Lucky Luke täyttää tänä vuonna pyöreät 70 vuotta. Morrisin luoman lehmipojan kyvyn ampua varjoaan nopeammin tuntevat varmaan useimmat sarjakuvista muuten tietämättömätkin. Ikonisen sarjan ansioita omankin sarjakuvaharrastukseni peruskivenä ei voine liioitella. Mutta mikä on albumeista paras? Juttusarjassa käyn läpysköitä läpi suomalaisen ilmestymistahdin mukaan. Näin pääsen parhaisiin herkkuihin, eli käsikirjoittaja René Goscinnyn kanssa tehtyihin albumeihin käsiksi ensin.
Lucky Luke itse ei ole kovinkaan vahva persoonallisuus, joten monissa albumeissa vetovastuu onkin tarinan konnilla. Monet heistä perustuvat aitoihin lännen legendoihin, mutta myös sarjakuvien suosion vuoksi saattavat paikoin Euroopassa jopa Lucky Luken versiot heistä olla aitoja lainsuojattomia tunnetumpia. Näin vaikuttaa ainakin käyneen Daltonin veljeksille, vaikka Luke-sarjakuvassa esiintyvä nelikko onkin kirjoitettu olevan historiallisten Daltoneiden serkuksia. (Alkuperäiset Daltonit esiintyivät – ja surmattiin – Morrisin sooloalbumissa Lainsuojattomat. Saa nähdä pääseekö tämä arvostelusarja koskaan niin pitkälle).
Minun kirjoissani hauskin ampumistaitoa esittelevä gagi.
Joka tapauksessa vuonna 1969, 34. ja 35. Luke-albumissa molemmissa tämä viitteellinen suhtautuminen todellisiin rikollisiin oli jo vakiintunut käsite. Ensiksi suomeksi ilmestyi Jesse James, jolla oli jo alussa iso haaste. Sen tuli muokata kenties valkokankaalla kaikkein tunnetuin villin lännen rosvo Luke-sarjan konnaksi, jolla olisi hahmokaartiin jotain uutta tarjottavaa. Albumin alun esittelymontaasissa Billy the Kid, Pat Poker ja jopa Daltonin veljeksetkin tekevät lyhyen cameon. Jessellä on kova työ nousta saman tähtikaartin jatkoksi, kuuluisuudestaan huolimatta.
Käsikirjoittaja René Goscinnyn esittelemä Jesse on tomsawyermainen viikari, joka on ahminut liikaa seikkailukirjallisuutta. Pakkomielle Robin Hoodiin saa hänet hakemaan jännitystä rikollisuudesta, vaikka tarinan moraali tuntuu menevän häneltä ohi, eikä sarjakuvahahmo taida muutenkaan juuri tarvita rahaa elämiseen. Häntä peilaa hauskasti kirjaviisaampi veli Frank, jonka Shakespearen lainauksineen ei silti vaikuta sen viisaammalta. Jengiin lukeutuu myös junttimaisempi, mutta myös teeskentelemättömän suora leikinlaskija Cole Younger, joka vaikuttaa kuitenkin olevan Goscinnylle joukon sympaattisin hahmo.
Itse albumi nostaa usein Luke-sarjoissa esiintyvän Nothing Gulchin kaupungin keskiöön, ja seurataan oikeastaan sitä, miten gulchilaiset pärjäävät kuuluisan lainsuojattoman kanssa. Tarinarakenne, jossa päähenkilö yrittää puhua järkeä ja saada naiivien kyläläisten pään käännettyä verhottua uhkaa kohtaan, on erittäin samankaltainen kuin myös Goscinnyn käsikirjoittamissa Asterixeissa.
Jesse ja kumppanit onnistuivat liian vakuuttavasti hakiessaan kyläläisten luottamusta. Huomaa huonomman luokan hevosten tyhjät katseet.
Luken uskollinen kumppani, Jolly Jumper -hevonen saa tarinassa huomattavan paljon tilaa. Hevosen viisaudesta ja kyvykkyydestä saadaan aikaan monia vitsejä. Jumperista olen tavannut ollut sitä mieltä, että hän sopii mausteeksi tarinaan, mutta annostelussa tulisi olla varovainen, sillä liiasta tulee ähky. Tässä kertomuksessa hevosvitsailu käy jo rajoilla, mutta vaikka kaikki aiheeseen liittyvät vitsit eivät aivan uppoa, on onneksi mukana muutakin ainesta.
Keskushahmojen esittelyä. Viimeisen ruudun esittelemä tilanne tulee toisintumaan pian Lännen sirkus -albumin kansikuvassa.
