Kotimaan loppukatsaus

richert6

Näin kymmenen viimeisen kirjoituksen aikana ei taida olla enää muuta tilaisuutta käsitellä kotimaisia sarjakuvia. Piti alun perin tehdä tämä teksti pelkästään Hannele Richertin uutuusteoksesta Suuntavaisto, mutta ehkä tähän nyt voisi samaan lyödä muutaman kylkiäisen. Ihan että muistetaan pitää lippu korkealla näin Itsenäisyyspäivänä! Suomessahan on mitä erinomaisin sarjakuvaskene ja on niin paljon hienoja teoksia, joita tämä blogi ei kerennyt koskaan ottaa käsiteltäväkseen.

richert2

Hannele Richert: Suuntavaisto

Richert kuuluu eturivin kotimaisiin tekijöihin, vaikka kyseessä on vasta hänen toinen pitkä teoksensa. Lyhyempiä sarjakuvia, omakustanteita ja kollaboraatioita, hän on kuitenkin tehnyt jo parikymmentä vuotta. Suuntavaisto käsittelee samankaltaista nuoren, lukiosta valmistuvan naisen haaveilua ja epävarmuutta kuin esikoispitkä Enimmäkseen hyvä näkyvyys. Tällä kertaa Richert on lomittanut tarinansa väliin eläviä unijaksoja. Lisäksi sarjakuva linkittyy hänen aiemmin julkaisemaansa omakustanteeseen ”Tänä talvena eletään viime kesä”. Se itse asiassa seuraa samoja hahmoja vuosia myöhemmin, joten teoksen lukeminen tuo tarinaan lisää katkeransuloisuutta ja melankoliaa.

richert3

Felix-kissa toimii symbolina kummassakin teoksessa.

Pienellä paikkakunnalla lukiosta kirjoittava Mirjami haluaa löytää uuden suunnan elämälleen, ja muuttaa kahvilatyöntekijäksi kaupunkiin. Olennainen osa on myös Mirjamin muusta maailmasta poikkeava katse. Hän näkee kauneutta sellaisissa paikoissa, jotka muut ohittavat, joten hän katsoo kaupunkia ja sen hahmojakin eri tavalla kuin muut. Ennakkoluulottomalla asenteella pääsee eteenpäin. Mirjami löytää esimerkiksi asuintalon ihan reilujen kommuunihippien myötä.

Richertin mustekynän jälki arkijaksoissa muistuttaa Pekka Mannisen vastaavaa. Ehkä tästä voi lukea viitteen Mannisen Uniaika-sarjakuviin Tähtivaeltajassa. Richertille ominaisesti tekotapa saattaa vaihdella sarjakuvan mittaan, ja unijaksoissa on synkempiä sävyjä, ja ne on tehty tummaa kartonkia raaputtamalla. Tämä kuvastaa hyvin myös Richertin hahmojen henkistä elämää. Arki on harmaata, pakkopuuron omaista elelyä, ja kunnon sfäärit löytyvät kallon sisältä. Ongelmia hahmoille tulee näiden kahden yhteen sovittamisesta.

richert1

Unijaksot jäsentävät sitä osaa, jota Mirjami maailmassa tuntee.

Richertin sarjakuvissa nautin siitä, kuinka painokkaana hän saa esitettyä ruudut. Kaikesta on kaivettavissa esiin symboliikkaa tai vihjauksia ruutujen ulkopuoliseen maailmana. Vaikka tarinan kulkiessa ei vaikuta tapahtuvan mitään hirvittävän erikoista tai mullistavaa, sarjakuvista jää aina fiilis siitä, että ne ovat vain pieni palanen jotain isompaa kertomusta. Tässä tilanteessa tiedämme jo merkittävän osan tätä jos olemme lukeneet Tänä talvena eletään viime kesän.

richert5

Mirjamin käytöksestä ja elekielestä voi lukea, että tämä tungetteleva hyypiö on aiemmin tehnyt jotain karmeaa.

Tämän myötä tuntuu, että jokaisella keskeisellä henkilöhahmolla on jokin merkittävä kamppailu kontollaan. Isällä on alkoholi ja masennus, äidillä vanhenemisen ja kuoleman pelko, päähenkilöllä päämäärättömyyden tunne. Richert saa ujutettua myös feministisiä sävyjä sarjakuvaansa, tietty epäreiluus ja kelvottomat tyypit vaatimuksineen tuntuvat pyörivän ympärillä. Koti pikkukaupungissa tuntuu kuluneelta ja ahdistavalta, mutta boheemista kaupunkielämästä tai opiskelijoiden sekoilustakaan ei välttämättä saa sitä vapauden tunnetta, mitä kaipaa. Richert löytää aina jonkin lohdullisen lopputilanteen hahmoilleen, kuin kehotuksena että ei se nyt niin huonosti tule menemään. Kuitenkin oman ilmoituksensa mukaan Mirjamin edesottamuksia pitäisi seurata vielä kaksi jaksoa. Tätä voi suositella lähipiirin nuorisolle.

maalarisiskot4

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

Niemensivun teosta Saniainen kukkii juhannuksena käsittelin eräänä blogin ensimmäisistä kotimaisista sarjakuvista silloin aikanaan. Hänen tunnistettava piirrosjälkensä on yhä yhtä hurmaavaa, mutta aiheet ovat siirtyneet historialliseen kuvaukseen. Maalarisiskot kuvaa taidemaalareiden Helene Schjerfbeckin sekä ystäviensä Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Ada Thilénin vuosia Pariisissa 1800-luvun lopulla.

maalarisiskot1

Pariisin maisemia nähdään vähän, ne ovat kylmiä ja viitteellisiä. Sarjakuvassa tärkeämpiä ovat sen kuvaamat hahmot kuin paikan tuntu.

Ujo ja vetäytyväinen Schjerfbeck ei sovellu parhaimmalla mahdollisella tavalla vilkkaiden Pariisin seurapiirien maailmaan. Mutta hän haluaa olla ystäviensä parissa, toinen toistaan tukemassa. Sarjakuvan tärkeitä teemoja tarinalle on naisten oman äänen löytyminen ja miesten heille asettamien oletusten ja vähättelyn ylittäminen.  Varmasti näkee, miten aihe resonoi  myös nykypäivänä kun miesneroja yhä ylistetään, vaikka taitavammat naiset jäävät varjoon. No, Schjerfbeck tosin sai kyllä juuri ihan mittavan retrospektiivin Lontoossa, että kyllähän häntä arvostetaan, mutta eiköhän Guardianin mieskriitikko käynyt senkin sitten lyttäämässä seksistisellä sniiduilulla.

maalarisiskot2

Suoranaisesti en ollut ihan vakuuttunut tarinan käsikirjoituksesta. Historiallisiin sarjakuviin liittyy aina pohjatiedon kaivelua, ja informaation tuominen esiin sarjakuvassa voi olla haasteellista. Tässä tapauksessa koin, että faktat oli tuotu paikoin hieman kökösti esille. Jos kyseessä on kuitenkin fiktiivinen tulkinta maalaajien elämästä, niin keskeiset asiat voisi tuoda esille paljon kätevämminkin kuin tönköllä dialogilla.

maalarisiskot3

Erityisesti minua harmistuttaa tämä näyttelykohtaus, jossa kirjoitetaan auki päähenkilöiden suhtautuminen saman aikakauden impressionismin aaltoon.

maalarisiskot5Tämä ei kuitenkaan koske koko albumia. Paras osuus sarjakuvasta kuvaa vilkkaan lapsimallin saapumista Schjerfbeckin luokse. Lähes sanaton jakso heijastaa sitä, miten tuberkuloosiin sairastuva taiteilija panee tauluihin enemmän itseään kuin kuvaamiaan aiheita. Lopputuloksena on eräs Schjerfbeckin tunnetuimmista tauluista, Toipilas. Tällaista vähäsanaista kerrontaa, josta taidehistorian tuntija voi poimia jyviä, voisi sarjassa olla enemmänkin. Kaikkiaan minusta tuntuu että sarjakuva ehkä on lopulta liian tiivis kuvaamaan kaikkia isoja aiheitaan. Isompi sivumäärä auttaisi tuomaan ilmavampaa kerrontaa eikä tarvitsisi olla infodumppauksen armoilla.

mustapukuinen

Ari Kutila: Mustapukuinen mies

mustapukuinen2Haluaisin korostaa sitä, että nerokkaaseen sarjakuvataiteeseen ei tarvita maailmanluokan pohjatyötä, aihetta todellisesta elämästä ja pikkutarkkaa kuvitustyötä. Sarjakuvaneuvos Ari Kutila (1961-2010) teki tästä oivallista esimerkkiä pikkusarjakuvallaan Mustapukuinen mies. Ilahduttavissa stripeissä leikitellään sarjakuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla, jossain määrin myös erityisen viitteelliseksi jäävän kuvituksen erikoisuuksilla. Sanaakaan siinä ei pukahdeta. Tästä minulla ei ole kummempaa sanottavaa, kunhan vain että pidän tällaisesta kovasti.

