Q&A: Sarjakuva-Finlandia 2016

Q: Mikä on suosikkisi 18.3. jaettavan, tämänvuotisen Sarjakuva-Finlandian voittajaksi?

A: Olen ehtinyt tähän mennessä lukea kymmenestä ehdokkaasta seitsemän. Himaset ja Minun elämäni -strippisarjat, jotka ovat kokoelmineen ehdolla, tunnen onneksi muutenkin. Vain Kaisa ja Kristoffer Lekan Place of Death puuttuu kirjaston valikoimista, joten en ole saanut sitä käsiini.

Täytyy kyllä sanoa, että kulunut vuosi ei vaikuta olleen parhain mahdollinen ehdokkailtaan. Vaikka mukana on joukko huipputaitavia (ja palkittuja) sarjakuvataiteilijoita, monilta ehdokkaana oleva teos ei edusta tuotannon vahvinta kärkeä. Palkinnolla on ollut hankaluuksia nousta profiilillaan kauno- ja tietokirjallisuuden kaimojen tasolle, joten toivottavasti ei vastakaan aleta palkita teoksia tekijän elämäntyön painon perusteella. Sitä varten ovat jo Puupäähatut.

Oma suosikkini nousee esiin selvällä marginaalilla muista. Mielestäni Tommi Musturin Toivon kirja on suorastaan nerokas. Musturi on jo aiemmin ihastuttanut aluksi yksinkertaisella tyylillään, joka saattaa äityä uskomattoman trippaaviin visioihin. Usein hänen töissään on kuvastettu jonkinlaista matkaa.

Matka itsensä hyväksymiseen vai itsepetokseen? Vai vain tavallinen matka vessaan?

Toivo sen sijaan on korostetun paikallaan pysyvä, tavallinen suomalainen mies. Tämä ei tarkoita, etteikö Musturi löytäisi mahdollisuuksia irroitella kuvallisella tyylillään. Vaikuttaa siltä, että Toivo elää identiteettikriisin keskellä. Hän haluaisi olla suuri lännensankari, kuolevan maailman viimeinen toivo. Sen sijaan hän on arkinen, maaeutumökissä asuva ankea keski-ikäinen pullukka, jonka mielikuvitus ei ylety oman elämänlaadun parantamiseen.

Toivon ongelmat pähkinänkuoressa.

Musturi löytää banaalin tavallisista tilanteista lakonisesti toteavaa huumoria, joka huvittaa ainakin minua. Lassi ja Leevi -perinteen vastakohtana arkea elävämmät fantasiakohtaukset eivät ole vapauden ja mielikuvituksen voiman ylistystä, vaan sisäisten ongelmien fyysisiä ilmentymiä, ahdistuksen kulminaatiopisteitä ja muita mentaalisia käsittelytapoja pinnan alla eläville ongelmille.

Todellisen mieheyden fantasialla ei ole onnellista loppua.

Musturin monikerroksisuus ja rönsyilevä kerrontatapa lienee velkaa Chris Warelle jo piirrosjälkeä myöten. Siinä missä Waren neuroottinen maailmankuva ei juuri sisällä toivon murentakaan, Toivolla on sentään elämässään oma valopilkku. Vaimo ei esiinny albumin alkupuolella juuri lainkaan, mutta alkaa loppupuolella saada päähenkilön kanssa yhtä lailla tilaa. Rakkaus auttaa vaikeassa tilanteessa olevaa jaksamaan.

Alkupuolella Toivon alitajunnan maailma vaikuttaa varsin huolestuttavalta.

Alun perin viidessä osassa julkaistu, ja viime vuonna yksiin kansiin koottu Toivon kirja on selvästi viiden erilaisen näytöksen tarina, mutta osiot täydentävät toinen toisiaan ja tuovat yllättäviäkin näkökulmia aluksi melko staattisen oloiseen perusasetelmaan. Hiljaa kärsivässä, mutta vähäpuheisessa Toivossa on tunnistettavaa suomalaista mielenlaatua, mutta ei mitenkään kliseisissä määrin tai niin, että Toivon ominaisuuksia tyrkytettäisiin lukijalle. Jokainen löytää yhtäläisyydet hahmoon ihan omien kokemustensa perusteella.

Palkinnon valitseva näyttelijä ja koomikko Heli Sutela on sanonut etsivänsä teoksista yllättävyyttä. En tiedä hänen maustaan, kokemuksestaan tai millaisia yllätyksiä hän osaa odottaa. Tuntuu kuitenkin kummalta, mikäli hän ei osaa arvostaa Toivon perusarvoihin menevää maailmankatsomusta ja värikästä tapaa esittää ihmisen sielunelämää.

Jos sinulla on kysymys, johon haluaisit Ahvenaarion vastaavan, ota yhteyttä täällä, tai kysy Twitterissä @pmihal.