Sarjakuva-Finlandia 2018

Jälleen on koittanut aika, jolloin kotimaisen sarjakuvamaailman kiinnostavin palkinto jaetaan 23.3. Tampere kuplii -tapahtuman yhteydessä. Tänä vuonna ehdokkaat on valittu harvinaisen huolella, mukana on pienten kustantamoiden teoksia, jotka helposti jäisivät vähälle huomiolle. Isompien kustantajien tunnetut perustyöt on jätetty puolestaan nuolemaan näppejään.

Palkinnon valitsee tänä vuonna Esko Valtaoja, joka on julkisuudessa kertonut pitävänsä perinteisestä seikkailusarjakuvasta ja supersankareistakin, mutta karsastavan liian taiteellista ilmaisua. Tähän nähden kuitenkin näkisin että tunnetun emeritusprofessorin saattaa voittaa puolelleen informaatiopitoinen ja tositapahtumiin perustuva teos, joita kuitenkin ehdokkaiden joukossa kuitenkin monia on.

Tänä vuonna en saanut ehdokkaista käsiini Kaisa ja Kristoffer Lekan sarjakuvaa Imperfect (tuntuu että heidän sarjakuviaan otetaan varsin harvoin kirjastojen kokoelmiin) ja Antti Ollikaisen Flu 3:ea, joka etenkin harmittaa sillä sitä edeltävät kaksi sanatonta sarjakuvaa ainakin olisivat sellaisia seikkailusarjoja, jotka voivat hyvinkin osoittautua kisan mustiksi hevosiksi. Roope Erosen Jaiksfukin on erityisen kiinnostava valinta ehdokkaaksi, ja tuntuu etttä taidan siitä kirjoittaa vielä oman tekstinsä. Kuitenkaan hassutteleva paketti erimittaisia naivistisia zinejä tuskin taitaa tätä kisaa viedä, vaikka sen omalaatuinen huumori tuntuu ilahduttavalta verrattuna monen muun sarjakuvan raffiin aihepiiriin.

Jos kriitikoilta kysytään, on eräs selvä ennakkosuosikki Emmi Valveen karu tilitys Armo, joka kertoo tekijän mielenterveysongelmista jaitseinhosta joka laajeni lopulta jopa itsetuhoisuudeksi. Tekijä ei tosiaan säästele, sillä sarja kuvaa myös väkivaltaista seksisuhdetta ja lopulta aikaa, jonka hän vietti suljetulla osastolla.

Valve on upean elävä ja ekspressionistinen kuvittaja, ja taitava kertomaan sarjakuvalla paljon muutakin kuin ilmeiset asiat puhekuplissa. Toisaalta Valveen työhön kuuluu myös tietty tulisieluisuus ja kiukkuisuus. Mielenterveysongelmien tuomat stigmat ja mielisairaaloissa tapahtuva potilaiden alentava kohtelu tekevät sarjakuvasta painavaa, jopa raskasta luettavaa. Rivien välistä voi lukea, miten rankat kokemukset ovat myös kehittäneet taiteilijaa, vaikka ei taide moisten kokemusten arvoista tietysti voi olla. Kyseessä on kuitenkin toivon pilkahdukseen päättyvä teos, joka kuitenkin toivottavasti myös voimaannuttaa samankaltaisten ongelmien kanssa kamppailevia.

Lietzén – Jääkärit

Kisaan on otettu kaksi historiallisista aiheista kertovaa teosta, Mika Lietzénin Jääkärit – Viisi kertomusta sekä Jesse Matilaisen Suomen suurin kommunisti. Molemmat ovat toki aiheeltaan ajankohtaisia Suomen sisällissodan 100-vuotisten yhteydessä, ja molemmissa teoksissa on tehty huikeat määrät taustatyötä.

Matilainen – Suomen suurin kommunisti

Matilainen kertoo tarkkaan ja historiallisen laveasti Sisällissodan jälkeisten kommunistien, kuten Otto Wille Kuusisen ja Hanna Malmin kamppailuista ja radikaaleista vallankumoussuunnitelmista. Lietzén on vetävämpi kertoja, hän kertoo lyhyitä tarinoita Saksaan lähetettyjen jääkäreiden näkemistä sodan kauhuista, ja teoksissa on mukana myös tiettyä maagista realismia. Matilaisen pitkä erilaisia henkilöitä näyttämölle ja ulos marssittava tyyli ei ole yhtä romanttinen kuin Lietzénillä, mutta sitä lukiessa tuntee oppineensa paljon enemmän. Piirrostyyliltä puolestaan Lietzénin sulava ja kaunis viiva vie postikorttimaisesta sommittelustaan huolimatta Matilaisen kirveellä vesitetyn näköisiä hahmoja suvereenisti.

Toki historiallinen aihe on kuvattuna myös Pauli Kallion ja Kyky Ahosen sarjakuvassa Maalaispunkin täydennetty päiväkirja, jonka mukaan ottaminen tuntuu kyllä hieman väärältä, kun otetaan huomioon että teos on ollut aiemminkin ehdolla ja nyt täydennetty vain parilla lyhyellä uudella sarjalla ja Tampereen Vapriikin zine-näyttelyn kokoamisesta kertovalla tekstillä.