Kuten monet sarjan roistot, myös Jamesin jengi on erityisen kiinnostunut statuksestaan ja siitä, miten ulkomaailma heidät näkee. Goscinnylle turhamaisuus on loputon vitsikaivo, ja hän osaa tehdä aiheen aina hersyvän hauskaksi. Etenkin itse Jesseä itseään olisi voinut nähdä mukana vielä enemmänkin. Perusrakenteisena pienen kylän huonojen piirteiden kuvauksena, olivat kyseessä sitten ennakkoluuloisuus, lyhyt muisti, sinisilmäisyys tai joukkohysteria, teos on kunnon Goscinnyä. Se ei ole aivan kärkipäätä, mutta sen parissa kyllä viihtyy.
Erään lännen kaupungin tarina on kyseessä myös samana vuonna ensiksi ilmestyneessä, suomeksi hieman harhaanjohtavalla nimellä Daltonin veljekset tunnetussa Dalton Cityssä. Prologissa näemme hyvin tavanomaisen kohtauksen Luke-sarjakuvissa, jossa kaupungin sheriffin tehtävät vastaan ottava Lucky Luke puhdistaa lännenelokuvien perinteiseen tapaan syntisen Fenton Townin kylän.
Varsinainen tarina alkaa vasta 8. sivulta, kun puhdistuksen jälkimainingeissa Luke saattaa korruptoituneen kaupunginjohtaja Dean Fentonin tuttuun vankilaan, jossa asuu vankikoira Rantanplan, ja mikä tärkeämpää, veljessarja Averell, William, Jack ja Joe Dalton.
Joe haluaa rötöskalifiksi kalifin paikalle.
He ovat jälleen kerran oman albuminsa päähenkilöitä, ennemmin kuin Luke, jonka osuus vähenee alkujakson jälkeen. Väkivaltainen ja muutenkin kiukkuinen Joe Dalton ei kykene sopeutumaan yhteiskuntaan, joten hän päättää luoda ympärilleen oman yhteiskuntansa ja alkaa Dean Fentonin kaltaiseksi lain silmien ulkopuolella toimivaksi kylänpäälliköksi.
Daltonit ovat hyvin rakkaita Goscinnylle, ja hänen parhaat taitonsa pääsevät esille luomalla tilanteita, joissa veljesten persoonallisuudet törmäävät. Lähinnä ruuasta kiinnostunut Averell olisi pohjimmiltaan heistä sopeutuvaisin ja onnellisin, mutta muut veljet joutuvat alati muistuttamaan häntä, että tarkoitus on olla lainsuojaton ja ihan roolin vuoksi myös tehtävä vääryyksiä.
Tässä albumissa yllättäen keskeinen konflikti käydään Joen ja Jackin välillä.Porukan aivoina toimiva Joe on omanlaisensa idealisti, ja usein taka-alalle jäävä Jack näyttäytyy nyt romanttisena työmiehenä. Pituutensa myötä he ovat varsin lähellä toisiaan, joten samankaltaiset tavoitteet; tässä tapauksessa väärään naiseen rakastuminen, hiertää heidän välejään.
Joe odottaa Jackiltä kuuliaisuutta, ei henkilökohtaisia tunteita.
Erittäin hauska albumi esittelee myös ronskit Lulu Carabinen tanssitytöt (sarjassa ei mainita, mitäkö muuta nämä ulkoisesti eräänä lännen arkkityyppinä tunnistettavat hahmot saattaisivat rahasta tehdä). Tällainen elementti oli ilmeisesti mahdoton alkuperäisessä Spirou-lehdessä. Tämä tarina ilmestyi ensimmäisenä Asterixin kanssa samassa julkaisussa, Pilotessa, joka oli myös Goscinnyn päätoimittama ja siten vapaampi vihjailevammille piirroksille. Morris tuskin valitti saamastaan vapaudesta.
Vaikka näyttelijä Mae Westiä muistuttava Lulu on vahva ja itsenäinen naishahmo, joka ronskeine puheineen saa jopa Daltonien pään pyörälle, ei silti albumi ole Bachdelin testiä rikkomassa. Goscinnyä tuntuvat kiinnostavan vain korostetun miehekkäät naiset, kun muut tanssitytöt hyvä jos saavat puheenvuoroa.
Tai riippuu tietysti tanssitytön määritelmästä.
Kaikesta huolimatta Dalton City ansaitsee neljä Daltonia, kun Jesse James jää kolmeen.
Jesse James:
Daltonin veljekset:
Ahvenaario 