Kotimaisia: Taneli ja lentävät tohvelit

Nobody expects the Spanish Inquisition! Jälleen uusi yllätyspaluu, olihan tässä jo vuosi välissä. Minulle tulee aika ajoin mieleen blogissa puutteita, juttuja joita aina suunnittelin tekeväni, mutta joita en edes vienyt ideapaperiin. Mutta kun nyt joku kimmoke löytyy, niin antaa mennä.

Kaikkiaan 50. Puupäähattupalkittuna sarjakuvantekijänä nimittäin palkittiin pitkän linjan tekijä Harri ”Wallu” Vaalio. Suorastaan olin hämmästynyt, että tämä tapahtui vasta nyt, sillä Wallu on paitsi erittäin keskeinen, monipuolinen ja tunnistettava sarjakuvantekijä ollut jo vuosikymmeniä, myös erittäin aktiivinen sarjakuvantekijöiden keskinäisessä järjestäytymisessä. Ja onpa hänen Pelit-lehteen tekemänsä Ruudun takaa -palsta myös eräs keskeisiä esikuviani sarjakuvakirjoittamisessa.

No, käsiteltävä sarjakuva ei tällä kertaa ole yksinomaan Wallua, vaikka hän onkin piirtänyt kaksi neljästä sarjasta, jotka ovat mukana. Nimittäin jo lapsuudesta saakka hyllystäni on löytynyt kaksi albumia, Taneli ja lentävät tohvelit sekä Taneli – elämää karkkipäivän jälkeen. 80-luvulta peräisin oleva albumikaksikko on tehty esittelemään aikansa kotimaista sarjakuvaa, ja ovat sikäli kiinnostava vilkaisu omaan aikakauteensa.

Lahtelaisuus näkyy siluetista.

Kyseessä ovat ”JP-sarjan” julkaisut numero viisi ja kuusi. Taneli-albumeita on ilmestynyt näiden lisäksi kolme muutakin sekä Puuhakirja. Ilmeisesti julkaisussa on ollut mukana myös Poikien keskus, ja neljästä sarjasta kolme käsitteleekin eri-ikäisiä poikalapsia arkielämässään.

Nimisarja Taneli on puolisivuinen vitsisarja, joka kertoo viisivuotiaasta penskasta, joka virkistävästi ei ole kovinkaan pikkuvanha Tenavat-tyyliin, vaan käyttäytyy kuin viisivuotias yleensä. Sarjasta vastaa Wallun Punaniska-yhteistyökumppani Rauli Nordberg, jonka omaan lapseen Taneli jossain määrin perustuu.

Piirrostyylissä näkyy Peyon Strumffien vaikutus

Jäljeltään amatöörimäisin neljästä sarjasta on Huisvili, joka kertoo tavanomaisten eläinhahmojen arkisista kokemuksista. Jutut ovat sivun mittaisia ja tekijänä on Toni Tammi. Wallun kokonaan oma sarja on strippimuotoinen Pasi, joka kertoo alisuoriutuvasta koululaisesta murrosiän kynnyksellä. Lastentarhaopettaja Kaarina Luodon kanssa on yhteistyössä tehty satujuttu Hapsutakki. Ensimmäisessä albumissa Hapsutakin seikkailu on joulutarina, toisessa yhdistetään enemmän puuhasivuja sarjakuvamuotoon. Ensinäkemällä nämä ovat pitempiä tarinoita, mutta on myös mahdollista, että tarinat on julkaistu sivu kerrallaan.

Turha sitä itse lähtä hiihtelemään kun Käpypoika ja eläimet hoitavat hommat.

Taneli on itsestään selvästi albumien vetovoima, koska 80-luvun puolivälissä sarja oli tuttu Helsingin Sanomien sivuilta. Myöhemmin sen pohjalta tehtiin myös neliminuuttisia animaatioita vuonna 1990. Kiinteä sunnuntaisarjaformaatti on selkeästi hieman kankea jokaiseen juttuun, sarjoissa on usein turhaa toistoa ja sivuissa liikaa ilmaa. Myöskin Nordbergin kuvallinen taito on vähän kankea, kaikki kuvataan karvismaisesti puolilähikuvassa.

Ihan muutamia esimerkkejä on sarjakuvamallin kanssa leikittelystä. Huomaa Franquinin tapainen allekirjoituskupla.

Huomattavaa on, että 80-luvun alussa julkaistuissa stripeissä myös Tanelin nallekarhu ja muu fantasiamaailma heräävät eloon kun aikuisia ei ole paikalla. Tällaiset asetelmat yleistyivät vasta Lassin ja Leevin vanavedessä, joten jossain määrin oltiin edelläkävijöitä. Muitakin oivalluksia on, etenkin isältä loppuvitsissä ilmaan lentävät tohvelit ovat veikeä idea, vaikka liian usein toistettuna ja liian herkästi käytettynä tuntuu, että hän hämmästyy varsin helposti. Ettei hänkin satu kuulemaan Pekko-nallekarhun puhuvan?

Toveri Taneli kannattaa tarpeen mittaista työviikkoa.

Wallun sarjat ovat sitten paksuviivaisella siveltimellä vedetyiltä piirroksiltaan paljon parempia, mutta käsikirjoitus ei ole niissä usein yhtä hyvä. Etenkin suomalaisessa huumoristrippiperinteessä otetaan usein muutenkin pohjaa suullisista vitseistä. Pasissa kyllä näkyy, että kun ideat ovat olleet vähissä, on plärätty koululaisvitsikirjaa. Pasi itse on aika määrittelemättömän oloisen ikäinen. Välillä hän tuntuu ylä- ja välillä alastelaiselta. Bertin päiväkirjoja lukevana lapsena nämä olivat kuitenkin omia suosikkejani.

Pasi-jutut alkavat yleensä jonkun perspektiiviotoksesta Pasiin. Ecce Pasi.

Nykyään puolestaan arvostan ehkä Hapsutakki-juttuja enemmän. Niissä on omalaatuisia sivuhahmoja, kuten Käpypoika ja jotenkin turvallinen ja herttainen meininki. Konfliktia saadaan, ilman että homma käy riitelyksi tai pienten lasten pelotteluksi. Wallun sarjakuvataidot liikkeen ja eri perspektiivien kanssa ovat paremmin käytössä kuin ahtaissa Pasi-stripeissä, josta hahmojen päät vievät merkittävän osan ruutujen pinta-alaa. Huisvilin maalaiskaupunkivirtelmään verrattuna verrattuna metsä tuntuu aidolta metsältä, tiheältä ja moninaiselta, elämää kuhisevalta ja mystiseltäkin. Hapsutakissa kaikkien hahmojen clou löytyy turhia selittelemättä. Kaksi näissä albumeissa julkaistua tarina ovat aika erilaisia keskenään ja jään aprikoimaan, kumpaahan näistä sarja yleensä enemmän muistutti.

Mitkään albumeiden sarjoista eivät ole kivenkovia klassikkoja, mutta eivät myöskään täyttä roskaa, vaan ihan kunnon käyttösarjakuvaa, sellaista jota tehtiin kun lehdistö oli laajalle levinnyt ja kotimainen sarjakuvaskene ei ollut vielä kunnolla lähtenyt kunnianhimoisempaan tuotantoon. Vähän ehkä aika on ajanut ohi, mutta oikeastaan vähemmän kuin olisin odottanut palatessani lapsuuden albumeihin uudestaan. Näillä on oma paikkansa kotimaisen sarjakuvan historiassa ja ansaitsevat myös huomiota.

Tässä vielä Huisvili-näyte. Huomaa tämän välittömästi ajoittava Dingo-viite.

Apropoo, Kvaakissa on julkaistu tähän mennessä yksi kappale uusia arvosteluja minulta. Tarkoitus olisi tehdä myös niitä lisää, mutta kolmantena koronatalvena ei varsinaisesti ole leipätöiden lisäksi luovuus juuri kukkinut. Mutta pienin askelin eteenpäin, uutta saattaa tulla ennen kuin ehditte odottaakaan.

Don Rosa: Roope Ankan Elämä ja Teot

Jouluyllätys! Ahvenaario tekee yksittäisen paluun rakastetun klassikon parissa lahjana minulta teille. Kompensoin kai vähän, tänä vuonna olisi ollut aikaa kirjoittaa mutta en ole edes saanut suunnittelemaani zineä eteenpäin. Jotain nyt kuitenkin.

Mitä minulle kuuluu? No, sanotaanpa että tämän sarjakuvaklassikon alkupuolella nähdään Roope Ankka nuorena yrittämässä eri ammateissa ja ympäri maailmaa mutta aina epäonnistumassa toisensa perään, usein maailman muuttuessa ympäriltä. Lopulta kokemukset kasautuvat ja onni potkaisee ratkaisevalla tavalla. Tällaisesta tarinallisesta ajattelutavasta saan lohtua, vaikka tuntuu että oma elämä junnaa jossain Transvaalin luvun tienoilla Klondiken sijaan.

Oma vihollisgalleriani on totta kai tuota värikkäämpi.