 

näkymättömät1

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Tietääkseni ainoastaan kerran Finlandia-palkintoehdokkaana on ollut sarjakuvakirja. Tämä tapahtui tietynlaisena murroshetkenä kotimaisen sarjakuvan saralla. Ville Tietäväinen oli tehnyt aivan järjettömän paljon pohjatyötä teoksensa Näkymättömät kädet pohjalle, ja paksusta sarjakuvaromaanista tuli monitasoinen, surullinen, tarkkanäköinen ja kaikin puolin laadukas sarjakuvateos. En kyllä itse näe, miksi sitä pitäisi pistää kilpailemaan täysin erilaisilla kerrontatavoilla pelaavan kirjallisuuden kanssa. Mutta toisaalta, onhan Sarjakuva-Finlandiakin tavallaan epäreilu kilpailu, joka ei edes palkinnut Jaiksfukinia.

näkymättömät2

Tietäväisen kirja kertoo marokkolaisesta siirtolaisesta, tällaisesta niin kutsutusta elintasopakolaisesta, joka julkeaa toivoa parempaa elämää itselleen ja perheelleen Euroopan puolelta. Siksi Rashid lähtee laittomaksi siirtolaiseksi, mutta saa pian huomata että Euroopassa onnellisuus on hyvin tarkasti suljettu hänen kaltaisiltaan. Hän joutuu karmivaan pakkotyöhön ja siirtolaisia täynnä olevalle leirille. Kaikki kirjassa kuvaillut epäinhimillisyydet perustuvat todellisiin tilanteisiin.

näkymättömät4

Tietäväinen on tavallaan sarjakuvantekijänä tietynlainen maaginen realisti. Vaikka kirja käsittelee tosimaailman kauhuja, on sen piirrosjälki selkeää Tarmo Koiviston perikuntaa, toisin sanoen hahmot ovat karrikoituja, vaikka suhteet ja maisemat on toteutettu pikkutarkkaan. Myös värien käyttö väkevöittää tunnelmaa entistä hiostavammaksi, kirjassa tulee nähtyä erilaisen kellertävien värien sinfonia.

näkymättömät5

Rashidin pään sisälle pääsee kylliksi, että häntä kohtaan voi tuntea alussa myötätuntoa ja loppupuolella järkyttyä kun järjen valo alkaa kadota hänen kaltoinkohtelunsa seurauksena. Hyvin Tietäväinen myös välttää liian nyyhkymäisen uhrikuvan synnyttämisen. Tarinan arabit ovat omia toimijoitaan, joilla on omat tavoitteensa ja näkökulmansa. He eivät tee kaikissa tilanteessa aina kaikkea oikein. Lisäksi radikalisoituminen ääri-islamismiin on uhka, joka leijuu jatkuvasti ilmassa. Ei tätä hyvän mielen sarjakuvaksi voi kehua.

näkymättömät3

Näin mittavaan työskentelyyn ei valitettavasti kotimaisilla sarjakuvantekijöillä yleensä riitä resurssit. Tietäväinen saikin apurahaa Suomen Kulttuurirahastolta. Kirja toimii hyvänä artefaktina siihen, että mikä tahansa on kulttuurillinen laatutuote mahdollista tehdä Suomessa jos siihen vain löytyy varat. Muistakaa tukea kotimaista sarjakuvaa!

näkymättömät6

Kategoria(t): art, eri tekijöitä, historia, Huumori, Ihmissuhteet, Kotimaisia, Mykkä, Sarjakuvat, Suomi, Taide, Weltzschmertz | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Mazzucchelli: Asterios Polyp

asterios1

Arkkitehtuuri sarjakuvissa on kiehtova aihe, johon itse olen valitettavan puusilmäinen ottamaan vakavasti kantaa. Huomioitava on vaikkapa Richard McGuiren Here. Tätä hivenen aikaisemmin ehti jo David Mazzucchellin erinomainen Asterios Polyp, joka kyllä käsittelee paljon muutakin kuin arkkitehtuuria. Se on pohjimmiltaan ihmissuhdetarina. Tosin arkkitehdin näkökulma on oleellinen, jos aikoo ottaa selvän sarjakuvan päähenkilöstä.

asterios3

Nimihahmo Asterios Polyp on palkittu ja arvostettu arkkitehtuurin asiantuntija. Kuitenkaan yhtään hänen suunnittelemaansa taloa ei koskaan ole rakennettu. Suurimman osan urastaan hän on tehnyt opettaessaan korkeakoulussa arkkitehtuuria muille.

asterios6

Hanan tuomat esineet ovat ainoat ei-geometriset muodot Asterioksen asunnossa.

Sarjakuva on epälineaarinen, ja liikkuu pääasiassa kahdessa aikatasossa. Nykypäivänä seurataan kaiken menettäneen Asteriosin irtiottoa. Hän tarvitsee uudet piirustukset uuteen elämään ja hän lähtee rahattomana uuteen kaupunkiin. Toisaalta seurataan Asteriosin avioliittoa lahjakkaan kuvanveistäjävaimonsa Hanan kanssa.

asterios7

Monta sivua jatkuvassa kollaasissa nähdään Hanan vähemmän viehkoja puolia, ja keskellä yllättävän hellä hetki avioparin välillä. Linkkuveitsi on oleellinen esine sarjakuvan juonessa.

Frasierin ystäville koppava Asterios on kenties ihan tutunoloinen hahmo. Nirppanokkainen ja koppava ukkeli uskoo tietävänsä itse kaiken parhaiten, eikä osaa huomioida ympäröivää maailmaansa. Hiljainen Hana-rassu jää hänelle toistuvasti alakynteen. Vertaisensa snobin Asterios kohtaa vasta tanssinohjaaja Willy Iliumin kanssa, joka on Niles hänen Frasierilleen ja siksi arkkivihollinen.

asterios5

Café Nervosassa tavataan.

Asterioksen näkökulma on yrittää etsiä symmetriaa ja tiettyä runoutta elämästä, joka tietenkin todellisuudessa on sattumanvaraista ja kaoottista. Täten hän pyrkii vastasuuntaan aina kun asiat uhkaavat kiertää väärään suuntaan.

Keskeisiä teemoja kirjassa juuri onkin ihmisen dualismi. Sisäiset ristiriidat ovat ne, mitkä ohjaavat suuntaamme. Antiikin teoria siitä, miten ihmiset etsivät koko ikänsä kadonnutta toista puoliskoaan konkretisoituu Asterioksessa, joka on menettänyt jo kohdussa kaksoisveljensä, mutta näkee tästä yhä unia. Toinen merkittävä metafora on Orpheuksen tarina, oman rakkaan hakeminen manalasta asti.

asterios2

Teoksen merkityksiä on tutkittu pitkissäkin esseissä, mutta keskiössä oleva uudelleenrakentamisen tarina ei kuitenkaan ole lainkaan hankalaa seurattavaa.

