Maggy Garrisson: Hymyile vähän, Maggy!

Vuosittainen Herra Koipeliini -palkinto jaetaan vuosittain yleisön valitsemalle Parhaalle käännössarjakuvalle. Usein palkinnot ovat menneet varsin hyvään osoitteeseen, eikä tänäkään vuonna voi moittia valintaa. Toivottavasti palkinnon myötä saamme lisää Maggy Garrissonia näille lakeuksille!

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn sarjakuva on periaatteessa dekkari/rikosgenreen sijoittuva kertomus, mutta se ottaa omat lähestymistapansa tutunoloisiin tapahtumakulkuihin ja hahmotyyppeihin. Trondheim on tällaisen maton alta vetävän ”seikkailu”sarjakuvan mestari, samalla tavoin hän leikitteli yleisön odotuksilla esimerkiksi Jussi Jänis -sarjassa. Garrisson on toki suunnattu enemmän aikuisille lukijoille.

Sarjan alussa työtön Maggy saa duunia yksityisetsivä Wightin avustajana. Suuri etsivä osoittautuu täysin kykenemättömäksi hoitaa paitsi juttujaan, myös itseään, ja kun hän alussa viettää aikaansa sammuneena kirjoituspöytänsä ääreen, joutuu hän pian myös murjotuksi sairaalakuntoon hallussapitämänsä informaation vuoksi.

Maggy itse ottaa isännän poissaolon mahdollisuutena tehdä hieman bisnestä. Osa avoinna olevista jutuista hoituu pieniä vippaskeinoja käyttämällä, mutta se iso, joka ajoi pomonkin sairaalaan, alkaa vaivata enemmän ja enemmän. Rosvoja ja poliiseja alkaa pomppia Maggyn kynnyksellä. Vastoin odotuksia, leidi tulee kuitenkin molempien kanssa hyvin juttuun. Kutsulla pubi-iltaan saa tasoitettua jo puntteja paljon tehokkaammin kuin tiuskimisella ja nyrkkitappeluilla.

Juuri keskushahmo tekee sarjasta erityisen miellyttävää luettavaa. Maggy on periaatteessa tavanomainen lontoolainen kolmekymppinen. Hän on lievästi ylipainoinen, viinaan menevä ja meneillään olevaa juttua enemmän häntä kiinnostaa miesten pokaaminen ja nopea käteisen tienaaminen. Hän on kuitenkin neuvokas ja aivan odottamattomalla tavalla sanavalmis hahmo, joka osaa puhua itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.

Oiryn tarkka piirrosjälki täydentää mitä parhaiten Trondheimin kerrontaa. Olen kuullut, että jälkeä on kritisoitu samojen taustojen valokopioinnista, mutta se ei itseäni haittaa, jos maisemien jämähtyneisyydellä voidaan muuten kertoa menevästi sarjakuvatarinaa. Lontoolaiset katunäkymät ja pubit vaikuttavat olevan muutenkin mallinnettu fotoreferenssejä käyttämällä. Jälki on hieman elokuvamaista, ”kameran” ollessa sijoitettuna tarkasti määriteltyyn pisteeseen.

Tarinan mittaan pistäydytään myös Lontoon ulkopuolella, Englannin ankealla merenrannan lomakohteella. Paikka kuin paikka on ”eletyn” tuntuinen, ja on myös mukavaa että sarja on kansoitettu realistisen monikulttuurisella hahmokavalkadilla. Hieman tarinasta kyllä huokuu reunoilta ranskalaissävytteinen tulkinta englantilaisesta elämänmenosta, mutta se toki tuo tuttuihin miljöisiin pikanttia tuntumaa. Kyseessä on sopivan kuivan humoristinen ja ovela kertomus, jolle jää odottamaan innolla jatkoa.