Käsittelyssämme on siis Don Rosan jo klassikoksi muodostunut Roope Ankan elämä ja teot, joka valmistui alun perin vuosien 1991-93 välissä. Yleisesti ottaenhan kaikki inhoavat prequeleita ja nippelitietomaista asioiden selittämistä, mutta tästä on muodostunut paitsi kestävä klassikko, myös Roope-Sedän hahmon keskeinen magnum opus, jonka käsitys hahmosta on vähintäänkin yhtä merkityksellinen kuin Carl Barksin alkuperäiset sarjakuvat, joihin se pohjautuu.

Minullehan kyseessä on perusteos, josta omistan suomenkielisen 1997 julkaistun ensipainoksen, jota olen lukenut siis jo 11-vuotiaasta säännöllisesti. Pystyin nyt lukemaan sarjakuvaa ”uusin silmin”, sillä tajusin että en ollut lukenut koskaan sarjakuvaa alkuperäiskielellä. Se oli aika oleellinen juttu, monet palaset loksahtavat parhaiten kasaan vain englannin avulla, niin Barksin sarjakuvista peräisin olevat palat, elokuvaviittaukset kuin jopa taustatutkimuksen palaset, sillä suomeksi tekstitys vie niin paljon tilaa, että puhekuplia on paikoin jouduttu yksinkertaistamaan.

Theodore Rooseveltin puheet tosin tuntuvat päälleliimatummilta alkuperäiskielellä.

Vaikka kyseessä on rakas teos, on se minusta ollut jo pienestä pitäen epätasainen. Alkupään seikkailutarinat ovat yksittäisissä luvuissa toimivia Akkarin johtotarinoina silloin tällöin, mutta kirjassa peräkkäin luettuna ne ovat hieman toisteisia. Kaikissa ei ole asiaa ja Roope oppii samoja asioita useaan otteeseen. Lisäksi nuori Roope on joko (harvemmin) täysi tumpelo mutta kohta jo hieman turhan ylivoimainen kaikessa mitä yrittää. Loppupuolella ajaudutaan yllättävän synkkiinkin sfääreihin, mutta Barksin asettamien taustavaatimusten, historiallisten faktojen ja tarinankerronnan yhteensovittaminen on selkeästi ollut tekijälleen hankalempaa.

With Great Power Must Also Come Great Responsibility.

Parhaiten toimivat Skotlantiin sijoittuvat jaksot, joita on kolme kappaletta. Niissä kaikissa on pienimuotoisempi seikkailu, joka kuitenkin antaa Roopelle jonkin keskeisen oivalluksen ja onnistuu myös tutkia kiinnostavasti perheasioita, MacAnkan suvun historiaa ja niiden epäonnistumisia. Tällaisia aiheita eivät juuri muut ankantekijät joko tohtineet käsitellä (tällaisella syvyydellä) tai sitten heillä ei ollut mitään sisäistä logiikkaa asioiden kanssa (kuten vaikkapa italialaisten ankkasarjakuvien Ankan perheen sattumanvaraisuudesta voidaan todeta). Rosan alkuperäisissä suunnitelmissa oli syventyä näihin enemmän, mutta onneksemme kustannustoimittajat käskivät pitää fokuksen Roopessa.

Rosa olisi halunnut tehdä laajemminkin MacAnkan sukukroniikan. Siitä on jäänyt rippeet varsinaiseen tarinaan.

Sarjan keskeinen ydin onkin hahmon kasvu naiivista mutta yritteliäästä ankanpoikasesta ensin seikkailunhaluiseksi ja kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, ja sitten rikastumisen jälkeen katkeraksi, yksinäiseksi ja sisimmiltään tyytymättömäksi porhoksi. Kunnes sitten päästään status quoon, Akun ja poikien ilmaantuminen saa hänet jälleen haikailemaan uusien seikkailujen perään.

Tämän kasvamisen mittaan tulee kyllä vastaan myös ristiriitaisuuksia. Rosan Roope esitetään yksittäisen ihmisen työtä erittäin paljon arvostamana, mutta kuten oikean maailman riistokapitalistitkin, maksaa hän omille työntekijöilleen nälkäpalkkaa ja pihistelee kaikessa mahdollisessa. Erityisesti Akun epäsympaattinen käsittely viimeisessä luvussa ärsyttää, sillä Barksin tarinoissa Aku oli juuri kuin Roope nuorena, aina yrittämässä parhaansa uudessa ammatissa, mutta lopulta aina epäonnistumassa. Toki tätä on Rosa myöhemmin itsekin käsitellyt tarinoissaan.

Mutta vaikka Aku on tollo, ei hänen pitäisi olla näin äkäinen Q-tason epäilijä sentään.

Samoin jos pelkän rahan haaliminen on täyttänyt Roopen koko elämän, niin miten hän voi olla samaan aikaan niin tyytymätön ja pohjattoman ahne, ja silti nostalgisin tippalinssein omiin kokemuksiinsa niin pohjattoman kiintynyt? Tuntuu hieman erikoiselta että Rosa samaistuu niin paljon enemmän Roopeen kuin työväenluokkaisempaan Akuun, mutta täytynee muistaa että hän on itse menestyneen sisustustiilifirman perijä. Rikkailla on hieman erilainen käsitys työllä menestymisestä kuin sitä oikeasti yrittäneillä. Roope on tietynlaisen kapitalistin ihannekuva, ja tämän taipumus riistoon peitellään yleensä huumorin kautta.

Etenkin tämän kohdan työväen raadantaa arvostava plutokraatti ja toisaalta pihistelevä pomo -ristiriitaisuus on hämmentävää, eikä ole ihan selvää, mitä Roopesta pitäisi ajatella.

Rosa on itse sanonut että hänestä Roopen elämäntarinan tärkein hahmo on Kultu Kimallus. Tämä näkyy viimeisessä kappaleessa selkeästi siinä, että citizenkanemäinen mutistu avainsana on juuri Kultu. Tämä kahden liian ylpeän hahmon menetetty rakkaus ei kyllä varsinaisen sarjakuvan pohjalta tule mitenkään ilmi, oikeastaan Kultu on pelkkä cameo Klondiken-jaksossa, joka käyttää kuitenkin sivukaupalla tarinaa kertoakseen kullanetsimisen ja -kaivamisen tosimaailman realiteeteista. Tässä osiossa myöhemmin tehdyt B-tarinat paikkaavat paljon, ja varsinaista Klondiken perustarinaa paljon parempi Yukonin sydämet onkin katkeransuloisuudessaan ehkä mielestäni Rosan paras tarina. Yhtä kaikki, tässä näkyy myös se, että Barksin menneisyyteen kiintynyt ja tarkertunut Rosa ei halua viedä tarinaa varsinaisesti eteenpäin, vaan myös nykypäivään (tai oikeammin 50-luvulle) sijoittuvissa tarinoissaankin pitää Roopen ja Kultun erillään, kuitenkin nostalgisessa mielessä toistensa perään haikailevina.

Kuvituksensa puolesta Rosa kasvoi sarjan mittaan huomattavasti, mutta silti sarjaan on jäänyt tiettyjä kankeuksia ja tiettyä tarinankerronnan jäykkyyttä. Rosa osaa kyllä splash panelit, joissa jotain ISOA tapahtuu, vaikka räjähtää jotain. Tunnelmointi vaikkapa varjojen avulla ja mikrokokoisen viivan käyttö on hänellä huomattavaa ja se teki minuun vaikutuksen pienenäkin. Hän eroaa aivan selkeästi kaikista muista ankanpiirtäjistä. Mutta myöskään hän ei millään vedä vertoja animaatiokoulutuksen saaneelle Barksille hahmojen ilmeikkyydessä ja joustavuudessa. Barksilta kopioidut ruudut etenkin paistavat läpi turhan selkeästi.

Katsokaa nyt vaikka kuinka hevosen ja cowboykaverin ulkomuoto muuttuvat yhtäkkiä.

Toiko tarina sitten ankkauniversumiin varsinaisesti muuta uutta kuin Barksilta kopioitua kamaa? Vaikka kuinka paljon, kriittisenä sitä vain helpommin kiinnittää huomionsa asioihin, mitä juttu ei ole. Yleisesti melko vasemmalla kädellä sutaistut Disney-sarjakuvat tuntuvat olevan nyttemmin osa isompaa kaanonia, jossa hahmoilla on oikeat taustat ja tarinoiden sävy voi toteuttaa laajempaa palettia kuin pelkkää halpaa hupailua.

Eräs uusi elementti, josta erityisesti pidän, ovat uudet hahmot, Roopen sisarukset Hortensia ja Matilda, joissa on samaa periksiantamattomuutta, tinkimätöntä rehellisyyttä ja äkkipikaisuuttakin, mutta heiltä puuttuu kokemukset ja kenties 1800-1900 -luvun vaihteen naisina myös kyvyt vaikuttaa ympäröivään maailmaan samalla tavoin. Myös myöhemmin Kultu kasvoi kiinnostavammaksi hahmoksi, joten Rosalla on ainakin hieman parempaa kykyä olla viedä naishahmoja eteenpäin kuin melko sovinistisella Barksilla.

Joskin kaikkein barksimaisimmassa kappaleessa he eivät ehkä esiinny niin edukseen.