Dualismi konkretisoituu myös tyylissä. Hanan punainen, suttuinen tyyli ja näkökulma yhdistyy geometrisista muodoista tehdyn Asterioksen näkökulman kanssa kun nämä tapaavat ensi kertaa. Nykypäivän masennuksen kourista ponnistavan Asterioksen elämässä alkaa keltainen ottaa yhä enemmän valtaa. Ruututaitto, sommittelu ja yksinkertaiset mutta informatiiviset kuvat ovat viimeiseen asti suunniteltuja ja lukeminen on joka sivulla innovatiivista ja sarjakuvan keinoja parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntävä. McGuiren lisäksi tällä tavalla kanvastaan osaa hyödyntää lähinnä Chris Ware.

asterios4

Punainen ja sininen ovat suunnittelutöissä käytettäviä värejä.

Mazzucchelli muistetaan erityisesti 80-luvun yhteistyöstä Frank Millerin kanssa Batmanin ja Daredevilin parissa. Asterios Polyp ei juuri voisi olla erilaisempi niihin verrattuna. Täten ei ole vaikeaa lukea taiteilijaa myös omaa itseään ja uraansa peilaamassa sarjakuvan parissa. Asterios Polyp on helppo nähdä hänen päätyönään. Sen tekemiseen meni yli 10 vuotta.

Kategoria(t): American, art, Ihmissuhteet, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , | Yksi kommentti

Final countdown + Joulukalenteri

marx1

Corinne Maier & Anne Simon: Marx

Vuosikymmen lähestyy loppuaan ja samalla myös Ahvenaario-blogin taival. Paukkuja on säästelty viimeisiin teksteihin enemmän kuin uudeksi vuodeksi konsanaan, tekstejä tulee tämän jälkeen vielä 11. Täten saamme blogin loppupostcountiksi mainiot 313. Muutaman lyhyen viikon päästä on teillä, arvon lukijat, mahdollisuus vaikuttaa siihen, minkä sarjakuvaklassikon haluatte nähtävän arvosteltavan jouluaatonaattona. Ensimmäisen viikon kysely on Twitterissä, sitten johtavat kaksi pääsevät vielä uusintaviikoksi Facebookin kyselyyn. Näin emme painota liikaa kumpaakaan sosiaalista mediaa, ja homma pysyy demokraattisena vaikka joku äänestäisi kahdesti. Ehdokkaat ovat:

  • Maus (Art Spiegelmann) (1980-91)
  • Habibi (Craig Thompson) (2011)
  • Akira (Katsuhiro Otomo) (1982-90)
  • The Sandman (Neil Gaiman et al.) (1989-96)

Ja linkki ensimmäisen kierroksen äänestykseen löytyy tästä.

Sitten, en malttanut olla tekemättä joulukalenteria tänäkin vuonna, vaikka siihen ei olisikaan niin paljoa aikaa kaiken muun tohinassa. Siksi keksin muuttaa formaattia nyt: Joulukalenteri tulee videomuodossa, olenhan myös taitava tubettaja. 60-vuotisjuhliensa kunniaksi katsastamme kaikki 24 alkuperäistä René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumia. Upotetut videot löytyvät playlistana alta.

 

Hauskaa joulunodotusta, rakkaat lukijat! Ja älkää surko blogin loppumista tähän. Uusia, jännittäviä juttuja kun varmasti on vielä luvassa. Muistakaahan jättää minulle palautetta, mistä olette vuosien varrella tykänneet ja mistä ette, ja millaisia ideoita teillä on Ahvenaarion jatkamiseen liittyen (ilmaista blogia en jatka, mutta korva on toki auki jos olisitte esim. valmiita maksamaan teksteistä).

Kategoria(t): arviot, france, Huumori, Komedia, metapost, Sarjakuvat, seikkailu | Avainsanat: , , | Kommentoi

Asano: Nijigahara Holograph

hologram1

En aluksi tajunnut Inio Asanon Nijigahara Holographista mitään. Valehtelematta kyseessä on yksi vaikealukuisimpia sarjakuvia, mitä oli tullut vastaan. Täytyi vähän googlettaa, mistä tässä on kyse, sillä monet arvovaltaiset sarjakuva-arvioijat ovat nostaneet sitä vuosikymmenen parhaiden sarjakuvien joukkoon.

hologram3

Mitä sarjasta tajuaa kyllä ihan vain katsomalla, on sen tarkka, upea kuvitus ja elokuvamaisen ilmava kerrontatyyli. Kertomus leijailee omalla painollaan. Kävi ilmi, että sarjakuvassa nähdään vaihtoehtoisia todellisuuksia, siinä on kyse päähenkilö Arié Kimuran elämän suistumisesta raiteiltaan. Ja kuinka tämä imaisee sisäänsä ihmiset hänen ympäriltään eri tavoilla. Sarjan keskeisiä symboleja ovat perhoset, ja erityisesti perhosvaikutuksen käsite tulee olla tuttu lukijalle, ennen kuin sarjakuvaa alkaa purkamaan.

hologram7

Mangassa on erityisen väkevä tunnelma. Alussa nähdään, kuinka paikkakunnan lapset kertoilevat toisilleen juttuja viemärissä asuvasta hirviöstä. Kenties erään heistä äiti on kuollut siellä. Tunnelin synkkä pimeys on avain Arién elämää piinaaviin traumoihin. Nainen ei juuri puhu tai kykene selittämään, mitä hänelle on käynyt. Kyseessä on pääasiassa psykologinen trilleri, jossa lapsena koettu kauheus ei laske koskaan irti ja vaikuttaa odottamattomilla ja uusilla tavoilla kerta toisensa jälkeen.

hologram4

Inio Asano teki ennen päätyötään pääasiassa slice of life -tarinoita, joissa tarkasteltiin tavallisten ihmisten arkista elämää. Siinäkin mielessä Nijigahara Holograph varmasti oli ravisteleva kokemus tämän jälkeä tunteville. Taustasta on etuna se, että Asano osaa luoda uskottavan oloisia ihmissuhteita, jotka ovat tunnistettavissa vaikka niiden olemus vaihteleekin aina vaihtoehtoaikajanasta toiseen.

hologram2

Yhdellä lukemisella ei selviä, sillä luku-urakkaa vaikeuttaa myös kärryillä pysyminen isossa määrässä henkilöhahmoja. Juuri näiden olemuksen muutoksesta pystyy päätellä erot aikatasosta toiseen, manga ei varmasti pidä lukijaansa kädestä kiinni. Eteneminen on syklistä ja tiettyä toistuvuutta painottava, abstrakti ja epätavallinen. Realistisuudessa ei pitäydytä, vaan fantasiajaksoja ilmaantuu, eikä niistä osaa sanoa, ovatko ne päänsisäisiä vai vain yhden aikajanan ”todellisuutta”.

hologram8

Tämän pohjalta kiireellisen sarjakuvanystävän on vähän hankala suositella Nijigahara Holographia eteenpäin. On varoitettava, että sarjakuva sisältää intensiivisen psykologisen kauhun lisäksi myös seksuaalista väkivaltaa ja karmivia murhakohtauksia. Voi olla kyseenalaista lisätä sarjakuvan emotionaalista painoa tällaisella tavalla, mutta ei voi väittää etteikö sitä ole tavallaan perusteltu keino ja osa isompaa kokonaisuutta. Lukijan päätettäväksi jää, haluaako hän lähteä tähän mukaan sen toiveen pohjalta, että sarjakuva avautuessaan palkitsee. Toisin sanoen, tämä ei oikein viihdytä, mutta menee ihon alle ja jää sinne.

hologram6

Muuten kuin sellaisille, jotka haluavat kokea aina uutta sarjakuvakokemuksistaan ja ovat valmiita ottamaan vastaan sarjakuvan erityisen häiritsevän maailman ja mielenterveyden rajoilla kulkevan painostavuuden. Sanotaan, ettei tämä ollut ihan täysin minulle, mutta tunnistan nyt paremmin sen laadun ja uskon, että jos tämän kyytiin pääsee täysillä, voi siitä tulla helposti parasta, mihin lukija on tarttunut mies-, nais- tai muunmuistiin.