Kuitenkin kyseessä on merkittävä kertomus punkin nousun vuosista 70-luvun lopulla ja miltä tuntui olla tuolloin Suomessa toisaalta pikkukylään jumittunut teini, mutta toisaalta punkin ensimmäisessä aallossa täyttä elämää keikoilla ja festareilla elänyt edelläkävijä, ja erään ajan merkittävimmistä bändeistä, Ratsian, luottomies.

Kallion kirjoitustyyli on usein minulle turhan sievistelevä ja korostetun ”elämänmakuinen”, toisin sanoen tylsän keskiluokkainen. Tässäkin olisi voitu toki revitellä enemmänkin, mutta tietty nuoruusnostalgia ja punkin aikalaistodistettu elinvoima tulee hyvin läpi sekä tekstissä että taiteessa. Tosin täytyy aina tämän suhteen huomauttaa, että Kyky Ahosen oma Stadilaispunkin kuuulustelupäiväkirja on paljon punkimpi, enkä sano näin vain koska olen itse stadilainen.

Ulla Donnerin Spleenish on graafisena suunnittelijana toimivan tekijänsä myötä komean näköinen tilitys omankin sukupolveni ongelmista. Elämä tuntuu tyhjältä ja saa tuntea syyllisyyttä siitä, ettei ole osannut hoitaa asioitaan yhtä hyvin kuin kaverit ja tutut.

Teoksella on oma stigmansa olla monen todella raskasta aihetta käsittelevän teoksen kanssa kilpasille, mikä vääjäämättä johtanee siihen, että sen esittämiä asioita ja elämänongelmia trivialisoidaan. Lisäksi vaikka sarjakuva on nokkela sekä piirroksensa että kuvituksensa puolesta, tuntuu että jokin keskeinen oivallus tai kiteytys siitä puuttuu. Toisaalta epävarmuudessa vellominen on nimen omaan juuri se tunnetila, josta sarjakuvakin kertoo. Donnerin tyyli on velkaa paljon Liv Strömquistille.

Harri Filpan Kuolema meidät erotti kertoo tekijänsä vaimon yllättävästä kuolemasta ja siitä, miten surun kanssa oppii elämään. Aihe on merkittävä ja ei voi väittää, etteikö Filpan sarjakuva ole koskettava ja lohdullinenkin sellaisille, jotka joutuvat ehkä samanlaisen tilanteen eteen. Kuitenkin sarjassa olisi omasta näkökulmastani paljon parannettavaa.

Yksinkertaistettu tyyli tekee keskushenkilön ulkopuolelta muista hahmoista statisteja, vaikka toisinaan käydyistä keskusteluista on niin yksityiskohtaisia kuvauksia, että lukija tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Tuntuu, ettei sarjassa olla onnistuttu tekemään kunnon rajanvetoa siihen, onko se kaikenkertova omaelämäkerrallinen tilitys vai omia kokemuksia yleisluontoisemmin käsittelevä teos. Olisin itse kaivannut selkeätä panostusta jälkimmäiseen lähestymistapaan, sillä nyt eri hahmojen väliset dynamiikat eivät näin esitettynä tahdo toimia. Keskushenkilön pään sisäisiä prosesseja se kuitenkin auttaa käsittämään melko hyvin. Ymmärsin, että albumia on myös tehty osana surutyötä, hakien myös itse merkityksiä ja osana tapahtuneen kelailua. Ainakin teos välttää pääosin epämukavan tirkistelyn tunteen.

Lopulta uskon, että tänä vuonna voiton vie Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet. Sarjakuvajournalismin kannalta kyseessä on merkkipaalu, oikeasti meneillään olevia ongelmia ymmärtämään auttava ja monipuolinen teos. Vehkoo on itsekin joutunut anonyymin verkkopalautteen ja vihatrollien maalituksen kohteeksi. Hän hakee vertaiskokemusta haastattelemalla muita uhreja ja onnistuneesti hakee myös omaa pahaa oloaan purkavien vihatrollien impotentin häiriköinnin ydinasiat.

Ei varmasti yllätä, että puhdas misogynia on pääsyy, ja tekijät ovat pääosin miehiä, uhrinsa naisia. Taustalle jää muuttuvan maailman käsittelemiseen kykenemättömyys sekä äärioikeiston hämäämäksi tuleminen. Niemisen kuvitus auttaa etäännyttämään kuolintoivotusten ja raiskausuhkailun hirvittävistä ulottuvuuksista, mutta onnistuu myös antamaan uhreille kasvot ja luomaan yhtenäisyyttä samaa kokeneiden välille. Erityisen merkittävä teos onkin juuri ohjeistuksena siihen, kun hallitsemattoman tuntuinen ryönätulva iskee päälle. Teos muistuttaa, ettei kovia kokeva internetin käyttäjä ole yksin, ja että yhtenäisinä pysymällä voidaan kenties parantaa asioita.

Kaikesta huolimatta isot onnittelut kaikille ehdokkaille. Muistakaa, että olen tavannut olla väärässä näistä asioista.