Ehkä myös Roopen hahmoa ollaan osattu käsitellä vähän traagisempana sen jälkeen. Teos antaa karikatyrisoiduille luonteenpiirteille, kuten pohjattomalle saituudelle ja innostukselle aarteita kohtaan hyvät pohjustukset. Barksin Roope ei ollut näin määrätietoinen, vaan enemmänkin eteen sattuviin tilanteisiin reagoiva (ja myös helpommin höynäytettävä). Mutta onhan se sanottava, että juuri tietyt ristiriitaisuudet ja arvaamattomuudet yhdessä tekevät usein hahmosta kiinnostavamman seurattavan. Voisi jopa sanoa… rikkaamman. (BUUAUSTA YLEISÖSTÄ) Okei, okei.

Puutteineenkin ei voi kuin aina uppoutua mukaan tähän tarinaan. Se on kaikenikäisille sopiva kavalkaadi jännitystä, huumoria (niin sanallista kuin slapstickiä), sopivissa määrin historiasta ja maantieteestä ammentava ja hyvin monitahoinen kertomus, jossa on paljon kerroksia. Sillä on hyvä syynsä miksi tämä on se teos, josta Rosa muistetaan, vaikka myöhemmin hän on ainakin piirtänyt hieman paremmin.

Adios! Ehkä tapaamme vielä näissä merkeissä!

Grande finale: Sarjakuva – näkymätön taide

Tämän blogin idea on siis esitellä sarjakuvan ihmeellistä maailmaa lukijoille. (…) Haluan ainakin esitellä hienoja yksittäisteoksia, joista suurimpia, kivenkovia klassikkoja varten aion tehdä kunniataulukon.

Olen keskustellut usein sarjakuvien kaanonista, johon ei tunnut kuuluvan elokuviin verrattuna läheskään niin paljon suuren yleisön tuntemia klassikkoja. Sarjakuvan maailma on paljon muutakin kuin Watchmen, Carl Barks ja Mämmilä.

Minulle on tärkeää esitellä sarjakuvataiteen monipuolisuutta ja eri näkökulmista kertovaa sarjakuvaa.

Näin kirjoitin tammikuussa 2016. Neljä vuotta on kulunut ja olen saanut aikaan sadan sarjakuvan kunniataulukon, ja lisäksi pari pienempää listaa, strippisarjakuville ja kotimaisille sarjakuville. Koska koetin välttää ilmiselvimpiä klassikkoja, toivon että näistä listoista on syventäväksi askeleeksi sarjakuvan maailmaan. Vielä tärkeämpää olisi, että näiden sarjakuvien esittelyn ansiosta lukija rohkaistuisi tutkimaan kiinnostavan oloisia sarjakuvateoksiaan omin päin ja löytää itselleen kiinnostavaa luettavaa.

Myös sarjakuvan rajapinnalta saattaa löytyä mestariteoksia. Tai siis kaikki sarjakuvan mestariteokset eivät kutsu itseään sarjakuvaksi.

Sillä nämä 313 tekstiä ovat vasta olleet pintaraapaisu sarjakuvan ihmeelliseen maailmaan. Joka vuosi tulee niin paljon korkeatasoista sarjakuvaa meiltä ja maailmalta, että perässä on vaikea pysyä. Aion nyt itse asettaa pyrkimykset viedä sarjakuvakritiikin sanomaa myös muualle ennemmin kuin pysyä omassa poterossani maailman tappiin asti. Tässä on hyvä alkuaskel, viedään ideaa tästä eteenpäin pitemmälle.

Top 10 suosituimmat postaukset (31.12.2019)

1. Roskasarjat: Giuseppe Perego ja Esinäytös
2. PiF: Eevertti
3. Roskasarjat: José Carioca
4. Roskasarjat: Aku Ankan taskukirja – Olympiakuume
5. Sarjakuva-Finlandia 2017
6. Jarla: Jäätävä Spede
7. Lucky Luke: Jesse James / Daltonin veljekset
8. Roskasarjat: Chick habit
9. Q&A: Sarjakuva-Finlandia 2016
10. Roskasarjat: Mikin dekkaripokkari 1-3

Old man yells at McCloud.

Eli nyt on tullut aika panna pillit pussiin tämän blogin osalta. Seuraamista tuskin kannattaa täysin lopettaa, sillä mahdollisesti ilmoitan vielä tulevista projekteista täällä. Haaveenani olisi esimerkiksi tehdä Ahvenaario-zine, jossa saisi vähän erilaisen formaatin kirjoituksille ja mahdollisuuden myös itse tehdä sarjakuvaa. Jos kaipaatte lisää kiinnostavien sarjakuvien esittelyitä, voitte seurata kollegojani Attea Suomi-Rivendell-Asgard -blogissa, sekä Eeroa Hyllyy-blogissa. Kukaties vielä jotain yhteistyökuviotakin heidän välillään järjestyy.

Kuuntele nyt kun selitän ideani.

Mutta vielä olisi yksi sarjakuva arvioitavana. Ja se onkin tärkeä sarjakuva, sillä se pohdiskelee juuri sarjakuvaa formaattina, taiteenlajina ja omanlaatuisena kielenään. Scott McCloudin Sarjakuva – näkymätön kieli, joka ilmestyi 1993 oli aikanaan erittäin tärkeä keskustelunavaus näistä aiheista.

Onko sarjakuva enää populaarilukemistoa? Kaikki lukeminen tuntuu olevan marginaalissa.

Yhdeksään osioon jaettu sarjakuva pohtii esimerkiksi sarjakuvan määritelmää, ruutujen välillä tapahtuvaa tyhjää tilaa, sarjakuvan tapaa kuvata aikaa, kuvan ja sanan yhteispeliä ja tapoja esitellä abstraktimpia, ekspressionistisia asioita. Kaikista, ilmiselviltäkin tuntuvista aiheista saadaan hyviä havaintoja aikaan ja kirjan luettuaan tuntuu kuin sarjakuvan olisi hoksannut aivan uudella tavalla.

Tajunnan täjäyttävä on esimerkiksi tämä vertailu ruutujen välisestä leikkauksesta. Tässä korostuu japanilaisen mangan erikoislaatuisuus.

Sarjakuvan ainutlaatuisiuus tulee esiin jo siitä, miten viihdyttävää tällaista purkamista on lukea. Elokuvallisesti voidaan kertoa editointitekniikasta, tai tekstioppaassa kirjoitustaidosta, mutta asioiden havainnollistamiseen sarjakuva on täysin vertaansa vailla, etenkin jos tekijä osaa sen muotokielen niin etu- ja takaperin kuin McCloud. Teos on hauska ja asiapitoinen samaan aikaan, erittäin harvinainen yhdistelmä.

Joka väittää, ettei sarjakuvia lukemalla kasvata mielikuvitustaan, on väärässä. Samalla tavoin kuin elokuva on leikkaustaidetta, on sarjakuvakin tarinan täydentämistä kuvien välillä.

McCloudin tarkoituksena on ollut tehdä helppotajuinen yleisteos, joka toimii itsessään todisteena sarjakuvan voimasta ja asemasta yhtenä taiteenlajina. Sittemmin tekijä on syventänyt teoksensa maailmaa niin kriitikoille (Reinventing Comics) kuin sarjakuvantekijöille (Making Comics), mutta ei ole kadottanut humoristista otettaan, erinomaista tapaansa havainnollistaa käsittelemänsä asiat, ja helppolukuisuuttaan.

Eli tässä siis inspiraationlähdettä itse kullekin. Haluaisin päättää blogin hieman lainaamalla erästä Bill Wattersonia.

Sarjakuvan maailma on ihmeellinen, vanha kamu. Lähdetään tutkimusretkelle!

McCay: Pikku Nemo Höyhensaarilla

SV. rasismi, f*sismi

Jo ammoisista ajoista saakka, blogin perustamisesta lähtien, on tarkoitukseni ollut tehdä kirjoitus eräästä sarjakuvan alkuaikojen mestariteoksesta. No, aika hupenee, joten lienee parasta tarttua toimeen. Mutta ei pelkästään sarjakuvien kohdalla, mutta aina minkä tahansa taiteenalan tarpeeksi vanhan ja kanonisoidun klassikon käsittelyssä on ongelmansa. Mitä uutta siitä on sanottavaa?

Uusi vuosihan se sieltä on tulossa!

Aloitetaan nyt ainakin perusasioista. Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla oli kokonaisen sanomalehtisivun kokoinen sarjakuva, joka ilmestyi alun perin William Randolph Hearstin sanomalehdissä 1905–14. Se teki lyhyen paluun vuosiksi 1924–26. Nemon hahmo oli alun perin esiintynyt jo McCayn alkuperäisessä sarjakuvastripissä, Dream of a Rarebit Fiendissä, jonka idea jokaisessa jaksossa oli näyttää ylensyöjien ynnä muiden kehveleiden painajaisia, joista viimeisessä ruudussa herätään. Nämä olivat mustavalkoisia, puolen sivun strippejä.

Ukkeli taantuu.

Isompi formaatti tarkoitti kuitenkin Nemolle isompia seikkailuja. McCay alkoi käyttää löyhää jatkuvaa juonta, jossa aina kunkin sunnuntaisivun seikkailu jatkui siitä, mihin edellinen jäi. Nemo etsi Kuningas Morpheuksen tytärtä, jonka kanssa hänellä oli leikkitreffit, mutta välissä oli koko Unten maa kaikkine vaaroineen ja erikoisine hahmoineen. Pahansisuinen klovni Flip tuli myöhemmin kuvioihin mukaan, vieden Nemoa aina syvemmälle sivupoluille ja houkuttaen pieniin kepposiin.