Kategoria(t): fantasia, Ihmissuhteet, Japani, kauhu, Manga, Sarjakuvat, scifi | Avainsanat: , , | Kommentoi

Roninin tie: Usagi Yojimbo ja Lone Wolf & Cub

wolfcub2

Akira Kurosawan elokuvia nähneet muistanevat, että samurait on perinteisesti kuvattu kahtijakoisella tavalla. Toisaalta kyseessä ovat menneen ajan jalot ritarit, joilla on tarkka käytöskoodinsa. Toisaalta myös kyseinen ammatti odottaa väkivallan käyttöä ja ihmisten alistamista. Japanilaisia tämä ristiriita on kiehjtonut jo kauan. Samuraista on tehty paljon sarjakuviakin, mutta kaksi pitkäikäistä mestariteosta on mielestäni ylitse muiden; Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman Lone Wolf and Cub, sekä japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain Usagi Yojimbo.

usagi2

Sarjoilla on paljon yhtäläisyyksiä, ja lienee aika ilmiselvää että Koiken manga on ollut Sakaille eräs keskeisimpiä inspiraationlähteitä (Usagi Yojimbossa kohdataan myös palkkamurhaaja Lone Goat ja Kid). Molemmat kertovat feodaaliajan Japania vaeltavasta roninista, isännättömästä samuraista, joka periaatteessa hakee mielenrauhaa, mutta kohtaa ongelmia ja väkivaltaa kaikkialle mennessään.

wolfcub3

Lone Wolf and Cub ei käy esimerkiksi lastenhoitajalle sopivasta sivuaikaisesta ammatinharjoittamisesta.

Mutta lähestymistavassa on myös eroja. Lone Wolf and Cub on lohduton, verinen ja synkkä. Päähenkilö Ogami Itto kokee itsensä jo valmiiksi kuolleeksi ja vaeltaa eteenpäin matkallaan helvettiä kohti. Matkalla mukaan sattuu toinen toistakin henkilöä, jotka haluavat päästää hänet åäiviltä, mutta aina Itto onnistuu voittamaan verrattoman miekkataitonsa ja samurain käytöskoodistosta piittaamattoman taistelutapansa ansiosta. Entinen teloittaja näkee kaikessa heikkoudet, ihmisten huonoimmat puolet, ja osaa käyttää niitä hyväkseen.

usagi6

Sakain kykyihin kuuluu antaa elottomille objekteille omanlaisensa sielu. Tätä tietolppaa ollaan seurattu jo muutaman sivun ja tässä se seuraa Usagin tienvalintaa.

usagi9Usagi Yojimbo puolestaan on hivenen opimistisempi tarina, jota kerrotaan eläinhahmoin. Päähenkilö Miyamoto Usagi on vilpittömän hyväsydäminen hahmo, joka haluaa käyttää samurain kykyjään muiden hyväksi. Mutta hyvän ja pahan rajat eivät aina ole selkeät, ja muutenkin huono onni tuntuu vainoavan päähenkilöä. Pitkäaikainen sarja menee myös saippuaoopperan puolelle kun Usagi joutuu pitämään huolta omasta lehtolapsena syntyneestä pojastaan, jonka isäksi ei häpeän vuoksi uskalla koskaan tunnustautua.

Perhesuhteet ovat molemmissa siis tärkeät. Tavallaan ne kuvastavat vanhanaikaista patriarkaattia, jossa hiljainen mutta määrätietoinen isä kouluttaa poikaansa. Mutta Lone Wolf and Cub esittää myös miehen pikkulapsen hoivaajana ja myös tuo vastaan useita väkeviä naishenkilöitä, joita eivät muinaisen Japanin sukupuoliroolit kiinnosta.

wolfcub5

Ja tavanomaisia välineitä, kuten lastenvaunujakin, voi käyttää ihan omanlaisillaan tavoilla kuin mitä patriarkaatti määrää.

Ei sarjoja kuitenkaan subversaaleina voi pitää. Koiken mangan vahvuutena pidetään Japanissa erityisesti sen pikkutarkkaa suhtautumista Edo-aikakauteen ja Kojiman kykyyn piirtää pienimmätkin keksinmuruset ja lyhtypylväät täsmällisesti niin kuin ne olivat. Koiken nihilistinen näkökulma on, ettei glorifioidussa menneisyydessä oikeasti ollut mitään hienoa, kunhan väkivaltaa ja barbarismia koetettiin peitellä olemattomilla ihanteilla, joista ei lopulta ollut hyötyä kenellekään.

usagi3

Sivuhahmot ovat stand-inejä legendaarisille samuraihahmoille. Toshiro Mifune kohtaa tässä Zatoichin.

Usagi Yojimbossa puolestaan on tavallaan kyse Yhdysvalloissa kasvaneen Sakain omien juuriensa etsimisestä. Sarjan humoristisempi lähestymistapa mahdollistaa hauskanpidon aiheella, joten vierasilla saattavat käydä Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, kokonainen tarina saattaa olla käytetty Godzillan ja muiden kaiju-hahmojen esittelemiseen velhouden aikaansaannoksina, ja onpa Sakai tehnyt myös kokonaan avaruuteen sijoittuvan spinoffin, Space Usagin.

usagi5

Hassua on, että lapsuuteni Turtles-piirrossarjasta opin alun perin tuntemaan Usagi Yojimbon. Oli aika mieltäräjäyttävää sitten joskus kun hoksasin että hahmo on ihan oma asiansa, pääasiassa Turtles-maailmasta irrallaan.

Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka kaavaa rikkoo, osaa Sakai olla aina uskollinen hahmojensa ydinluonteelle ja heidän sisäiselle myllerrykselleen. Usagi Yojimbo on jatkunut jo 30 vuotta, mutta sarjaa voi käytännössä alkaa lukea ihan mistä lystää. Pitempään Usagin seikkailuja seuranneet saavat hienovaraisia viitteitä ja ymmärrystä tarinan kaaresta, mutta myös hetkelliset fanit voivat nauttia taidokkaasta viihteestä.

wolfcub6

Tällainen taistelutilanne voisi periaatteessa olla mistä vain mangan volyymeista.

Lone Wolf and Cub on samalla tavoin avoin luettavaksi myös osissa. Lähinnä siinä on syynä ennemmin se, että sarja on erittäin kaavamainen, lähes tarkoituksellisesti niin. Ogami Itton helvetti on kiertää jatkuvasti kehää samassa väkivallan kierteessä, josta ei ole poispääsyä, minne vain hän vaeltaa. Ainoa toivonpilkahdus on hänen pieni poikansa Daigoro, jolla vaikuttaa olevan parempaa empatiakykyä kuin isällään. Toisaalta valitsipa poika myös itse miekan tien mieluummin kuin palloleikit tuonpuoleisessa äitinsä kanssa.

wolfcub8

Tämän kohtauksen saatamme muistaa Shogun Assassin -elokuvasta tai Wu Tang -rappari GZA:n Liquid Swords-levyn samplesta.

Kerronnaltaan molemmat sarjakuvat ovat huomattavan zen. Niillä ei ole mitään turhaa kiirettä päästä päätepisteeseen, joka vieläpä yleensä on lukijoiden ennalta helposti ennustettavissa. Siispä voidaan käyttää hyvin aikaa fiilistelyyn erinomaisen tarkasti luodussa miljöössä. Sitten, kun toimintaa alkaa tapahtua, on se vikkelää ja vimmaisaa. Sarjakuvien piirtäjillä on puolin ja toisin hyvin elokuvallinen kyky käyttää kuvakulmia ja ajan kulumista.

