Kirby & Lee: Fantastic Four

A monument to greatness.

Olen jo paasannut moneen otteeseen Steve Ditkon luomuksista, mutta paha kyllä en ole tähän mennessä päässyt vielä Jack Kirbyn tuotantoon lainkaan. Siinä, missä Ditkon tuotannon ydin on yksilön kohtaamissa elämän haasteissa ja mustavalkoisen moraalin tarjoamissa valinnoissa, on Kirbyllä puolestaan ennemminkin lähempänä yhteisöllisyys, jonka vuoksi hän tuotti kaikki Marvelin keskeiset tiimikirjat. Ja Stan Leen ja Kirbyn keskeinen idea oli tietysti supersankarien perheestä kertominen, jota parhaiten kuvastavat Ihmeneloset.

Vuonna 1961 ensi kertaa ilmestynyt Fantastic Four oli kantensakin mukaan Maailman paras sarjakuvalehti. Se ei ollut rajoja rikkova sarjakuva vain sen takia, että se kuvasti supersankarien perhettä — itse asiassa perheen muodostaminen on eräs keskeisiä supersankaruuden allegorioita heti puberteettimaisen voimien ilmestymisen jälkeen. Teräsmies, Batman ja Kapteeni Ihme olivat jo aiemmin tuoneet ympärilleen itsensä kaltaisia hahmoja, joissa he itse omaksuivat patriarkaalisen perheen pään aseman.

Päin vastoin Kirbyn luomissa supersankariperheissä perheen pään asema kyseenalaistettiin. Hahmoilla oli jatkuvaa keskinäistä kränää, kaunoja ja mustasukkaisuuksia. Reed Richards, Herra Fantastinen, on lopulta etäinen hahmo, kiinnostuneempi tutkimuksesta ja tieteellisestä asioista kuin ihmisten välisistä kanssakäymisistä. Kuten Hämähäkkimiestä myöhemmin (ja retroaktiivisesti uudempia tulkintoja esimerkiksi Batmanistä), hänenkin uraansa määrittää epäonnistuminen; tieteellään hän osaa tehdä mahdolliseksi minkä tahansa, paitsi parhaan ystävänsä muuttamisen takaisin ihmiseksi.

Ben Grimm, Möykky, on ehdottomasti Ihmenelosten tärkein luomus. Hän oli ensimmäinen supersankari, jolle uudet kyvyt ja voimat olivat ensisijaisesti taakka, eikä mahdollisuus. On luonnollista, että oranssiksi kivihirviöksi muuttunut mies ei ehkä haluaisi elää tavallista arkeaan moisessa olomuodossa. Mutta Möykkyä ei määritä pelkästään hänen murjotuksensa. Hän on myös jalat maassa pitävä jokamies, Jack Kirbyn omakuva. Molemmat olivat New Yorkin kehnoilla alueilla kasvaneita juutalaispoikia, jotka joutuivat selviytymään hommista nyrkein. Kirbyn pakokeinoksi muodostui uusien maailmojen luominen, Möykky sentään voi ottaa peräpenkin Fantasti-carista ja odottaa että Hra Fantastinen ajaa perheensä johonkin niin erikoiseen paikkaan, ettei edes häntä mulkoilla epäuskoisena.

Kirby olisi ollut osuva Bonk -taiteilija. Koneet ovat monimutkaisen näköisiä, mutta miten selität niiden käyttötarkoituksen?

Sue Storm, Näkymätön tyttö, puolestaan sitten on nelikosta selkeästi se, jota kohtaan tekijät kiinnittävät vähiten huomiota. 60-luvun seksismi on pinttynyt Ihmenelosten pirtaan tiukasti, vaikka ei voi kiistää, etteivätkö tekijät olisi ajoittain myös tiedostaneet, että nelikon jokaisen osan olisi oltava yhtä aktiivinen. Sue osaa kyllä ottaa ohjat käsiin, mutta turhan usein tarinoissa häntä käsitellään vain miesten välisenä palkintona. Hän herättää saippuaoopperamaisesti draamaa, ollessaan ensin Möykyn ja sitten Namorin mustasukkaisuuden kohteena.

Alkuvuosina Ihmeneloset saattoivat murjoa toisiaan toden teolla. Perheväkivaltaa ei varmaankaan kannata esittää näin, joten tätä lajia on sittemmin vähennetty.