Hahmogalleriaa.

McCay ja Nemo ovat yhä nykyään suuressa arvossa, sillä tekijä otti kaiken mahdollisen irti vielä kehittyvästä sarjakuvakerronnasta. Mielikuvitukselliset seikkailut antavat uusia näkökulmia tuttuihin kaupunkinäkymiin, ja toisaalta vievät erikoislaatuisiin uusiin maihin, esittelevät värikkäitä erilaisia eläimiä, ja lopulta veivät jopa ulkoavaruuteen asti. McCaytä voidaan hyvin sanoa mieheksi, joka toi scifin sarjakuvaan, vaikka se tässä vielä on aika julesvernemäisellä fantasiatasolla.

Tässä jää Liisa ihmemaassakin kakkoseksi.

Sarjakuvassa kokeillaan sarjakuvan hahmojen muodolla ja koolla, ruutujen välisellä jatkuvuudella, sanomalehden sivun formaatin antamilla mahdollisuuksilla kuten väreillä, ja aivan erityisesti alati ruutujen välillä muuttuvan ympäristön kustannuksella. Ainoastaan hahmojen välinen liike vaikuttaa nykypäivänä hieman turhan hienovaraiselta. McCay oli myös animaatioelokuvan pioneeri, ja sikälikin toisaalta hänen mielikuvituksellisuutensa, ja toisaalta pikkutarkuuttensa liikkeen kuvaamisessa olivatkin tälle aivan omiaan.

Seuratkaa tarkkaan, miten nämä hahmot liikkuvat ympäristössä.

Vaikka tiettyjä aikakautensa näkökulmia ja ajankohtaisia aiheita käsitellään ja jopa pilkataan, ei sarjakuva juuri sosiaalinen satiiri ole. Lähinnä eskapismia hankalaille ajoille. McCay henkilönä puolestaan on kyllä hyvä esimerkki ”problematic favesta”. Hän näki kyllä 1900-luvun alun sosiaaliset vaikeudet, mutta ajatteli näihin sopivan lääkkeeksi väkevän nationalistinen oikeistopopulismi. Hän asettui lopulta näkyvästi tukemaan esimerkiksi Mussolinin valtaannousua Italiassa. Voi miettiä, mitä hän oikeastaan pohjimmiltaan tarkoitti, kun Nemo muuttaa hökkelimäisen geton komeaksi vanhanaikaiseksi palatsiksi. McCay kuoli vuonna 1934, joten häneltä jäi näkemättä koko se kamaluus, johon tällainen ajatusmaailma maailman tulisi viemään.

Tähän liittyen myös Pikku Nemon hahmogalleria näyttää tänä päivänä melko röyhkeältä. On yksi asia, jos kaislahameissa kekkuloivat ruskeat alkuasukkaat olisivat poikenneet vain silloin tällöin sarjakuvassa, mutta McCay pani erään heistä, jonka nimeksikin antoi Villi, sitten seuraamaan Nemoa ja Flipiä seikkailuihin kuin uskollinen koira.

Jatkuva sivuhahmojen kinastelu herättää Nemon muikeistakin maisemista. nemo itse on malliesimerkki tyhjästä taulusta päähenkilönä, nimikin tarkoittaa ”ei kukaan”.

Jos pohdiskelin joitakin arkkitehtuurisia ulottuvuuksia vastikään Asterios Polypin kanssa, niin Pikku Nemossa äärimmäisen tarkasti piirretyt kaupunkinäkymät ja palatsimaiset sisätilat ovat vielä monta astetta pitemmällä. Sarjakuvan luoma tilan tuntu onkin jotain ainutkaatuista, sen suomaa tilassa liikkumisen tuntua on koetettu kopioida moneen otteeseen jälkeenpäin, esimerkiksi Mister Miracle -sarjassa tai Hildan seikkailuissa. Myös McCayn pikkutarkka kynänjälki erilaisen tuhon kuvaajana taitaa olla taustana puolen maailman toimintasarjakuvan taustainnoittajana Tezukasta Akiraan.

Tällainen olo itsellänikin on joulun jälkeen.

Nemosta animaatioelokuvan tekeminen on ollut usean eturivin sarjakuvantekijän unelma Moebiuksesta Hayao Miyazakiin. Ikävä kyllä 80-luvun lopulla kompromissien ja tuotantovaikeuksien värittämä elokuvaversiointi ei hirveästi muistuttanut sarjakuvaa, vaikka onkin mainettaan parempi satuseikkailu.

Puuh, vielä yksi kirjoitus tehtävänä, sitten voin herätä tästä unesta.

Roskasarjat: Taivas putoaa niskaan

Ette vielä päässeetkään Roskasarjat-osiosta! Olemme tähän mennessä katsastaneet näissä jutuissa satunnaisia sarjakuvia, joita käsiini on tavalla tai toisella päätynyt. Kuitenkin onhan se myös niin, että roska on roskaa. Ajattelin, että tämä juttusarja on hyvä päättää pohjimmiltaan laatusarjakuvaan, jonka olisi pitänyt olla parempi.

Ja olemmehan käyneet juuri YouTuben puolella läpi kaikki René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix-albumit. On hyvä tilaisuus pistää piste tälle juttusarjallekin samalla ja katsoa millaista jälkeä Uderzo sai itse pahimmillaan aikaan. Lopetin itse uusien Asterix-albumeiden lukemisen vuonna 2006. Syynä tähän oli Uderzon albumi Taivas putoaa niskaan, joka oli suoranaisesti niin hävettävän huono, että en enää halunnut nähdä, voiko sarjan pohja tippua alemmaksi.

Ei jumalauta, katsokaa nyt tätä paskaa!

Goscinnylle nyt kukaan ei yksinkertaisesti kykene vetämään vertoja huumorisarjakuvan käsikirjoittajana, mutta täytyy sanoa, että pääasiassa Uderzo pärjäsi paremmin hänen perintönsä jatkajana kuin vaikkapa Morris Lucky Luke -sarjassa tai Tabary Ahmed Ahneessa. Muutamat Uderzon soolo-albumeista ovat ihan mukiinmeneviä, ja hänellä oli pokkaa käsitellä myös raskaampia aiheita, joista Goscinny ei välittänyt, kuten lasten (Asterixin poika) ja naisten oikeudet (Ruusu ja miekka), orjuus (Obelixin kaleeri) tai Lähi-idän tilanne (Asterixin harharetket).

Vikana lähinnä oli, että kun Goscinny suuntasi tekstinsä nokkeluuksineen aikuisille, taantui Uderzo koko ajan enemmän lapsilukijoiden suuntaan, ja vaikka lapsille toki pitäisi kirjoittaa ihan yhtä ellei fiksummikin kuin aikuisille, oli hänestä infantilismi myös suotavaa käsikirjoituksissa. Uderzon sarjakuvien painavat aiheet pilattiin usein typerillä fantasia-aihioilla, esimerkiksi hyvin alkavassa Obelixin kaleerissa päädytään loppuen lopuksi Atlantikseen, jossa vapautetut orjat voivat elää uudelleen pikkulapsina.

Tämä antaa kuvan, ettei yli 80-vuotias Uderzokaan kauheasti tiedä tai ymmärrä muunmaalaista sarjakuvaa.

Ja todiste A on sitten murheenkryyni nimeltä Taivas putoaa niskaan. Jo valmiiksi Asterixeissa on pohjalla hieman nihkeä nationalistinen sävy. Nirppanokkaiset ranskalaiset irvivät ulkomaalaisille vaikutteille ja Asterix-kylä on aika monen rajamuureja pykäävän poliitikon suosikkimetafora ehkäpä ihan osuvasta syystä. Taivas putoaa niskaan on metafora sarjakuvan asemasta Ranskassa, ja sen pahikset ovat aika selvästi japanilaisia. Keltaihoiset ja vinosilmäiset Nagma-olennot ovat ihan samaa Yellow peril -perinnettä kuin nykyään karsastetut Fu Manchu -tarinat ja on aivan uskomatonta että niitä tarjotaan lapsille vielä tällä vuosituhannella.

Tämä blogi ei kannusta eri maisten sarjakuvien keskinäiseen turpasaunaan, vaan näkee kaikissa kiehtovia suuntauksia ja monipuolisia teoksia, joiden parissa voi viettää loputtomia tutkimusretkiä.

Amerikkalaista sarjakuvaa edustavat ärsyttävä mikkihiiri sekä Arnold Schwarzeneggeriltä piirteensä saanut kloonattu Teräsmies. Yhteenotto perinteisten arvojen puolesta idästä nousevia muotivirtauksia vastaan on sarjakuvassa puolustustaistelu, jotteivat Nagmat saa taikajuomaa itselleen. Sarjakuvassa on aivan ärsyttävän sumea logiikka, ikinä ei paljastu, mistä kukin aina saa tietääkseen minkäkin asian, pääasiassa että mistä ulkoavaruuden olennot tietävät saapua Asterixin kylään hakemaan taikajuomaa.

Hui. Kamalaa.