Yläpuolella nähdään sarjakuvien melko samankaltainen lähestymistapa kaksintaistelutilanteeseen. Molemmat ovat velkaa Kurosawan Yojimbon ja Sanjuron kaksintaisteluille, mutta tuovat niihin mukaan myös omaa makuaan. Kojimalla hahmojen ilmeet muuttuvat hienovaraisesti, ja niistä voidaan lukea vaikka millaisia ajatuksia hyvin ekonomisessa tilassa. Sakai suhtautuu kuolemaan aina murheellisena tapahtumana, jota ei tilanteiden vuoksi aina pysty välttämään, ja kuvakieli tukee tätä tulkintaa.

usagi7

Molemmat sarjakuvat kuvaavat myös miehisyyden tilaa aikana, jolloin vaikutti siltä että pakon edessä on valittava soturin tie, johon ei saa kuulua mitään ulkopuolista, rakkautta, läheisyyttä tai rauhaa. Ogami Ittolle tämä on ulospääsemätön helvetti, Miyamoto Usagi sen sijaan saa pikku hiljaa tilanteeseensa rakoiluja ja lupausta siitä, että hänen hyvien töidensä päässä lopulta kuitenkin saattaa odottaa palkinto.

Kategoria(t): animals, eri tekijöitä, fantasia, Hall of Fame, Japani, Kasvutarina, Manga, Sarjakuvat, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Roskasarjat: Sherlock-mangaa, kawaii

sherlock0

Kyselin jokin aika sitten Twitterissä, mikä olisi sopivan roskainen manga tämän kuun Roskasarjakuvat-osastolle. Kiitoksia kaikille vastaajille! Demokratia ei ehkä ollut suorin mahdollinen, mutta kyllä kaikkia on kuultu. Vastauksista minua kiinnosti eniten kirjoittaa nimimerkki Jayn adaptaatiosta Mark Gatissin ja Steven Moffatin huippusuositusta Sherlock-televisiosarjasta.

sherlock9

2010 alkanut Sherlock oli moderni tulkinta Sir Arthur Conan Doylen kirjoituksista. Keskeisenä jujuna sarjassa oli myös leikitellä Sherlock Holmesin ja Tri John Watsonin läheisellä suhteella. Ihan niin pitkälle ei silti tohdittu mennä kuin Billy Wilderin Private Life of Sherlock Holmes -elokuvassa (josta siitäkin leikattiin mehukkaimmat paljastukset pois). Lähinnä sarja syötti palloja faniryhmille, jotka saattoivat tulkita merkitsevän oloisia katseita, vitsejä tai repliikkejä kuinka halusivat ja jatkaa näitä tulkintojaan sitten vapaasti internetin slashfiktiofoorumeilla.

sherlock4

Tunne outo rinnassain…

Mangaan kuuluu myös tietty homman karnevalisointi entistä eteenpäin tästä. Poikapareja käsittelevä manga, yaoi, on yleensä suorasukaisempaa, joten adaptoija Jay (joka muuten seuraa melko tarkkaan Moffatin ja Gatissin laatimia käsikirjoituksia) on sitten heittänyt mukaan entistä enemmän poikarakkauden ystäville punastumisia, sisäisistä tunteista ilmoittavia sarjakuvallisia merkkejä, sekä ääniefektejä. Paljon, paljon ääniefektejä.

sherlock8

Lähinnä näissä ääniefekteissä risoo niiden laiskuus. Mikä vain verbi puoliksi sopii. Antakaa minulle kunnon Don Martin -tyylisiä SPLITCH BUKKIDA SKROINTCH -sanoja miljoonasti mieluummin.

Varmasti nykypäivän mangafanit tykkäävät myös ääniefekteihin liittyvästä huumorista, mutta itseäni ne vähän häiritsevät turhan osoittelevalla koomisuudellaan. Ensimmäiset mangakirjat, Vaaleanpunainen matkalaukku ja Sokea pankkiiri perustuvat sarjan ensimmäisiin jaksoihin, jolloin postmodernismi tuntui vielä freesiltä ja mukana oli ihan oikeaa mysteeriä. Sarjanhan kohtalo oli vajota niin syvään fanipalvelun ja itsereflektiivisyyden peräaukkoon, että siitä tuli pääasiassa aika raskasta katsottavaa ja etenkin mysteereistä pitävälle harvinaisen vähän antava. Mutta näissä sarjakuvissa on tarinankuljetuksella jotain muutakin jujua kuin fanien jatkuva ukottaminen.

sherlock5

Muistattehan muuten lukea mangat vasemmalta oikealle.

Samoin Jay on toisintanut sarjan päätähdet, Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin erityisen tarkasti. Sivuosien hahmoja ei olla vaivauduttu ihan niinkään hyvin uudelleenluomaan sarjakuvan maailmaan, ei edes käsikirjoittaja Gatissin Mycroftia. Freemanin ilveily toimii sarjakuvan kuminaamallakin hyvin, mutta Sherlockin virneet ovat lähinnä kalanaaman creepyjä yrityksiä sulautua ihmisten joukkoon. Mikä kyllä sopii asiaan kun kyseessä on erittäin toimintakykyinen sosiopaatti.

sherlock7

On selvää, että Jayllä on apunaan sarjan DVD:t ja niiden still-kuvat lontoolaisten paikkojen uudelleen luomiseen. Kuitenkin joku valjuus tulee miljöön esittämisestä, se ei ihan tunnu tarpeeksi yksityiskohtaiselta tai aidolta. Tuntuu, kuin hahmot seikkailisivat lähinnä tyhjiössä. Tai oikeammin videopelissä, joka renderoi vain sen tilan, missä kulloinkin ollaan. Ruututaitto on hyvin luettavaa, mutta toiminta silti kuvattu melko kankeasti. Tämäkin on tosin ongelma, joka on jo alkuperäisessä sarjassa. Montaaseja on helpompi tehdä kuin uskottavia toimintakohtauksia.

sherlock2

Sarjalle uskollinen manga on varmaan hyvinkin maukas tuotos faneille, niin sarjan kuin tämäntyyppisen mangan. Jos Sherlock aiheuttaa näppylää jo muutenkin, niin tämä tuskin kuitenkaan auttaa asiaa. Ihan kelvollisesti nämä kuitenkin menivät alas. Mieluummin tätä lukee kuin vaikkapa mangaraamattua. Mistä tulikin mieleen, että saatte lukijat vielä ensi kuussa mahdollisuuden suoraan demokratiaan, päättää mitä otan vielä blogin loppumetreillä arvosteltavaksi.

sherlock6

Kategoria(t): Japani, Manga, mysteeri, rikos, Roskasarjakuvaa, Sarjakuvat, seikkailu, Viihde | Avainsanat: , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Yoshihiro Tatsumin draamaa ja melankoliaa

tatsumi1

Länsimaissa sarjakuvataiteilijat alkoivat todistella aikuisuuttaan 60- 70-luvuilla undergroundilla. Samaa kehityskulkua koettiin samaan aikaan myös Japanissa. Mutta siinä missä Crumbit ja kumppanit tekivät aika keskenkasvuisia huumorisarjakuvia seksi- ja pilvivitsejä, otti japanissa tietty uusi aalto mangan kehittämisen paljon vakavemmin. Aikuisille suunnatun mangan eräistä suurimpia nimiä oli Yoshihiro Tatsumi.

tatsumi2

Tatsumi on kronikoinut elämäkertaansa pitkässä manga-klassikossa A Drifting Life, joka kertoo miten köyhistä oloista tullut nörtähtävä poikalapsi pääsi leivänsyrjään kiinni sarjakuvan alalta ja miten Japanin historiassa koettu nuorisoradikalismi ja uudet tuulahdukset saivat hänet kehittämään taiteenlajiaan eteenpäin. Kuitenkin, vaikka A Drifting Life on hieno ja kiehtova teos, oli Tatsumi silti parhaimmillaan lyhyissä kertomuksissa, joita hän teki 60- ja 70-lukujen taitteessa. Englanniksi näitä on koottu muun muassa kokoelmiin Abandon the Old in Tokyo ja Good-bye.

tatsumi4

Yleensä modernin urbaanin kaupungin kuvaajana toimiva Tatsumi kuvaa Good-byen nimikkotarinassa myös Japanin tunnelmia välittömästi toisen maailmansodan jälkeen.

