Roskasarjat: 007 ja Kuoleman katse

Tänä vuonna kaikkia on tietysti surettanut Sir Roger Mooren (1927-2017) edesmeno. Itse olen aina pitänyt höpsöistä James Bond -elokuvista, joten vaikka en (enää) pidä häntä parhaimpana agentin esittäjistä, on hänen elokuvillaan tietty paikka omassa sydämessäni.

Samoin Bond-elokuvat varmaan ovat kesän jäljiltä kaikilla aika tuoreessa muistiissa jos on sattunut televisiota vähänkään katsomaan, sillä elokuvia on esitetty uusintana koko ajan. Mikäs siinä, jos saavat katsojia, eipä lineaarisella televisiolla juuri muutakaan tarjottavaa enää ole. Mutta ennen vanhaan eivät agenttiseikkailujen ystävät voineet aina turvautua loputtomiin uusintoihin tai edes kotitallenteisiin. Jos elokuva ei pyörinyt teattereissa, ainoa tapa kerrata se, oli lukea sarjakuva-adaptaatio.

No, katsastamamme sarjakuva adaptoi tosin Mooren viimeisen Bond-elokuvan Kuoleman katse vuodelta 1985. Alkuperäistä elokuvaa ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa sarjan parhaimpiin kuuluvana, vaikka se valitsi kiinnostavan konnaparin Christopher Walkenin ja Grace Jonesin muodossa. Moore kuitenkin oli jo lähes 60 ja alkoi olla kyllästynyt Bond-elokuviin ja lapsenlapsi-ikäisten mallien kaatamiseen. Onnistuisiko sarjakuva esikuvaansa paremmin?

”Oho!”

No, aika kankea sarjakuvaversiokin lopulta on. Se käy mekaanisesti läpi elokuvan huippukohdat, etenkin toiminnan, mutta ei oikein vaivaudu syventämään henkilöitä senkään vertaa kuin hyvin pintapuolinen elokuva. Juonta kuljettavat monesti selityslaatikot ennemmin kuin luontevat siirtymät tai selkeä kerronta. Vielä elokuvankin melko mietoa väkivaltaa on sensuroitu, jotta lehdykän voi antaa lasten käsiin.

Miksi leikataan aina johonkin tylsään kun jossain alkaa tapahtua? Miksi noin harmissaan siitä, että takapenkillä on Grace Jones?

Kaikesta kankeudesta huolimatta kuitenkaan sarjakuva lopulta on melko viihdyttävää tavaraa, jos tykkää Korkeajännityksistä ja vastaavista kioskien tusinasarjakuvista, joissa juoni on rakennettu muutaman näyttävän räjähdysruudun ympärille ja päähuomio on pikkutarkoissa välineiden mallinnoksissa. Monet ruudut vaikuttavat olevan läpipiirrettyjä elokuvan stilleistä. Sarjakuvan tekijöiksi on ilmoitettu Jack Sutter kirjoittajana ja Federico Maidagan piirtäjänä.

Rytmitys on ehkä ihan hyvä, mutta tuo ”Pian” -ruutu tavallaan hämmentää. Mihin jäi lumilauta ja miksi Bondin piti mennä jäälautoille pomppimaan?

Myös erittäin korrektin kirjallinen kieli tekee monista kohtauksista tahattoman koomisia, etenkin jos niihin liittyy murhia ja muita konnantöitä.

Oikeastaan sarjakuvan pahin ongelma on, että sen James Bond on erittäin geneerinen seikkailijahahmo, eikä mitään vivahdettakaan Mooren itseironiasta tai muista nyansseista esiinny. Bond heittää jonkin läpän ja iskee naisia, koska niin tarinassa tapahtuu elokuvassakin, mutta tarinankerronta ei vakuuta siinä, että se olisi toimintaa jota tämä valju perusagentti tekisi. Metsäsen hupaisa suomennos tosin auttaa siinä, missä pystyy. Kyllä ainakin Bondin brittiläisyys lopulta paistaa läpi, mutta ehkä enemmän jäykkyytenä ja korrektiutena kuin sulavuutena ja nokkeluutena.

”Kuka? Mikä?”

Albumin lopusta löytyy Suosikin tyyppinen elokuvan teosta kertova kehuartikkeli, jossa siinäkin jo vihjataan Mooren eläköitymiseen. Kiinnostava sitaatti itse hevosen suusta on ”Sitten haluan näytellä oikein häijyä Bond-konnaa”. Se olisikin ollut kiinnostavaa nähdä!