Koko kansa rakastaa Fingerporia. Sen verran on selvä. Kymmenen vuotta sanaleikkejä, pop-kulttuurin ikonien tärvelyä ja jotenkin varsin suomalaisesta sketsikomediasta muistuttavaa hahmokomiikkaa takaavat sen. Pertti Jarlaakin ihaillaan ja hänelle varmasti vyöryy sähköpostiin pöjiä ja vielä pöljempiäkin strippi-ideoita.
Ihastelen Fingerporissa toisaalta sitä, miten röyhkeä se uskaltaa olla ja onnistunut silti nousta kansansuosikiksi. Toiseksi ihastelen sen rujoa piirrosjälkeä, joka alun perin (tässä vaiheessa täytyy rehvastella että tunnistin Jarlan jäljen jo Pahkasika-aikoina, saati sitten Karl Barks Stadtissa) toi mieleeni jotenkin itäblokin piirtäjät. Samalla tavoin Virolaisessa perinteessä ollaan viis veisattu hahmojen sulavuudesta ja linjakkuudesta ja yritetty tehdä niistä hauskoja kaikessa rumuudessaan.
Mutta Fingerpori on myös Jarlalle leipätyötä. Pitkäaikainen stippisarja on harvoin se paikka, josta kannattaa katsoa kun haluaa löytää tekijänsä kiinnostavimmat ratkaisut. Jäätävän Speden historia on jo sinällään mielenkiintoinen. Kun vakavaksi tarkoittettu kilpa-ajojen maailmaan sijoittuva sarjakuvakirja ei ottanut toimiakseen, keksi Jarla itsestään kertovan sarjakuvan sille nopeaksi korvikkeeksi.
Toisaalta vastaavan lainen laiskuus ja hätävarjelun liioittelu on tuottanut myös vaikkapa Simpsonit (Matt Groening päätti viime hetkellä, ettei halua lisensoida Life in Hell -hahmojaan ja tuhersi tuottajien odotushuoneessa joukon hahmoja, jolle antoi nimet omasta perheestään). Jarla on ollut avoin sarjansa synnyn kanssa ja ensimmäisessä Jäätävä Spede -albumissa nähdäänkin nuo ensimmäiset valmistuneet sivut Grand Prix -autoilusta ennen kuin piirtäjä lannistuu ja alkaa muistella menneitään.
Hesarillekin kelpasi omaelämänkerrallinen sunnuntaistrippi. Vaikka Fingerporikin antaa jo melko vapaat kädet sijoittaa sarjakuva millaiseen maailmaan tahansa, toimii Jäätävä Spede päinvastaisella logiikalla; se sijoittuu Jarlan henkilöhistoriaan ja arkimaailmaan, mutta toisaalta ei ole mitenkään sidottu loppuletkautukseen tai hassuun väärinkäsitykseen viimeisen ruudun naurunaiheuttajana.
Jäätävä Spede siksi esitteleekin tuoreempaa komiikkaa, se on samanlainen harppaus eteenpäin kuin (britti-) Konttorin tyyliset mockumentaryt olivat sketsikomiikasta. Siinä on usein kyse kiusallisesta tilanteesta tai olotilasta, jonka lukija saa itse lukea. Piirros on siksi entistä tärkeämmässä roolissa, pienetkin ilmeet ja eleet on osattava lukea jotta strippiä osaa tulkita.
Tämä strippi on taidetta. Tai ainakin siinä mielessä, että sen otsikko antaa omanlaisensa tavan lukea sen sisältöä.
Vetoaako sarja jonkinlaiseen tirkistelynhaluun? Varmasti työnsä myötä tutuksi tullut sarjakuvataiteilija on kiinnostavampi kuin joku täysin ulapalta saapunut. Omaelämäkerrallinen sarjakuva on tietyllä tapaa oma taiteenlajinsa, siinä pitää vakuuttaa yleisö tunnistamaan tekijänsä arkisuus, huvittumaan hänen ylikorostetuille huonoille piirteilleen, tai muuten myötäelämään tapahtumissa. Kyllä Jarla näistä naruista vedellä osaa.
Oikeastaan vaikuttavinta on, että nämä toimivat niin pienissä palasissa, siinä missä joku Lewis Trondheim tai Ville Ranta tekisivät aiheesta paksuhkonkin kirjan. Jarla on selvästi ennemminkin Harvey Pekarin koulukuntaa. Ja kyllä stripit muuten naurattavatkin. Tässä vaiheessa kun sarja on vielä tuore, se on vielä aika paljon sitä että yllättyy, miten tilanteita on osattu lähestyä. Toivottavasti Jäätävä Spede ei jatku yhtä pitkään kuin Fingerpori. Yhtä kaavoihinsa kangistuneena sen viehätys voisi karista aika äkkiseltäänkin.
Ahvenaario 