Otin tuon alun underground-esimerkin, koska on niissä jotain muutakin samaa Tatsumin työn kanssa. Nimittäin tekijä kuvaa varsin suorasukaisesti seksiä tai oikeastaan seksuaalista turhautumista. tatsumi91Nämä on yleensä lähes aina kuvattu nuoren, yksinäisen heteron cis-miehen näkökulmasta, joten trigger warning heille, joiden mielestä tällaista sisältöä on tuutattu ulos jo muutenkin ihan tarpeeksi. On Tatsumilla myös runsaasti kiinnostusta normista poikkeaviin ilmiöihin, kuten transvestismiin tai erilaisiin perversioihin, mutta Japani on yhä todella konservatiivinen ja tuona aikana tilanne oli monin verroin pahempi. Vaikka tekijä on ollut ajan ja paikan huomioon ottaen aika woke yrittämällä ymmärtää tabuina pidettyjä asioita, on nykyvalossa tietysti hänen käsityskykynsä seksuaalisuuden kirjosta puutteellinen ja vanhanaikainen. Cis-miehenä en itse näe tätä isoksi ongelmallisuudeksi töistä nauttiakseni, mutta haluan tehdä asian selväksi, ettei kukaan pety.

tatsumi3

Omaa näkökulmaansa korostaakseen Tatsumi käyttää usein samalta näyttävää, aika välimallijätkän näköistä keskushenkilöä. Samat piirteet olivat myös A Drifting Lifen päähenkilöllä, joten voimme otaksua tämän edustavan Tatsumin omakuvaa, etenkin kun hahmo näytetään myös usein olevan ammatiltaan mangapiirtäjä. Mutta ei hahmo ole joka tarinassa, ja Tatsumia kiehtovat myös yhteiskunnan hyljeksymät vanhat ja rumat miehet, jotka ovat eristäytyneet omiin oloihinsa eivätkä pääse sieltä ulos. Tämä yhteiskunnallisen umpikujan ja yksinäisyyden kuvaus on juuri se, mikä tekee Tatsumin sarjakuvista niin kiinnostavia.

tatsumi5

Ruumiintoiminnot lakkaavat tottelemasta kun päähenkilö ajautuu sattumalta kiihottuneeseen tilaan.

Tatsumi itse nimitti sarjakuviensa genreä nimellä ”gekiga”, mikä tarkoittaa dramaattisia kuvia. Dramaattisuutta enemmän korostaisin enemmän sarjojen surumielisyyttä, todellisen melankolista henkeä, josta Ozu ja Kurosawakin olisivat kateellisia. Sarjakuvien hahmot ovat yleensä ristiriidassa mielihalujensa ja raskaan velvollisuudentunnon välissä. Yhteiskunta rajoittaa heidän olemustaan, mutta hei eivät osaa päästä sen ulkopuolelle. Tällaista koituu, kun sitä alakulttuuria venttiilinä ei ole, ja yhteiskunta elää konservatiivisilla, kovilla arvoilla.

tatsumi6

Seksi puolestaan sitten on pelottavaa ja traumatisoivaa. Jos sitä kuvataan, ovat hahmot usein samaan aikaan itkun partaalla tai vollottavat vuolaasti. Hieman enemmän kaipaisi naisnäkökulmaa mukaan, sillä Tatsumi on aika mieskeskeinen, ja naishahmot ovat yleensä käytännössä madonna-huora -akselilla toimivia juonikatalyyttejä.

tatsumi7

Kauneusihanteiden tavoittelu on tuhonnut ulkonäön.

Tietty yhteiskunnallinen realismi paistaa myös tarinoista. Tatsumi saattaa silloin tällöin käyttää maltillisesti maagisia aineksia, mutta yleensä ne toimivat vahvasti symbolisella tavalla. Tarinat saattavat läikkyä myös Junji Ito -tason kauhun puolelle.

tatsumi8

Jo reilusti ennen Kevin Carterin pulitzer-kuvaa, osasi Tatsumi kuvata osuvasti sodan kauhujen valokuvaajan rauhattomuutta ja syyllisyyttä.

Tatsumin sarjakuvissa on paksulti mustaa huumoria ja ironiaa, mutta ei niistä pääasiassa kauhean hyvälle mielelle jää. Pioneerityön ansiosta nykyään mangakulttuuri kukkii, ja kaikenlaisille yleisöille on tarjolla omaan näkökulmaansa perustuvaa mangaa, tai vaikka sellaista jolla voi tutustua toisenlaiseen näkökulmaan. Siksipä monet sarjakuva-ekspertit pitävät Tatsumia jopa Osamu Tezukan jälkeen seuraavaksi suurimpana manga-taiteilijana.

tatsumi9

 

 

Kategoria(t): Hall of Fame, historia, Huumori, Ihmissuhteet, Japani, kaupunki, Sarjakuvat, satiiri, seksi, Weltzschmertz | Kommentoi

Urasawa x Tezuka: Pluto

pluto2

Kävin Tampereella katsomassa mittavan Osamu Tezuka -näyttelyn. Mangan mestarin mittavaa uraa oli esillä kattavasti, mutta mieluusti olisin nähnyt myös enemmän hänen vaikutuksestaan ja seuraajistaan, sillä luonnosmaiseksi jäänyt yleinen manga-näyttely oli Tezuka-retrospektiivin jälkeen aikamoinen pettymys, vaikka siellä pari Hopeanuoli-originaalia olikin.

pluto3

Urasawan futuristiset maisemat ovat varsin uskomatonta katsottavaa.

Onneksi lukulistalla oli samalla reissulla myös pari osaa Naoki Urasawan Plutosta, joka on juurikin uusintaversio ja uudelleentulkinta Tezukan sarjakuvista. Apuna piirrostyössä Urasawalla on ollut Takashi Nagasaki ja projektia on valvonut Tezukan poika, Macoto Tezuka. Pluto uusii Tezukan tunnetuimman hahmon, Astro Boyn, erään tunnetuimmista seikkailuista, The Greatest Robot in the Worldin.

pluto1

astro1

Akira Himekawan tulkinta Plutosta Astro Boyn virallisessa uusintaversiossa.

Alkuperäinen tarina on melko tavanomaista Tezukaa. Astro Boy, eli alkuperäiseltä nimeltään The Mighty Atom, joutuu vasten tahtoaan tukkanuottasille tappelutahtoisen jättirobotti Pluton kanssa, joka käy yksitellen tekemässä hakkelusta seitsemästä väkevimpänä tiedetystä robotista ympäri maailman todistaakseen itsensä kaikkein mahtavimmaksi. Tämä taisteluinto ja todistamisen halu on Pluton perusohjelmoinnissa. Tezuka asettaa hahmon avulla jo joitain kysymyksiä siitä, miten kasvuympäristömme ja ulkopuolelta asetetut tavoitteet eivät anna elämälle tarkoitusta, saati sitten muiden tarkoituksellinen tuhoaminen. Humanismi ja sodanvastaisuus ovat tuotannon ytimessä.

Urasawa on miettinyt konseptin läpi uudelleen 2000-luvulle. Sodanvastaisuus on nykyään erilaista kuin 60-luvulla, sillä sodan lisäksi täytyy vastustaa suurvaltapolitiikan sijaan yleistä ahneuden ja itsekkyyden kulttuuria joka ajaa väkivaltaista kaikki-tänne-heti -ajattelutapaa. Pluto on selkeä kommentti Irakin sotaan.

pluto8

Kahdeksanosainen sarja on myös rakenteeltaan hyvin erilainen. Nyt Astro Boy, eli Atom, on oikeastaan sivuhenkilö, ja pääasiassa sarjassa seurataan Interpolin etsivänä tunnettua robottia nimeltä Gesicht. Toimintasarjakuvan sijaan kyseessä on murhamysteeri. Tiedämme, että mystinen Pluto liikkuu tornadon tavoin ympäri maailmaa ja hajottaa maailman vahvimpia robotteja, mutta millaiset tekijät ovat laskeneet robotin maailmaan? Kuka kaiken takana on?

pluto7

Siinä, missä aiemmin erilaiset robotit kävivät lähinnä näyttäytymässä, nyt jokaisen heistä mielenmaisemaan myös syvennytään hieman enemmän. Useimmilla maailman roboteista on kontollaan aika kauheita tekoja, erityisesti moraaliltaan kyseenalaisesta Persian alueen sodasta ammoisilta vuosilta. Samalla myös kuuluisat ja ihaillut robotit ovat alkaneet kehittää myös inhimillisempiä tunteita, joiden avulla ne voivat käsitellä kokemaansa syvää surua ja katumusta. Tällaisia ovat esimerkiksi uteliaisuus, ystävällisyys, lumoutumista musiikkiin tai luontoon.

pluto4

Aikanaan sodankäynnissä Brando ja Hercules olivat aika Legolas ja Gimli -tyyppiset kilpakumppanit.