Juonentyngästä ei oikein saa muovattua mitään punaista lankaa, vaan sarjakuva koostuu erilaisista kohtauksista, joilla ei ole isompaa merkitystä kokonaiskuvassa. Uuden Star Warsin, The Rise of Skywalkerin tavoin merkittävän oloiset, isot kohtaukset ratkotaan käden kääntäessä, niin että edes näin erikoinen juonikyhäelmä ei varmasti tunnu kertaakaan jännittävältä tai liian kiinnostavalta. Juonta on niin vähän, että se joutuu välillä hakemaan jopa välilopetusta, ennen kuin muistaa etteivät roomalaiset ole olleet kunnolla vielä mukana tarinassa.

Jukupätkä! Tällaista ei olekaan vielä koskaan ennen tapahtunut.

Turha toivoakaan että gallialaisten pahimpien pelkojen toteutumisesta saataisiin aikaan sen kummempaa kuin pari pelästynyttä ilmettä, ennen kuin kaikki sopeutuvat täysin käsittämättömään tilanteeseen. Juonessa ei hyödynnetä juuri millään lailla jo pitkään kypsyteltyjä hahmoja, jotka toistelevat itselleen tyypillisiä repliikkejä kuin metsään eksyneet kesyt papukaijat. He tuntuvat olevan mukana nyt ihan että lukijat muistaisivat kyseessä olevan Asterix-albumi. Lopussa gallialaisten muisti pyyhitään, mutta lukija jää toivomaan että samoin tämän albumin katkera muisto pyyhittäisiin myös hänen päästään.

Mutta aina vain se muisto jostain pörrää ja estää minua nukkumasta öisin.

Vielä muuna Star Wars -paralleelina, kun alkuperäinen tekijä oli sössinyt tarpeeksi pitkään omia rakastettuja töitään kelvottomilla lisäosilla, kaupattiin intellektuaalinen omistusoikeus eteenpäin ja alettiin tehdä vanhan mallin mukaisia, mutta pääosin hampaattomia jatko-osia, jotka eivät taida tyydyttää oikein ketään pitemmäksi aikaan. Tosin jos jotain myöhemmissä Asterix-albumeissa on edes jotain Last Jedin veroista, tarinaa jossa oivaltavasti osataan käsitellä ihan sarjan perusaineksia ja viedä hahmojen kaaria oikeasti johonkin suuntaan, vaikka äänekkäimpien konservatiivifanien suosion kustannuksellakin, niin kuulisin tästä ihan mielelläni.

Ja mitä tämän jälkeisiin Asterix-albumeihin tulee, ne houkuttavat ihan yhtä lailla kuin Asterixia hodarit.

Kiitoksia Roskasarjat-ystävyydestä. Kaksi tekstiä vielä jäljellä Ahvenaario-blogin tarinaa!

It’s a good life, if you don’t weaken / Pieniä voittoja

Jos muistatte I Shall Destroy All the Civilized Planetsin lopusta, mukana oli sarjakuvantekijä Paul Karasikin epilogi, jossa tämä käy etsimässä myyttistä Fletcher Hanksiä. Ilmeisesti tällainen kadonneiden gurujen etsiminen on Amerikassa tavallisempaa, sillä samankaltaisesta aiheesta kertoo myös nimimerkki Sethin It’s a good life, if you don’t weaken.

Eipä pompita puskan ympärillä, on selkeä syy sille, miksi Sethin slice of life -tarina nyt sopii näihin blogin loppuvaiheisiin. Sarjakuva kertoo itsessään sarjakuvanörtistä, joka löytää vanhasta nostalgiasta enemmän samaistumispintaa kuin modernista kulttuurista. Kuulostaako ehkä joltakulta jonka tunnette?

Why don’t you like this blog more?

No, vitsailu sikseen. Vaikka voi tuntua että tällaisia tosielämän tarinoita on helppo kertoa, on kyseessä ihan tietynlainen taiteenlajinsa. Seth edustaa hyvin pohjois-amerikkalaista tapaa navankaiveluun, sen minimalistinen, sulava kuvitus jopa kellastuneita sivuja myöten lainaa näiltä menneen ajan pilapiirtäjiltä, joiden ympärille tarina rakentuu. Sarjakuva rytmittyy julkaistujen pienlehtien mukaan jaksoihin. Mutta tavallista elämää voi lähestyä myös eurooppalaisemmasta näkökulmasta.

Eli ei-niin-hektisesti ja ratkaisukeskeisesti.

Manu Larcenet’n neliosainen Pieniä voittoja -sarja puolestaan ottaa eurooppalaisemmat pottunokat ja albumiformaatin pohjakseen. Tarkkanäköinen tarina on niin todellisen makuinen, että sitä lukiessa tuppaa jatkuvasti unohtumaan, ettei Larcenet ole tekemässä elämäkertaa vaan ihan fiktiivistä tarinaa. Uskoisin kuitenkin, että kosketuspintaa todellisuuteen on oltava. Sarjakuva käsittelee myös aikojen muuttumista ja sukupolvien välistä yhteyttä, mutta sosiaalisemmin kuin sisäänpäinkääntynyt Seth.

Valokuvaaja Marco kohtaa keski-ikäistyvän elämänsä kriisejä toisensa jälkeen, joita ovat esimerkiksi (mielen)terveys-, pariutumis- ja perheongelmat. Samalla tarina on kehystetty Marcon lapsuuden kulissien, maaseudun ja Ranskan teollisuusalueiden kuihtumisen ja kuolemisen kautta. Nämä ovat juuri niitä aiheita, joita Marco alkaa kuvata saadakseen selkoa omaan elämäänsä.

Kissaystävyys yhdistää sarjakuvien päähenkilöitä.

It’s A Good Life, If You Don’t Weaken puolestaan kuvaa Sethin yksinäistä elämää Torontossa, jossa kiintopiste tuntuu olevan lähinnä paras ystävä Chet (jonka toivottavasti muistamme lukijoina itsekin Yummy Fur -lehden tekijänä). Seth saa obsession sattumalta löytämästään pilapiirtäjästä Kalosta, ja alkaa ensin metsästää tämän piirtämiä kuvia vanhoista lehdistä, ja sitten tietoja tämän elämästä, matkaten myös haastattelemaan tämän läheisiä. Kalosta muodostuu tärkeämpi kuin esimerkiksi Sethin orastava parisuhde.

Kehnostihan siinä käy.

Siinä missä Seth pitäytyy tarkkaan määritellyssä tyylissään, kuvaten sillä myös aidot Toronton paikat ja vierailemansa pikkukylät, on Larcenet tyylinsä kanssa vapaampi. Kerronta nojaa paljonkin siihen, että mukana on osin realistisempia kuvia. Tuntuu, että Marcon kasvaessa aikuiseksi, alkaa tämän todella karikoitu banaaninenäinen naamansakin muistuttaa enemmän oikeaa ihmistä.

Mutta se, minkä molemmat sarjakuvantekijät hallitsevat, on hiljainen, melankolinen tunnelma. Sethillä vuodenaikojen vaihtuessakin kaikki kuvat tuntuvat yhtä autioilta kuin talvi-ilta Torontossa. Larcenet puolestaan kuvastaa mieluiten nostalgista loppukesää ja alkavaa syksyä, joissa on siinäkin vääjäämättömästi muuttuvan maailman tuntumaa. Jotenkin sekin tuntuu yhtä hiljaiselta ja yksinäiseltä.

Neljän albumin mittaan Pienet voitot todellakin vievät Marcoa eteenpäin. Hän muuttuu pössyttelevästä ja uransa kanssa haparoivasta nuorukaisesta perheenisäksi, jolla on oma palkittu kirjansa ja joka pyrkii hakemaan saamansa kunnian avulla myös jotain helpotusta ahtaalla oleville satamamiehille, joista muodostuu hänelle tärkeitä isänkorvikkeita. Oikea isä puolestaan on itsepäinen hahmo, joka sarjan alussa sairastuu Alzheimeriin, riutuu ja lopulta kuolee.

Juuri suhtautumisessa kuolemaan tulee Marcon kasvun mittari sarjakuvan mittaan. Omalle lapselle siitä selittäminen sujuu jo astetta helpommin kuin isään suhtautuminen. Sethin kasvun paikka puolestaan on huomata, että hänen ihailemansa sarjakuvantekijät ovat ehkä eläneet lyhyen ja surullisen elämän, jossa hekin ovat olleet eristyksissä muusta maailmasta ja tuoneet intohimonsa esiin vain paperilla. Kenties tässä on hyvä paikka blogaajankin miettiä, mikä on vain oman tyhjän obsession toteuttamista, ja mikä aito pieni voitto, jolla elämä etenee.

Thompson: Habibi

S.V. / T.W. r*iskaus

Tässä sitä valvotaan jouluaatonaattoyönä ja kirjoitetaan, koska järjestin äänestyksen joulua ennen ilmestyvästä arvostelusta, ja hieman yllättävästikin sen voitti Craig Thompsonin vuonna 2011 ilmestynyt Habibi. No, teoksella on mittaa noin 650 sivua, ja en ollut sitä ennen lukenut, joten joulukiireiden ohella sitten meni näinkin pitkään että päästiin asiaan.

