Nyt kun ollaan nähty jo maailman sivu erilaisia tulkintoja, joissa saduista (ja public domainista) tutut hahmot seikkailevat nykymaailmassa ja / tai realistisemmassa jaetussa universumissa, on se jo aika kulunut idea. Toista oli vuonna 2002 kun käsikirjoittaja Bill Willinghamin Fables tuli markkinoille. Supersuositusta sarjakuvasta tuli myös Vertigo-kustantamon eräs lippulaivoista.
Sarjisfanit Boy Blue, Flycatcher ja Pinocchio.
Tähän liittyy myös eräs Fablesin oleellisemmista ongelmista. Nimittäin sarja jatkui aivan liian pitkään. Kaikkiaan 150 numeroa julkaistiin, ja tähän päälle myös useita spin off -sarjoja ja erikoisnumeroita, ennen kuin sarja lopulta päättyi vuonna 2015.
Sinänsä Fables kattaa kyllä sellaisen maailman, josta riittää kerrottavaakin. Se on ovelasti saanut sulatettua itseensä oikeastaan kaikki kuviteltavissa olevat satumaailmat ja niiden hahmot. Tästä loppumattomasta porukastakin erottuu iso joukko keskeisiä henkilöjä, joiden luonteiden ja ominaisuuksien kautta sarjalla ei ollut mitään perusasetelmaa, vaan sen puitteissa pystyi satujen lisäksi kertomaan esimerkiksi murhamysteerejä, kauhua, veijaritarinoita, romansseja, agenttijuttuja ja fantasiasotaa.
Ja miksei vaikka natsieksploitaatiota.
Fabletown on salainen kaupunki New Yorkin ytimessä, jota asuttavat saduista tutut hahmot. Vuosikymmeniä paikallaan ollut kylä ei näyttäydy muille taviksille mitenkään oudolta, vaikka siellä taikavoimat sykkivät pinnan alla. Satuhahmot ovat itse asiassa maanpaossa, sillä väkevä Vastustaja on vuosikymmeniä aiemmin valloittanut brutaalisti kaikki satujen valtakunnat. Erilaisista tarinoista peräisin olevat hahmot eivät aina pysty elämään sulassa sovussa, ja esimerkiksi puhuvat eläimet ja muut liian erikoisen näköiset hahmot ovat pakotettuja elämään syrjäisellä farmilla pois uteliaitten silmistä.
Farmin asukkaita.
Keskeisistä tuttavuuksista ensimmäisenä silmään pistää kaupungin rähjäinen seriffi Big Bad Wolf, eli Bigby, oli niin suosittu että sai jopa oman Wolf Among Us -videopelisarjansa Telltale Gamesilta. Mutta sarjan edetessä hän jää yllättäen yhä enemmän sivurooliin. Willinghamilla oli etenkin sarjan alkuvaiheissa erittäin hieno kyky osata kääntää pöydät ympäri. Jos joku hahmo ärsytti tai tuntui nuljakkeelta, sai hän jossain vaiheessa lisää syvyyttä ja yleensä aika kovan oman seikkailun, jolla todistaa kykynsä.
Mark Buckinghamin vanhan koulukunnan ritarikuvastoa. Alansa parhaita kuvittajia.
Tällaisesta esimerkkejä on kaikkien satujen prinsessojen yhteinen exä, Prince Charming, joka vaikuttaa olevan kova hamesankari, mutta unohtaa vanhat valloituksensa. Prinssi osoitti kuitenkin että hänessäkin on hyviä puolia päihittämällä kaksintaistelussa petollisen ja paljon misogynistisemman Siniparran. Inisevältä pikkupojalta vaikuttava Boy Blue paljastettiin olevan traagisia kokenut sotasankari, joka kuitenkin uskaltautui ensimmäisenä takaisin kotimaahan vakoilutehtävään hankkimaan Vastustajasta tietoja. Ja epäilyttävältä pahikselta vaikuttava Hannun ja Kertun noita Frau Totenkinder paljastui todellisuudessa koko Fabletownin taikataakkaa hartioillaan kantavaksi tukipilariksi.
Jolla tosin on hieman inkvisiittorin vikaa.
Sarja pääsi todelliseen lentoon oikeastaan vasta noin 20:n numeron jälkeen kun yksinkertaiset tarinat alkoivat antaa tilaa isommille juonikuvioille ja vakituiseksi piirtäjäksi tuli omaperäinen Mark Buckingham, joka osasi lisäksi taittaa sivunsa aivan silmät sulattavan upeisiin satukirjamarginaaleihin. Willinghamin tukena oli valtava joukko taitavia kuvittajia, mutta erityisesti Buckingham löysi Fablesin sydämen.
Red ja Blue.
Willigham kirjoittajana selvästi välittää kaikista hahmoistaan, jopa pahiksista ja anteeksiantamattomia tekoja tehneistä. Sarjan suosioon varmasti liittyy, että myös naispuoliset hahmot, etunenässä sisarukset Snow White ja Rose Red, mutta myös monet muut, saivat kunnolla tilaa ja syvyyttä. Mutta Willinghamin henkilökohtaiset näkemykset silti ovat varsin konservatiiviset, mikä puskee aina silloin tällöin pintaan.
Esimerkiksi Fabletownin Israel-allegoria tehtiin erittäin selväksi.
Fablesin oleellisia teemoja on perinteisesti ollut paikkansa löytäminen uudesta järjestyksestä, pakolaisten olot ja kaipuu pääsemättömään kotiin. Se siinä mielessä toistaa länsimaisen viihteen perusasioita, esimerkiksi westernistä tuttuja. Varmasti monta lukijaa häädettiin myös pois kun symppiksen oloinen tarina alkoikin puolustella Israelin voimankäyttöä. Muutenkin sota esitetään sarjassa huomattavan coolina ja komeana toimintana, satunnaisesta väkivallasta huolimatta. Sentään Tuhannen ja yhden yön saduista peräisin olevia arabihahmoja ei juuri demonisoida, vaikka heidän kanssaan tiettyä kulttuurien yhteentörmäystä koetaankin.
Jossain vaiheessa Willingham sitten päätti ratkoa keskeiset juonikuviot, ja Vastustajan armeijat päihitettiin lopulta massiivisessa War and Pieces -epookissa. Sen jälkeen sarja olisi hyvä ollut saattaa ainakin tauolle, mutta se puksutti vain eteenpäin. Käden käänteessä jutusta ei mennyt maku, sillä Willingham uskalsi tehdä isoja käänteitä, kuten keskeisien hahmojen kuolemia ja isoja muutoksia status quohon. Kuitenkin jossain vaiheessa näistä tempuistakin meni maku ja sarjaa kohtaan alkoi tulla ähky. Valokeilaan nostettiin uusia hahmoja, joista ei oikein jaksanut oppia välittämään. Lentävän apina Bufkinin, Pohjantuulen lastenlasten tai Ozman seikkailuista ei tahtonut jäädä juuri mitään mieleen.
Lopussa Willingham toi koko tarinan pakettiin palaamalla kärjistyneeseen Snow Whiten ja Rose Redin sisaralliseen kilvoitteluun. Vahvasti pohjustetussa tarinassa vaikutti siltä, että kaikki hahmot joutuisivat ottamaan puolensa näiden välillä massiivisessa sisällissodassa. Mutta toisin kuin Marvel-seikkailuissa, Willinghamilla oli vielä parempaa tarinaa palveleva yllätyskäänne taskussaan ja loppunumerot tuntuivat taas pitkästä aikaa siltä vanhalta kunnon Fablesilta. Hyvä maku jäi ja osan sarjasta voisin joskus vielä lukea uusiksi, mutta koko roskaa todennäköisesti en.
Loppukevennyksenä satujuttuihin kyllästyneille voi suositella täällä aiemminkin ihastellun Skottie Youngin seikkailua I Hate Fairyland. Siinä pikkutyttönä satumaahan vangittu Gertrud ei ole päässyt vanhenemaan,ja on yrittänyt 30 vuoden ajan löytää ulospääsyä sarkastisen kärpäsystävänsä Larryn kanssa. Kun hänestä on tullut mieleltään kyyninen 38-vuotias, satumaa on alkanut korveta.
Satumaassakin riittää epäkuolleita, hirviöitä ja barbaareja teurastettavaksi.
Paljon Itchy & Scratchy -tyylistä väkivaltaa seuraa, kun Gertrud alkaa pistää satumaata lihoiksi hälläväliä-asenteellaan. Mikään ei saa seistä hänen tiellään hänen yrittäessään päästä takaisin ihmisten maailmaan. Vaikka ei ehkä kannattaisi; pelkkää karkkia sisältänyt dieetti on tosiasiassa muuttanut hänet 300-kiloiseksi diabeetikoksi.
Fairylandissä ei yrityksistä huolimatta pysty kiroilemaan.
Kovin aikuismaiseksi tätä tuskin voi väittää, mutta jos haluat nähdä kun kuu-ukolta posautetaan tähtien kauhuksi aivot pellolle, tässä on sinun sarjasi. Youngin äkkiväärä huumori ja hulvaton kuvitustyyli hykerryttää, mutta toisaalta tietyt toistuvat kuviot alkavat myös väsyttää melko nopeasti, esimerkiksi tapa, jolla joka numeron cliffhanger huitaistaan pienellä ranneliikkeellä pois seuraavan alussa. Sarja ehkä onkin niitä jenkkisarjoja, jotka ovat parempia yksittäisinä lehtinä eivätkä kokoelmateoksina.
Loppu tuli, turskatti!
Ahvenaario 