Pluto on tarina koston kierteestä ja pahojen tapojen elämään jäämisestä. Mutta se on myös toiveikas tarina anteeksiannosta ja paremman seuraavan sukupolven synnystä. Ei toki ole harvinaista löytää japanilaista mangaa tai animea, joka käsittelisi tekoälyn ja inhimillisyyden raja-aitaa. Plutossa on oikeastaan hankala jo löytää perusteluja, mikseivät inhimillisiä tunteita kokevat koneet olisi ihmisiä siinä, missä muutkin. Heillä tuntuu olevan lämpimämpi sydän ylipäänsä kuin meillä orgaanisilla lihasäkeillä.

pluto91

Selkeämpien sotametaforien lisäksi Urasawa käsittelee myös metatasolla sarjakuvantekijän suhdetta Tezukaan. Eläessään mangamestari oli epäreilu ja kylmäkiskoinen useita nuoremman polven tekijöitä kohtaan, mutta ei voi väittää etteikö hän olisi esimerkillään ja upeimmilla töillään saanut luotua myös ihan uudenlaisen maailman mangantekijöiden seuraaville polville.

pluto5

Kategoria(t): Hall of Fame, Japani, Mainstream, Manga, mysteeri, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, Toiminta | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Junji Ito: Shiver

junjiito5

Japanilaisella mangalla on oma värikäs kannattajakuntansa, joka tuntuu olevan ikävän erillään muista sarjakuvaharrastajista. Silloin tällöin kuitenkin ilmaantuu jostain tekijä, joka muodostuu niin suosituksi että alkavat perus-sarjisjäärätkin innostua. Junji Ito on tällainen. Minua kiehtovat erityisesti Iton lyhyet tarinat, en ole tutustunut hänen Uzumaki-sarjaansa. Käsittelen tässä tekstissä erityisesti kokoelmista Shiver ja Frankenstein löytyviä juttuja.

junjiito1

Oikeastaan Iton suosion syyksi varmasti voidaan laskea myös nykypäiväsiset alustat. Hänen lyhyitä kauhusarjakuviaan jaetaan DeviantArt-, Tumblr- ja Imgur-gallerioissa, ja mielettömimmistä kauhunäyistä saa hyvän Instagram-päivityksen tai profiilikuvan Twitteriin. Kuten monet parhaista kauhukertojista, myös Ito osaa tasapainoilla täysin mielipuolisen ja poskettoman älyttömän välimaastossa. Hänen visionsa ovat omaperäisiä ja karmivia, ja hirveät piirrokset saattavat jäädä kummittelemaan mieleen.

junjiito2

Ja tietty kaavamaisuus tietysti toistuu myös. Iton tarinat yleensä kertovat tavallisista ihmisistä, jotka huomaavat jonkun pienen poikkeaman tai omituisuuden. Tämä alkaa vaivata heidän mieltään ja vallata alaa. Muut eivät usko, välitä, tai edes näe asiaa ihan samanlaisena, joten päähenkilö alkaa epäillä mielenterveyttään. Mutta samalla tämä kauhu kasvaa mittakaavassaan ja alkaa systemaattisesti tuhota turvallisena tunnettua elämää.

junjiito3

Nämäkin ihmisiä hirttävät kaksoisolentoilmapallot valloittavat vielä koko maailman!

Iton kuvaamat tuntemukset resonoivat lukijoidensa maailmassa. Jos esimerkiksi ilmastonmuutoksen etenemisestä tietää yhtään enempää, alkaa menettää yöuniaan ja hämmästyy miten vankkaan suurin osa vaikuttaa jatkavan elämäänsä niin kuin mikään ei olisi vakavasti uhattuna. Oikeastaan hirvein kauhu juuri onkin, että kun päähenkilöt havaitsevat uhkan, muista ei ole hänelle avuksi tai tueksi, koska he pitävät arkijärjestään kiinni. Klassisessa kauhukirjallisuudessa puolestaan tätä edustaa H.P. Lovecraftin perikunta.

junjiito4

Sukupolvet toistuvat.

Mainitsinkin jo Iton mestarillisen kuvitustyylin, jossa pienellä viivalla kyetään luomaan mitä oudompia kauhunäkyjä ja luonnottomia ilmiöitä. Haluaisin tuntea mangaa paremmin, jotta osaisin sanoa kauhumangan vaikutteista paremmin mitään, Ito on haastatteluissa nimennyt esikuvikseen Kazuo Umesun, Hideshi Hinon ja Yasutaka Tsutsuin. Osmoosin kautta näkisin, että Iton jälki on perillinen klassiselle EC-tyylille, jota edustaa vaikkapa Jack Kamen, Jack Davis ja ”Ghastly” Graham Ingles. Iton tarinoissa on toisinaan ironiaa ja moraalia, toisinaan taas niiden päähenkilöt ovat syyttöminä viskattu keskelle mielettömyyksiä. Yhtä kaikki, samanlainen kolkko hirsipuuhuumori kukkii näissä. Kun Iton juttuja lukee, välillä haukkoo henkeä niin, ettei tiedä, onko kurkusta tulossa nauru vai ei.

Kategoria(t): anarkismi, fantasia, Hall of Fame, Huumori, Japani, kauhu, Manga, Sarjakuvat | Avainsanat: , , , , | Yksi kommentti

John Constantine, Hellblazerin värikkäät vaiheet

hellblazer1

Tärkein uusi hahmo, joka esiteltiin Swamp Thingin seikkailuissa kun Alan Moore toimi käsikirjoittajana, oli John Constantine.

hellblazer6

Hahmon piirsi ensimmäisenä Rick Veitch.

Alun perin piirtäjät John Totleben ja Steve Bissette halusivat luoda hahmon, joka näytti heidän fanittamansa Police-yhtyeen nokkamieheltä, Stingiltä. Moore puolestaan tarvitsi hahmon, joka olisi hieman keskushahmoaan paremmin perillä yliluonnollisesta ja osaisi selittää ehkä Swamp Thingin omiakin mystisperäisiä piirteitä. Välttääkseen kliseitä, tämä opettaja ei siis ollutkaan mikään vanha ukko, vaan nuori ja röyhkeä brittiläinen huijari, joka tuntee katujen lait ja kontakteja yhteiskunnan joka kerroksesta. Rosona John Constantine myös nauttii saadessaan huiputettua tai jekutettua muita tekemään omat likaiset työnsä. Vaikka Constantine on taitava maagikko, turvautuu hän poppaskonsteihin vain siinä tilanteessa, kun mikään muu ei enää auta.

 

hellblazer2

Ja sen jälkeen sitten turvataan kinttuihin. John Ridgewayn tyyliä.

Totta kai sitten täytyi mystiselle Constantinelle antaa oma spin-offinsa. Koska Hellraiser-nimi oli jo erään kauhuelokuvasarjan rekisteröimä, tuli sarjasta sitten Hellblazer. Sen avasi Jamie Delano, joka otti kaiken irti hahmon brittiläisyydestä. Aluksi subtekstin tasolla Delano kritisoi Thatcherin Britannian rapistuvaa infrastruktuuria ja nousevaa väkivallan uhkaa, mutta edetessään kitkeryys kävi yhä selkeämmäksi. Pahikset ovat limaisia juppeja ja uusliberaaleja ja ihmiskohtaloilla leikitteleviä hyväksikäyttäjädemoneita.

hellblazer3

Yksittäisistä skineistä on vähemmän vaivaa.