Sarjan toinen keskeinen naishahmo, Möykyn tyttöystävä Alicia Masters on miltei kiinnostavampi. Väkivahvaa ja nyrkeillä asiat ratkovaa rymistelijää vastapainona on erittäin herkkä ja sokeutensa vuoksi jopa tietyllä lailla avuttomana kuvattu hahmo. Mutta Alician vahvuus on hänen empatiakyvyssään. Hänelle ulkomuoto ei ole merkityksellinen asia, ja hän osaa empatisoida jopa toismaailmallisen Hopeasurffarin kanssa. Naishahmojen toteutus ei tosiaan ole ehkä nykystandardeilla feministinen, mutta tausta-ajatus oli kuitenkin omalle ajalleen varsin humanistinen.

Lopulta on sitten Johnny Storm, Liekki, joka antoi myös supersankariperinteeseen kuuluvalle teini-apurille omaa ääntä ja rasavilliutta. Stormia ei ihan noin vain komennella, ja hän suhtautuu äkäiseen Möykkyyn outoine olomuotoineen irvailevasti. Hän on myös tavallaan nelikosta kaikkein epämiellyttävin, autoista ja tytöistä kiinnostunut, mutta pohjimmiltaan itsekeskeinen kultapoju.

Kirbyn kuvittajan taidot olivat kyllä omaa luokkaansa. Kaiken ei aina tarvitse olla monimutkaista ollakseen näyttävää.

Koska Möykky ei juurikaan osannut vähentää Liekin hubrista, nousi hahmo kiinnostavasti oikeastaan vasta kun kilpasuhde Hämähäkkimiehen kanssa muodostui. Hämis näkee Stormissa omat suurisuiset kiusaajansa, mutta supervoimien vuoksi häntä sentään on mahdollista myös höykyttää. Liekki ei kuitenkaan ole pelkkä kepposten vastaanottaja, vaan osaa myös pitää puolensa.

Perheen sisäinen kinastelu päättyy yleensä aina näin.

Kyseisen nelikon perusluonteenpiirteet ovat siis erityisen arkisia, ja tarpeeksi leveästi sitä, joten lukijakunta saattaa löytää helposti yhtäläisyyksiä myös omasta tuttavapiiristä. Toismaailmalliseen Teräsmieheen tai äärettömän kykenevään Batmaniin verrattuna hahmot tuntuivat aivan toisella tavalla omilta.

Ihmenelosten vahvuus tiiminä on se, että heidän voimansa täydentävät toinen toisiaan.Reed osaa suunnitella tieteellisiä lähestymiskeinoja, Sue käyttää näkymättömyyttä oveluutensa apuna. Liekki osaa ampua tulipalloja kaukaa ja singahtaa karkuun, ja Möykky annostella raa’an voiman käytön läheltä ja armotta. Mutta tappelutyyli on oikeastaan samantekevä. Kuten kaikissa supersankaroinneissa, on aika tylsä tarina sellainen, jossa ongelmat ratkotaan pelkillä nyrkeillä.

Ihmenelosia varten Kirby ja Lee rakensivat kokonaisen universumin, josta jokaisesta kolkasta löytyi jotakin uutta ja jännittävää. Ensisijaisesti juuri tämä on Marvel-universumin pohja. Ennemmin kuin supersankari-, Ihmenelosten seikkailut ovat ensisijaisesti tutkimusmatkailukertomuksia – seikkailuja, joissa voidaan täysin unohtaa kaikenlainen realistinen, ja antaa fantastisuudelle valta. Mutta ilman tarpeeksi jalat maassa luotuja hahmoja, olisi uusien maailmojen löytymistä tylsä seurata.

Rakastan näitä mielettömiä avaruuskollaaseja Kirbyn tuotannon loppuvaiheilta.

Tätä oli Marvel alkuvuosinaan: alusta luoda ja kokeilla mitä erikoisempia konsepteja ja ajatuksia. Supersankaritarinan kaava ei ollut vielä lukossa, vaan se oli avoimena virtaava joki. Voi nähdä, että tuon ajan sarjakuvantekijät olivat niin monipuolisia luovuudessaan, että oikeastaan kaikki supersankarointi sen jälkeen on jäänyt sen varjoon; on hankala enää keksiä minkäänlaista maapallollista, ulottuvuudellista tai mikrotason maailmaa, jota ei oltaisi käyty jo tutkimassa. Ainoa suunta olisi suunnata avaruuteen, jossa Jack Kirbyn seuraajat ovatkin tehneet kiinnostavimmat uudet luomuksensa hänen jälkeensä. Mutta näissä tarinoissa on selkeänä vikana se, etteivät ne ymmärrä arkisen tason hahmoja yhtä osuvasti kuin Stan Lee ja Jack Kirby.

Ja näin he kohtelivat itse itseään.