Jos olet ihmisiä, jotka käyttävät usein termejä, kuten ”kulttuurinen omiminen” ja kritisoit etenkin valkoisten miesten tekemiä kertomuksia muista kulttuureista, varmasti Habibi herättää närää jo aiheellaan. Michiganissa syntynyt Thompson on kuitenkin tehnyt mittavan määrän työtä, selvittääkseen arabialaisia taruja, historiaa, taidetta, kirjoitusta ja kulttuuria joka näkökulmasta. Varsinaisesti arabimaailmasta ei tulvi omaa kulttuuria käsitteleviä sarjakuvia länsimaisen käsiin hirveän usein (onneksi on sentään Marjane Satrapi), joten yhtä lailla Koraanista kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoista vaikutteensa ottava Habibi tuntuu kyllä aika tuoreelta ja alkuperäänsä kunnioittavalta työltä.

Mutta se ei ole ainoa asia, joka teoksessa on arveluttavaa. Eräs keskeisiä sen kuvaamia aiheita on naisten ja mustien heikko asema, erityisesti juuri arabikulttuurissa. Edellistä ollaan kuvattu runsailla raiskauskohtauksilla, alkaen jo siitä kun päähenkilö on 9-vuotias. Keskeinen rakkaustarina on arveluttava sikäli, että se käytännössä rakentuu ottoäidin ja tämän adoptoiman lapsen ympärille. Tämäkin liittyy juuri veiraan kulttuurin kuvaamiseen, antaako sarjakuva siis ymmärtää että islaminuskoisiin maihin liittyy niin kiinteästi seksikauppa, lapsiavioliitot ja sukurutsa että Habibin kaltainen epämääräiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvakin tarina voi liikkua niiden ympärillä.

Epämääräinen aika kyllä puolestaan myös rikastaa kuvattua tarinaa. Kun alussa kuvittelee seuraavansa muinaisia aikoja, tuovat modernit teknologiat ja lopussa nykyaikaiset kaupungit isoa kysymysmerkkiä koko kuvatun asian ympärille. Liikutaanko ajassa vapaasti, vai voisiko koko työ olla Margaret Atwoodin Orjattaresi -kertomuksen tavoin varoitteleva esimerkki tulevasta?

Ensiksi yhdeksän vuoden ajan avioliittoaan paennut tyttö Dodola kasvattaa pientä orpolasta Zamia autiomaassa. He selvitytvät niukasti ja Dodola alentuu myymään itseään beduiineille ruokaa tienatakseen. Samalla hän kertoo pojalleen tarinoita toisensa perään, joilla kaikilla on jokin paraabeli todellisuuden kanssa. Tulee selväksi että samankaltaista paraabelia rakennetaan myös sarjakuvan ja meidän todellisuutemme välille.

Ennen kuin puberteetin vaikeudet iskevät kunnolla päälle, pari erotetaan toisistaan. Dodola joutuu ökyrikkaan sulttaanin jalkavaimoksi ja koettaa keksiä keinoja, joilla pitää sulttaanin mielenkiinnon yllä ettei tule tapetuksi ja saa tilaisuuden paeta. Seksuaalisuutensa kanssa hukassa oleva Zam ei löydä muuta tietä eteenpäin kuin alkaa eunukiksi. Vaatii moninaisia vaiheita, ennen kuin pari voi nähdä toisensa jälleen.

Läpi sarjakuvan vesi on tärkeä symboli, elämän eliksiiri ja edellytys autiomaassa asuville. Tärkeimmät tapahtumat tapahtuvat nimen omaan veden tähden, mutta myös useissa paikoissa on saastunutta vettä, mikä pahenee entisestään kun sarjakuva etenee. Ympäristön tila on keskeisiä asioita, joista Thompson haluaa varoittaa. Saastuneen veden kanssa ja loputtomien roskavuorten kupeessa ei kukaan tule elämään pitkään.

Ei varmastikaan ole epäilystäkään siitä, etteikö Thompson ole suvereeni tekijä, joka näkee vaivaa työnsä eteen. Sarjakuvan kuvitus on joka sivulla aivan silmiä hivelevän upeaa ja kekseliäs ruutujako ja juonenkuljetus pitävät mielenkiinnon yllä. Sisältö on takuulla monikerroksista, sellaista että teemoja on helppo poimia kenen tahansa, mutta mitä paremmin tuntee muslimikulttuureita, sitä enemmän sarjasta saa irti. Etenkin arabialaisen kirjoituksen tunteville uskoisin sarjakuvassa olevan paljonkin kiehtovaa symboliikkaa.

Tulee kuitenkin mieleen, yrittääkö Thompson vähän liikaa. Halutaanko tehdä kunnon magnum opus, jonka avulla pääsisi mainituksi Art Spiegelmannin Mausin, Neil Gaimanin Sandmanin (kaksi muuta äänestysehdokasta, muuten) tai Joe Saccon Palestiinan kanssa kirjallisuuslehdissä. Sarjakuvalla nimittäin on sen verran myös varjopuolia, ettei se ihan omaan sydämeeni täysin uponnut, kiistattomista ansioistaan huolimatta. Thompsonin ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän ei tee koskaan samaa sarjakuvaa useampaan kertaan. Minun suosikkini hänen tuotannostani onkin lapsille suunnattu, sopivan kaheli avaruusseikkailu Space Dumplings.

The reason for the season.

Hauskaa joulua kaikille Ahvenaarion lukijoille! Vielä kolme tekstiä pitäisi saada tehtyä ennen kuin vuosi vaihtuu, joten eipä tässä pahemmin kerkeä joululomailemaan. Toivottavasti kuitenkin pysytte netin ääressä ja saatte lahjaksi hyviä sarjakuvia!

Morrison & Mora: Klaus

Jouluvinkkinä Netflixissä on katsottavissa varsin hieno käsin piirretty animaatio, joka käsittelee Joulupukin alkuperää. Sen nimi on Klaus. Luulin ensiksi, että kyseessä on adaptaatio Grant Morrisonin ja Dan Moran sarjakuvasta, sillä sekin käsittelee Pukin alkuperää. Oikeastaan parempi, ettei näin ole. Klaus-elokuva on sydämellinen, tunnelmallinen ja hauska kertomus, jossa pukki itse on sivuhenkilö ja tarina kerrotaan Postimestarin näkökulmasta. Klaus-sarjakuva on… jotain ihan muuta.

Hetkeä myöhemmin Klaus saa turpiinsa ja jätetään jäätikölle verta vuotavana kuolemaan.

Sarjakuva on överin ylilyövää veripalttua, melkein kuin parodia niistä asioista, joita Joulupukkiin yhdistämme. Esimerkiksi porojen sijaan Pukin apureita ovat valtavat sudet. Sanoisin, että meno on kuin metallilevyn kannessa, ja sarjiksen lukeminen sujuukin paremmin jos taustalla kuuntelee jotain heavyä. Kuitenkin kun puikoissa on Morrison, on tässä taustalla kuitenkin vilpitön usko tiettyihin joulupukin peruspilareihin. Siispä yhdistelmä on hieman hämmentävä, toisaalta täyttä Roskasarjaa ja toisaalta ihan joulunaikaan sopivia asioita henkivää seikkailua.

Loki saa vielä maksaa! Eiku Malekith! Eiku siis Magnus.

Jos jotain verrokkeja tälle pitäisi etsiä, niin varmaankin tulisi mainittua Marvelin Thor (etenkin Jason Aaronin kirjoittamana), Assassin’s Creed -pelit ja Game of Thrones. Sarjakuva siis sijoittuu epämääräiseen myyttiseen keskiaikaan (joitain nimiä ja viitteitä skandinavisuuteen on), jossa rautaisella kädellä valtaa pitää hallitsija Magnus, joka on ottanut mallia Alan Rickmanin Nottinghamin sheriffistä ja perunut joulun.

Tämä prinssi Joffreyn kouluttamisen kohtaus on paras mahdollinen kuvaus siitä, mistä Morrisonin sarjakuvissa on kyseessä. Niissä on synkkiä asioita, mutta ne eivät ole grimdarkia, koska kuolemanvietin sijaan niitä ajaa tietty rakkaus lajiin.

Magiaa osaava Klaus lähtee puolustamaan kaupungin lapsia ja tulee lähes tapetuksi siitä hyvästä. Klaus osaa kuitenkin joitain loitsuja ja saa siksi toismaailmallisilta hengiltä tehtävän. Tarkoitus on tuoda hyvää joulumieltä kaupunkiin. Mutta Magnus haluaa pitää valtansa ja menee jopa niin pitkälle että panee orjansa vapauttamaan kaivoksista balrogin, sori, siis demonin, joka vaikuttaa hyvinkin samanlaiselta kuin nettisuosiossa oleva joulunhenki Krampus.

Gruss von Krampus.

Nuori kyky Dan Mora piirtää ihan Marvel-tason jälkeä, sikälikin niin että useimmat hahmot näyttävät aika samoilta, kuin mitä isojen supersankarisarjakuvatalojen keskeiset henkilöt. Toiminnan kuvaajana hän on vielä hieman kuvakirjamainen poseeraaja, ja välillä on hieman epäselvää, kuka tekee ja mitä.

Joulepukke, joulepukke, valkoparte, vanha ukke.