Korostaakseen antisankarin eroa näihin, täytyi myös Constantinen persoonaa hieman pehmentää. Jo Moore oli käsitellyt hieman maagikon ystäväkunnan lyhyttä elinajanodotusta, mutta Delano kehitti ajatusta enemmän, tehden Johnista omien virheidensä kanssa painiskeleva ihminen, joka on valinnut vihamielisen ulkokuoren pitääkseen ihmiset loitommalla. Hahmosta muotoutui siis kultasydäminen veijari, jolla on omantunnontuskia, mutta silti yleensä osaa puhua itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.

hellblazer4

Kummituksille on tosin hankalampi puhua.

Piirtäjänä aloitti John Ridgeway, joka toisti Totlebenin ja Bissetten valokuvantarkkaa ja yksityiskohtaista tyyliä. Tosin Helvetilliset ja toismaailmalliset näyt eivät luonnistuneet häneltä yhtä hienosti, mutta toisaalta tämä auttoi pitämään sarjan jalkoja maassa alkuvaiheissa. Sarja tuntuu tapahtuvat 80-luvun Britanniassa, mitä nyt muutama pikavisiitti tehdään ulkomaailmaan myös. Constantine on hahmo, jolla on ymmärrystä eri kulttuureista ympäri maailman, joten hänellä on hyvä taju maailman monimutkaisuudesta. Hän asettuu ylimielisiä yläluokkailijoita, äveriäitä oligarkkeja ja yksinkertaisella tajunnalla varustettuja skinejä vastaan.

hellblazer5

Juppidemonit juhlistavat Thatcherin vaalivoittoa.

Kiinnostavasti päinvastoin kuin pääosa DC-hahmoista, vanheni Constantine alkuvuosinaan ihan reaaliajassa. Kun Moorella hahmo oli juuri kolmekymmentä täyttänyt, toi Delano hänelle jo lähestyvän 40-vuotisjuhlien tuomaa keski-iän kriisiä. Myöskin huonot elämäntavat alkoivat ottaa Constantinea kiinni. Tähän tarttui myös sarjan seuraavana perinyt kirjoittaja, Garth Ennis, joka aloitti sarjansa antamalla Constantinelle ketjupolttamisesta tulleen keuhkosyövän. Henkirievun säilyttämiseksi pitää tehdä toismaailmallisia manöövereitä ja hankittava epämiellyttäviä kiirtollisuudenvelkoja ja vaarallisia vihamiehiä. Magialla on aina hintansa.

constantine3

Ja vaikka Constantine tietää tämän, ei hän malta olla ukottamatta vähän demoneita.

Enniksen vahvuutena on aina monipuolinen hahmonrakennus, ja hän sai koottua Constantinelle jälleen kiinnostavan ystävä- ja tuttavapiirin. Olennaisimpana hahmona kuvioon tuli myös vakituinen tyttöystävä, Kit, joka kuinka ollakaan, oli irlantilainen. Siten Ennis kykeni käsittelemään pohjois-irlalnnin tilannetta hieman samalla tavoin kuin Delano oli ottanut hoiteisiinsa Thatcherin Britannian.

hellblazer7

Kaikkia Constantinen ihmissuhteita ei aina ole kovin uskottavasti kirjoitettu. Tämä on.

Ennis oli puikoissa siinä vaiheessa, kun lopulta Vertigo-kustantamo perustettiin ja hän tietysti otti ilon irti siitä, ettei sarjaa tarvinnut edes periaatteen tasolla linkittää DC-universumiin. Kirjoittaja pani myös Constantinen kokemaan todella kovia, tehden loppua kohti tästä aivan kammottavan, säälittävän ihmisraunion, jonka uutta nousua sitten pääsemme todiustamaan.

constantine2.jpg

Ehkä Clintonin vuosina tosiaan pidettiin JFK:ta enemmän arvossaan. Tässä hänet sentään pannaan haastamaan totuudenmukaisia.

Enniksen luottopiirtäjä Steve Dillon toimii hyvin tämän ihmissuhdekuvion kuvittajana, ja ihan luontevasti parivaljakko jatkoikin tästä sitten Preacheriin. Ennis käsittelee jo tätä enteilevästi jonkin verran myös tuttuja aiheita. Damnation’s Flame -tarina käsittelee Americanaa ja sen legendoja, vieden Constantinen muun muassa helvettiin John F. Kennedyn seurassa. Rake at the Gates of Hell puolestaan tekee uskonnoille selkänsä kääntävälle Constantinelle tietynlaisen uskonkriisin kun itse Saatana on hänen perässään, mikä antaa Ennikselle tilaisuuden käsitellä kristinuskon pimeämpiä puolia.

hellblazer8

”Now, put your knickers on and make me a cup o’ tea.”

Delanon ja Enniksen Hellblazeriä ei olla minusta sittemmin ylitetty. Enniksen Dangerous Habits oli esikuvana myös vuonna 2005 tulleelle elokuva-adaptaatiolle. Useimmat muut heidän jälkeensä tulleet ovat tyytyneet tähteiden lämmitykseen. Niinkin taitava käsikirjoittaja kuin Warren Ellis ei saanut omalle, melko lyhyeksi jääneelle kirjoitusuralleen sopivaa draivia aikaan ja Brian Azzarello oli tyylinsä mukaisesti hävettävän muka-rankisteleva ja aivan mielettömän tyhmä. Mutta kelpo tarinoita on hahmolla kyllä tehty sittemminkin.

constantine7

Azzarrellon Constantine on vielä lisäksi todella limainen juippi.

Mike Carey toi sarjaa takaisin enemmän yliluonnollisen puolelle, palauttaen mukaan erikoiset demonit ja hirviöt, joilla Delano tykkäsi kertoa tosimaailman karmeista puolista. Vaihtelevan kuvittajakaarti parempaa puolta on hyvänä kauhukuvittajana tunnettu Lee Bermejo. Tarinat ovat kyllä vähän sekavia, mutta kyllä niitä silti mieluummin lukee kuin vaikkapa Azzarellon henkisesti murkkuikäisen edgelordin juttuja.

constantine6

Careyn tarinoille on tyypillistä maailman henkinen epätasapaino ja sen aiheuttamat ongelmat.

Peter Milligan puolestaan tuo sarjaan tiettyä body horroria esimerkiksi tarinassa Scab. Milligan osaa myös Enniksen tavoin asettaa jo kaiken kokeneen Constantinen haavoittuvaiseen valoon, jotta häntä alati seuraavat kauheudet tuntuvat sitten entistä pelottavammilta ja panokset isommilta.

constantine4

Taudinaiheuttaja.

Viime vuosina Constantine on pomppinut suosiossa ylös ja alas. Hahmon tv-sarja ei kestänyt pitkään, ja yritelmät naittaa hahmo pääsarjan DC-universumiin ovat jääneet vaatimattomiksi. Kohua on herättänyt että Vertigon suojissa hahmo oli pitkään biseksuaali, mutta viitteet tähän on sittemmin DC:n puolella pyyhitty, mikä on aika älytöntä pelkuruutta. Jos Constantinea ei voi esittää seksuaalisena hahmona, niin mitähän pointtia edes hahmoa on käyttää? No, historia osoittaa, että tärkeimpänä tarvitaan toki mielenkiintoinen käsikirjoittaja. Kiinnostavammin hahmo on nyttemmin tullut esimerkiksi Jeff Lemiren kirjoittamaksi Justice League Dark -sarjassa, joka minun varmaankin pitäisi päästä tsekkaamaan.

constantine5

Kategoria(t): American, DC, eri tekijöitä, fantasia, Hall of Fame, kauhu, Mainstream, Sarjakuvat, seikkailu, Supersankarit | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi