, Bill, Gratton ja Emmett Dalton.
Neljä Daltonia, neljä albumia.
Käsitelläänpä ensiksi tuota Lainsuojattomat -albumia. Tuo oli vielä aikaa, jolloin Morris teki itse sekä sarjojensa käsikirjoituksen että piirrokset. Daltonit ovat siinä erittäin yrmyjä murhamiehiä, mutta jonkin verran heissä näkyy jo tulevien aikojen typeryyttä, ja toki he olivat jo tuossa vaiheessa täysin identtisiä ja perä kanaa paikasta toiseen käveleviä. Paikasta toiseen he eherättävät pelkoa ja kauhua siinä määrin, että erilaisten ryöstöjen tekeminen on varsinaista lasten leikkiä.
Little Dalton – what a scamp!
Mutta Morris oli varsin kömpelö pitämään tarinoitaan kasassa. Lainsuojattomien sävy heittelee sinne tänne, ja mukana on jopa vuosien mittainen aikasiirtymä, jossa Lucky Luke ei muka kykene saamaan etsimiään rosvoja kiinni. Tarina huipentuu historialliseen Teksasin Coffeyvillen tuplaryöstöön, piiritykseen ja verilöylyyn, jossa aidotkin Daltonit saivat surmansa. Alun perin Morris kaavaili Bob Daltonille varsin veristä lähtöä, jonka hän ymmärrettävästi sai sitten luvan piirtää uudelleen. Korjatussa versiossa kenenkään kuolemaa ei nähdä ruudulla, mutta viimeisessä kuvassa nähdään Dalton-vainaiden haudat. Hahmot oli tapettu ja kuopattu.
Alkuperäinen, sensuroimaton viimeinen sivu ja Bob Daltonin kohtalo.
Sarjakuvissa ei tietenkään ole mikään mahdottomuus herättää henkiin menehtyneitä hahmoja, mutta päästessään puikkoihin, käsikirjoittaja René Goscinny kehitti onneksi paremman keinon. Lucky Luke -sarjaan luotiin uudet, edellisten kanssa täysin identtiset Daltonit, jotka olivat niiden historiallisten henkilöiden serkut. Kun historiallisesta taakasta oltiin näin päästy eroon, pystyihän laatimaan Daltoneiden edesottamuksia kaikkiaan kymmenen kokonaista albumia, useita lyhyitä seikkailuita ja vielä täysipitkän elokuvan verran.
Ylimmät kaksi riviä Lainsuojattomat-albumista, alimmat kaksi Daltonin serkikset -albumista.
Daltonin serkuksilla oli siis jo kättelyssä hyvä syy vihata Lucky Lukea, joka auttoi surmaamaan heidän sukulaisensa. Goscinnyn Daltonit tietysti ovat muutaman astetta tyhmempiä, ja tarinan alussa myös muutoin täysin tumpeloita. Albumin alkupuoli toimii täytenä parodiana Lainsuojattomat-albumin kuvioista. Molemmat jutut lähtevät käyntiin Daltoneiden ihastellessa etsintäkuulutuksiaan, sitten harjoitellessa ampumataitojaan. Sitten voidaan postivaunuja (yrittää) ryöstää koplana. Lucky Luke kohdataan ensi kertaa saluunassa, jossa hän heti näyttää närhen munat veljeksille, serkuksille vielä tosin tuplasti nöyryyttävämmin.
Goscinny harkitsee ensimmäisessä albumissa esittää tarkemminkin veljesten välisiä eroja. Averellin lempeän puoleinen idiotismi ei ihan tule vielä esille, mutta ruuan (ja tässä myös viskin) himo on jo läsnä. Lopussa jokainen Daltoneista yrittää nitistää Luken omalla tyylillään; Averell nyrkkejä käyttämällä, William valepuvuillaan, Jack ampumataidoillaan, ja Joe tietenkin pelkästään harkitsemattoman vihansa voimalla. Kaikki epäonnistuvat nöyryyttävästi, mutta toki ehjin nahoin. Täten serkukset pääsevät piinaamaan Lukea vielä kerta toisensa jälkeen.
Daltonit järkkäävät Lumipyryssä nyrkkeilymatsin
Hyvä perustason esimerkki myöhemmistä Dalton-albumeista on Daltonit lumipyryssä, joka ilmestyi alun perin 1963. Tässä vaiheessa veljekset olivat paenneet jo niin usein vankilasta, että vankilan henkilökunta ei vaikuta tästä juurikaan välittävän, tuohan Lucky Luke heidät aina takaisin. Mukaan kuvioihin oli jo tullut vankilakoira Rantanplan, joka on oleellinen jatko veljeskaartille, ehkä ainoa olento, joka on vielä heitäkin tyhmempi.
Daltonit sentään käyvät tällaiseen koiranvirkaan varsin mainiosti.
Tässä albumissa Daltonit livistävät siis Kanadaan asti, joka tuohon aikaan oli vielä aika kesytöntä erämaata, jossa ratsupoliisit pitävät yllä järjestystä. Hieman Goscinny irvaileen karskin oloisille kanukeille, jotka lopulta ovat kovin ystävällisiä ja tottelevaisia, vaikka hemmetti kiroilevat. Hauskempi juttu on Daltoneiden pyrkimys ottaa itselleen aliakset, jotka tuppaavat menevän heiltä koko ajan sekaisin.
Daltonit identiteettikriisissä.
Jos Lumipyryssä on perustason Dalton-seikkailu, on Goscinnyn viimeinen (elokuvaa lukuunottamatta) D-tarina Daltonit pääsevät hoitoon vuodelta 1975 varsinainen kirsikka kakun päällä. Psykoanalyysille irvaileva juttu esittää jälleen erään hyvää tarkoittavan hölmön, tohtori Otto von Himbeergeist, joka uskoo kykenevänsä parantamaan paatuneet Daltonit rikollisuudestaan. Lucky Luke on todistanut moisten yritysten epäonnistumisia monta kertaa, eikä tahdo siihen siis enää uskoa. Mutta tapahtumien eteneminen tulee yllättämään hänetkin.
Joka pyssyyn tarttuu…
Hoitomuodoilla on nimittäin odottamattomia vaikutuksia. Luke itse alkaa olla epävarmempi asetta käsitellessään, Joen haavoittuvaisempi puoli pilkahtelee pinnalle, ja hoito vaikuttaa jopa tepsivan Averelliin, jota alkaa kuvottaa ajatuskin varastelusta. Kaiken huippuna jopa analyysiä kuunnellut Rantanplan saa älykkyyskohtauksen!
Joe kuitenkin suhtautuu koiraraukkaan vanhasta kokemuksesta varsin vihamielisesti. Onneksi Rantanplania ei noin vain satuteta.
Tarinassa Daltonit ovat hieman totuttua häijympiä, mutta tavallaan myös inhimillisempiä. Goscinnyllä on roistojaan kohtaan suuri sympatia. Kuitenkaan status quosta ei päästä ihan liian pitkälle karkaamaan. Juttu toimii odottamattomien gagien mukana, jotka on uutettu kiinni juoneen varsin toimivasti. Vain Rantanplan-jutut tuntuvat alkupuolella hieman päälleliimatuilta, mutta muuten kaikki on tarinan palveluksessa. Goscinny olisi varmasti saanut vielä monta kertaa rutistettua Daltoneista uusia puolia vastaavalla tavalla irti, jos ei olisi itse menehtynyt niin ennenaikaisesti.
Ylen Lucky Luke -jutussa haastatellut vähättelivät Daltoneiden merkitystä albumisarjalle. On toki totta, että sarjalle itsessään tekee hyvää, etteivät veljekset ihan jokaisessa albumissa riehu. Mutta se, miten hyvin René Goscinny osasi varioida vain neljän toinen toistaan tyhmemmän rosvon ominaisuuksia erilaissa tilanteissa, on ehdottomasti ihailemisen arvoista.
Jokainen kunnon sankari tarvitsee tietyn pimeän puolen, ja nuhteettomalle ja kykeneväiselle Lukelle on tietysti oltava omat tyhmät, häijyt ja tupelot varjopuolensa. Osaavalla käsikirjoittajalla nämä eivät ole kuitenkaan ihan täysin mustavalkoisesti käsiteltyjä hahmoja, vaan komedian myötä valkoisuuden sijaan univormuissa esiintyy humoristinen keltainen.
Lainsuojattomat:
Daltonin serkukset:
Daltonit lumipyryssä:
Daltonit pääsevät hoitoon:
Ahvenaario 