Klausille tehtiin myös jatko-osa Further Adventures of Santa Claus, jossa Morrison pääsi rakentamaan eteenpäin supersankareidensa tavoin myös Santa-versumia, jossa kaikkien kulttuureiden pukkihahmot ovat yhtä ja samaa ja elävät ajan ulkopuolella. Toisessa tarinassa nähdään hyvin Lobon näköinen anti-Santa, joka on tietenkin laskelmoitu virvoitusjuomayhtiön mannekiinihahmo, jonka tavoite on lisätä kulutusta lasten kustannuksella. Jatko-osassa nähdään myös Geppetto hyvin samannäköisenä, mutta kiltimpänä tyyppinä kuin Fablesissa. Voisin uskoa, että jos saisi mahdollisuuden, Morrison liittäisi myös samalla tavalla kaikki mahdolliset satuhahmot osaksi samaa universumiaan. Joidenkin suunnitelmat nyt aina vain täytyvät olla yhtä massiivisia.

Holidays are coming, always Poka-Cola

Tulipa mieleen tästä postauksesta, että Grant Morrison on varmaan useiten esillä ollut sarjakuvantekijä tässä blogissa. Käsittelyssämmehän ovat olleet We3, Animal Man, Doom Patrol, sekä myös ohimennen All-Star Superman, Batman R.I.P. sekä Arkham Asylum. Tämä on vähän yllättäväkin havainto, en pidä itseäni minään Morrisonin superfanina. Mutta kyllä hän yleensä jotain kiinnostavaa tuo pöytään, vaikka tällä kertaa aiheenamme olikin tekijälleen varsin suoraviivainen tuotos.

Roskasarjat: Jedin paluu

 

Star Wars -saagan päättävä elokuva on teattereissa. Ja vuosihan ei siis ole 2005, saati 1983. Mutta oikeastaan voisimmekin katsaista tuota vuotta 1983, ja Tähtien sodan osaa Jedin paluu, jota on nimitetty myös Episodi VI:ksi. Kun en ole muuten blogissa käsitellyt Star Wars -sarjakuvia, niin voihan sen tietysti tehdä tällaisesta elokuvaspesiaalista.

Ei Ewok-taloa lukita yöksi, Hei Ovela!

Kuten olen aiemmin James Bondin kohdalla sanonut, nämä tällaiset sarjakuvat olivat suosituimmillaan silloin kuin kaikilla ei ollut streamauspalveluita, dvd:eitä tai välttämättä edes videolaitteita. Näitä selaamalla sai palautettua kätevästi mieleen suosikkisuurelokuvan parhaimmat kohdat. Harmi vain että sarjakuvana ne harvemmin ovat kelvollisia, lähinnä vain sarja asetelmia elokuvasta ja paljon, paljon selittäviä tekstejä.

Tätä järkevämpää toimintaa ei tästä sarjakuvasta saa irti.

Oletko pitänyt puutarhaplaneettasi kunnossa?

Toisin kuin vaikkapa Roger Rabbitin tapauksessa, Jedin paluun varsinaisesta sisällöstä on turha yrittää etsiä mitään, mikä ei jo ole ollut koko kansan näkyvillä elokuvassa. Hahmoille on piirretty aikamoiset kivikasvot, joten niiltäkään ei voi lukea lisämerkityksiä. Tässä vaiheessa rupeaa harmittamaan, etten ottanut Roskasarjoihin ennemmin jotain kahelimpaa alkuperäisen trilogian jatkosarjaa, joita olisi ollut hyvin tarjolla.

Lähinnä lukijalle jää vain selityslaatikot, jotka antavat välillä ymmärtää jotain ihan muuta. Ja erityisen paljon hupia irtoaa sitten siitä, että käännös on pääasiassa ihan päätön. Brändinvartijat eivät selvästikään olleet pörräämässä ympärillä, yhtenäistämässä sanastoa.

Mikäs se tämä valosa peli on? VALOMIEKKA! VOWRAARK!

Oletan, että Jedin paluun perustarina nyt taitaa olla pääosalle tuttu, mutta kuitenkin pieni kertaus. Ensiksi pelastetaan kidnapattu Han Solo gangsterietana Jabban kynsistä. Sori jos spoilaan Imperiumin vastaiskua, mutta jedikoulutuksensa keskeyttäneen Luke Skywalkerin tulee sen jälkeen tulla sinuiksi sen kanssa, että paha Darth Vader on hänen isänsä. Samalla paha keisari suunnittelee koko kapinaliiton tuhoamista, mikä vie sankarit Endorin kuuhun viimeiseen taisteluun.

Sehän on Baby Yoda vanhana! Puhumassa melkoisen suoraviivaisesti.

Tällä tavalla luettuna Jedin paluusta tulee muuten kuva tarinana, jossa edellisosissa valehtelun takia ollaan hiki pinnassa. Yoda ja Obi-Wan saavat selitellä tekojaan koska eivät kertoneet Lukelle Darth Vaderistä, ja sama jatkuu sitten Luken kylmäävään kohtaamiseen Leian kanssa.

Mikähän tässä Lukea nyt noin vaivaa?

Tekijöitä ei albumissa lue, mutta hommaan on otettu Marvelin päätoimittaja Archie Goodwin kirjoittamaan ja avaruusalusten erikoismies Al Williams kynän varteen. Pikkutarkka viiva saa hyvin luotua uudestaan elokuvan scifinäkymät hirviöistä avaruustaristeluihin. Siihen nähden onkin sitten kurjaa, ettei näitä jylhiä jaksoja nähdä enemmänkin. Tosin eihän se avaruuslentely itse elokuvassakaan ole kuin korkeintaan C-juoni, kun sarjan varsinaiset päähenkilöt seikkailevat muualla.

Silti oli Amiraali Ackbar saatava tähän nyt mukaan ikonisine lausahduksineen.

Jedin paluu -sarjakuva on ilmiselvä fanituote. Sen avulla saattaa ihan isojen, komeiden kuvien avulla saada houkuteltua jonkun pikkulapsen Tähtien sodan ystäväksi, mutta muille se tarjoaa kovin laihanlaisesti mitään kiinnostavaa. Jedin paluu on muutenkin pahiten ajan hampaan syömä alkuperäistrilogiasta, mutta kyllä sekin olisi hieman monipuolisempaa jälkeä ansainnut.

Bosckaa!

Batman 80 v.

Tässä on jo jokin aika tullut kärvisteltyä, sillä lupasin dumauksen vastapainona puhua myös oikeasti hyvistä Batman-tarinoista. Mielelläni olisin toki tuonut esille erikoisuuksia, mutta aina yksinkertaisesti ei ole aikaa kaikkeen. Siksi tästäkin tekstistä on pitänyt jättää pois Elseworlds-tarinoita, kuten Paul Popen Year 100, viktoriaaniseen Gothamiin sijoittuva Gotham by Gaslight, jonka piirtäjänä toimi itse Mike Mignola, ja toki myös legendaarinen kauhuteemainen pöljäily Batman vs. Dracula. Jossain toisessa elämässä sitten.

Hoidetaanpa tämä nyt pois alta.

Teräsmiehen tavoin myös alku-Batman poikkeaa aika tavalla totutusta versiosta. Bill Fingerin ja Jerry Robinsonin pääasiassa tuottamat (Bob Kane apupoikanaan) tarinat eivät todellakaan olleet strategisesti mietittyjä 80-vuotisen uran alkuaskeleita, vaan melko halpoja, muualta kopioivia ja yksinkertaisia tarinoita, joissa oli pääasiassa kiinnostavaa tematiikkaa ennemmin kuin sisältöä. Jos homma ei olisi ollut niin ikonista visuaalisesti, luulen että hahmo olisi unohdettu siinä missä pääosa kultaisen aikakauden supersankareista.

Bob Kanen Batmaniä hieman harmittaa ampua ihmisiä hengiltä, mutta minkäs teet kun tuskin he muuten autoaan pysäyttäisivät.

Batmanin vastustajia olivat Teräsmiehen tavoin hullut tiedemiehet seerumeineen, mutta plutokraattisten ökyrikkaiden sijaan Batman oli aina yläluokkaisempi hahmo, joka haastoi sitten murtovarkaita ja gangstereita. Tämä murhanhimoinen inkarnaatio alkoi pehmetä nopeasti Robinin tultua kuvioihin ja 50-luvulla pääasiassa tehtailtiin jo sävytöntä mössöä, jossa tehtiin näyttävä kansi ensin ja sitten rakennettiin tarina ympärille. Poikkeuksiakin tästä on ja ajan klassikoihin lukeutuu esimerkiksi Robin Dies at Dawn.

Pahoittelut että tämä Adams-esimerkki on rumasti tietokoneväritetty. Nämä pitäisi julkaista vain mustavalkoisina.

Tältä aikakaudelta pelastukseksi mainitaan yleensä Neal Adamsin piirtämät ja pääasiassa Denny O’Neilin kirjoittamat tarinat. Adamsin dynaaminen piirros tekeekin hänestä ehdottomasti yhden kaikkien aikojen kuvittajista (Batman Odysseyn lukijat tietävät, ettei kuitenkaan käsikirjoittajaa). Kuitenkin vaikka esimerkiksi Joker’s Five-Way Revenge onkin varsin hyvä, pääasiassa Adams työskenteli ihan höpöjen kässäreiden parissa, mikä luo aika erikoista dissonanssia. Erittäin moderni piirrostyyli ja todella vanhanaikaiset (pre-Marvelvaikutteiset) supersankarointitekstit.

O’Neiliä parempi modernisoija olikin Marvelin tehtaasta loikannut Steve Engelheart, joka toi Batmanin seikkailuihin jatkuvuutta ja sitä Marvelin saippuaoopperaa. Jännittävät tarinat sisältävät myös psykologisia sävyjä, mutta kauhean luottavaisiksi psykiatriaa kohtaan niitä ei voine kutsua. Jos astetta maanläheisemmät pahikset, kuten Hugo Strange, Rupert Thorne ja Deadshot ovat mieleesi, on se Engleheartin ansiota. Kaksi kolmesta hän nosti muistojen unholasta moderneiksi häijyläisistä ja Thornesta tuli ensimmäinen jatkuva gangsterihahmo, jolla oli gravitasta ottaa Batmanin kanssa yhteen.

Tarinoista maanläheisin on tietenkin Batman: Year One. Harkitsin senkin haukkumista siinä edellisessä postauksessa, mutta kun luin sen uudelleen, en oikeastaan löytänyt pikkusniiduilua parempaa jalansijaa. Toisin kuin Frank Millerin muut Batman-tarinat, operaattisuus ja isot kohtaukset eivät lyö kaiken ylitse ja kyseessä on sekä introspektiivinen että kiinnostava katsaus Batmanin ja James Gordonin väliseen luottamukseen ja toisistaan poikkeaviin toimintatapoihin.

Sarjakuvassa on hyvin vahva fiilis siitä, että Bättiskin voi haavoittua tai jopa kuolla. Tämä yllättävän harvoin käytetty jippo lisää jännittävyyttä aika lailla.

Gordonia tuskin on koskaan kirjoitettu paremmin, ja kuten tiedämme, David Mazzucchelli on huikean taitava kuvittaja, joka saa useimmiten ruskeansävyisen maailman tuntumaan sopivan saastaiselta. Tämä kannattaisi kenen tahansa supersankareita hyljeksivän vilkaista läpi, ennemmin kuin dekonstruktionistisempaa kamaa kuten Watchmeniä. Se on erinomainen johdatus Batmanin pariin, joten jos jokin toimii, niin eiköhän se ole tämä. Ja mikä parasta, se on myös selkeä esikuva Gotham Centralille, kenties parhaalle koskaan tehdylle DC:n universumiin sijoittuvalle sarjakuvalle. Toivottavasti tuleva The Batman -elokuva on lähempänä sarjakuvaa kuin vaikkapa hyvin maltillisesti tästä ottanutta Batman Begins -elokuvaa.

Suoraan Year Onen gangsteritaistelusta jatkaa The Long Halloween, joka on sävyltään toki paljon lähempänä perinteisempää supersankarioopperaa. Täytyy myöntää, tämä sarja ei ole lähellekään niin fiksu kuin se esittää liberaaleine Kummisetä-lainoineen. Keskusmysteerissä ei kauniisti sanottuna ole mitään tolkkua, mikä näkyy helposti kun lukee hiemankaan tästä seuraavaa Dark Victory -sarjaa. Kirjoittaja Jeph Loeb on tullut elokuvamaailmasta, jossa näyttävyydellä, tunnelmalla, rytmityksellä ja rivakkaalla juonenkuljetuksella on enemmän merkitystä kuin loogisuudella tai tarinakokonaisuudella. Sanalla sanoen, se toimii.

Sarjakuva lähentelee kerronnaltaan kiehtovaa ekspressionismia. Tätä korostaa myös Tim Salen upea, mutta luonnollisuudelle palttua heittävä kuvitus, joka liioittelee hahmot karikatyyrimäisiksi. Sarja seuraa tilannetta, jossa gangsterien ote Gothamista heltyy, mutta asiat eivät parane vaan tilalle rynnistää joukko toinen toistaan näyttävämpiä superrikollisia. Samalla myös sarjamurhaaja tappaa aina juhlapäivisin. Hajoavaa kaupunkia koossa pitävä Batman saa lisäksi painetta siitä, että menettää tiettyjä keskeisiä arvoja, joihin uskoo Harvey Dentin muodossa, jonka lankeemustarina oikeastaan kyseessä onkin enemmän kuin Batman-seikkailu.

Toinen hieman kontroversiaali ja kuvitukseltyaan epätavallinen tarina, jossa Batmanin sisäisiä ristiriitoja havainnollistetaan tämän vihollisgallerialla, on vielä astetta surrealistisempi Arkham Asylum. Suositun videopelin kanssa tekemistä lähinnä on asetelma, jossa Batman pyrkii palauttamaan järjestyksen mielisairaalassa, jossa potilaat ovat ottaneet vallan.

Dave McKeanin unenomaista, kollaasin kaltaista kuvitusta ei olisi ikinä uskonut näkevän mainstream-supersankaritarinassa. Piirtäjän toismaailmallinen tyyli on paremmin tunnettu Sandmanin kansista tai vaikkapa Mr. Punch -kertomuksesta. Grant Morrisonilla puolestaan on selvästi ollut jo pitkään haudutettuja teorioita monista keskeisistä Batman-hahmoista, ja tämä toimii alkusysäyksenä tavalle, joita hän sitten 2000-luvun alkupuolella kirjoitti heitä. Mutta stand alonena sarjakuva on paljon hienovaraisempi ja jättää lopullisen diagnisoinnin hieman epävarmaksi. Kyseessä on myös eräs harvoista aidosti pelottavista kauhuteemaisista Batman-sarjakuvista. Järjen menetyksen pelko tulee siinä kouriintuvalla tavalla käsille.

Psykologisesti painavemmista Batman-sarjakuvista on sitten mainittava Tom Kingin tuore lähestymistapa aiheeseen. Sillä kestää hetken aikaa käynnistyä, eivätkä kaikki osat siitä ole aivan yhtä hyviä, mutta kokonaisuutena Kingin melankolinen suhtautuminen Batmaniin on kovasti sydäntäni lähellä. Voitte ehkä arvata.

Edgy modernisoitu versio Ace the Bat-houndista kuulostaa kaikkien aikojen kamalimmalta idealta. Mutta King rinnastaa hahmon sotakoiraan, joita todennäköisesti itsekin näki Irakissa, ja saa sen avulla kerrottua jotain sekä Batmanin että Alfredin mielenmaisemasta.

Kingin keskeisiä teemoja on kysyä, voiko Batman oikeasti olla koskaan onnellinen. Pääasiassa tätä puntaroidaan syventämällä parisuhdetta Kissanaiseen, joka ehkä etenee jopa häihin asti. Mutta Batman on syvästi traumatisoitunut hahmo, ja tämän pyrkimykset auttaa kaltaisiaan ovat usein tuhoon tuomittuja.

King ei arkaile tuomaan uudelleen esille hahmoja ja konsepteja värikkäämmiltä ajoilta. Kite Maniin liittyvä juokseva vitsi on jo lähes legendaarinen. Mutta yllättävyys onkin siinä, että hän käsittelee koomisiltakin tuntuvia hahmoja tai teemoja vakavasti. Kite Manin taustatarina on sydäntäsärkevä ja hänen ajautumisensa keskelle Jokerin ja Arvuuttajan kiistaa kuvastaa hyvin sitä, miten ihmiskohtalot tuntuvat jäävän jyrän alle Gothamissa. Yleisesti King ei tapaa oikein kuvata isoja tappeluita, suuransoja tai räjähdyksiä, vaan ennemmin tekojen seurauksia ja niiden aiheuttamaa tuskaa. King panee hahmonsa kokemaan kauheita, mutta pohjimmiltaan hänellä löytyy sympatiaa pahoista pahimpiakin kohtaan. Paitsi Banea. Bane on hirvittävä, pysäyttämätön luonnonvoima.

Lopulta tämä pakollinen huomautus, että Lepakkomieshän on ensisijaisesti lapsille suunnattu hahmo. Siksi hahmon huippuhetkiä ei pitäisi etsiä vain ”aikuisille” suunnatuista mätkyttelyistä. Hyvä esimerkki tästä on animaatiosarjaan pohjautuva Batman Adventures, jossa tekijät kuten Kelley Puckett, Martin Pasko ja Ty Templeton saivat jatkettua noir-henkistä ja eleganttia tunnelmaa myös sarjakuvien pariin, ja jopa ilman että lapsia varten tarvitsi tehdä erityisen suuria myönnytyksiä.

Batman Adventuresissa on myös se etu, että kun animaatiosarjan jaksot saattoivat kuvittaa jonkun jo vanhemman sarjakuvan uudelleentulkinnaksi, saattoi sarjakuva kehittää asioita mielensä mukaan aivan uusiin suuntiin. Jatkuvuus on sarjakuvassa paljon helpommin saavutettavissa kuin lauantai-aamun animaatiossa, jonka jaksot yleensä näytetään sattumanvaraiseen järjestykseen.

Sanatonta kerrontaa.

Noir-henkisissä tarinoissa mennään jopa animaatiosarjaa pitemmälle, sillä niissä on selkeitä murhia, kuolemanuhkaa ja ruumiita. Bruce Timmin pelkistettyyn tyyliin kerrotuilla tarinoilla kykenee pääsemään pintaa syvemmälle ja tuomaan tavallaan Batmanin eri vaiheista vahvuuksia esille. Ainahan uudet tarinat lainailevat vanhemmista.