Q&A: Dr. Strange Love

Q: Mistä aloittaa Dr. Strange -supersankarisarjakuvan lukeminen?

A: Marvelin vuosi päättyy jälleen uuden hahmon lanseeraamiseen elokuvakankaalle. Nimensä mukaisesti Tri Outo on supersankaritallin kummallisimpia tuttavuuksia. Tai oikeammin, arvon Tohtori Stephen Strange kansoittaa Marvel-universumin eriskummallisimpia kulmia. Itse hahmon kiinnostavuuden kanssa on moni sarjakuvantekijä kompastellut vuosien varrella. Strange on kyvykäs maagikko, mutta turhan sisäänpäinkääntynyt ja stooalainen ollakseen helppo samaistumiskohde.

Hämähäkkimiehen lisäksi Dr. Strange on se toinen keskeinen Marvelin alkuvaiheiden hahmo, jonka luoja ja piirtäjä ei ollutkaan Jack ”The King” Kirby, vaan ”Shy” Steve Ditko. Hahmo muistuttaakin alkuperäisestä kaartista ehkä kaikkein eniten Marvel-sarjakuvien juurista tieteis- ja kauhu-antologiasarjakuvien parissa. Tri Outo debytoi vuonna 1963 lyhyissä vinjeteissä jo 12 vuotta sitä ennen pyörineessä Strange Tales -lehdessä, jonka supersankarit olivat tuossa vaiheessa vallanneet. Lehdykän pääsankarina hääri ensin Liekki, sittemmin Nick Fury. Käsikirjoittajana kaikissa tarinoissa toimi tietenkin Stan Lee.

Strangen erilaisissa astraali- ja muissa todellisuuksissa vieraileminen antoi Ditkolle oivan tekosyyn  kokeilla happoisampia näkyjen ja miljöiden luomista. Alkuperäisissä sarjoissa näkyy Ditkon arvostavan vapaita käsiä abstraktimpaan ilmaisuun, mutta kunnolla piirtäjän mielikuvitus lähtee lentoon oikeastaan vasta seuraavana vuonna Strangen tavatessa pimeässä ulottuvuudessa verivihollisensa Dormammun ja tämän asuinalueen rajoilla olevat Mielettömät Oliot. Ditko teki sarjaa vuoteen 1966 asti, kunnes lähti Marvelilta epäreilujen palkkioiden ja epäluottamuksen vuoksi ovet paukkuen.

Ayn Randia arvostaneelle Ditkolle Mielettömät Oliot saattavat olla karumpi metafora tavallisista kaduntallaajista.

Alkuperäiset sarjat sopivat klassisempaa sarjakuvakerrontaa arvostaville, vaikkakin niissä on paljon rasistisia aasialaisstereotypioita, jotka ovat osoittautuneet ongelmallisiksi elokuvaakin valmistellessa. Lyhyet tarinat antavat helpon lähtöpisteen Tri Oudon maailmaan ja kykyihin, mutta itse keskushahmo jää hyvin etäiseksi. Hahmoa käytettiinkin Ditkon jälkeen parhaiten lähinnä vierailevana tähtenä, esitellessään maanläheisemmille sankareille (kuten Hämähäkkimiehelle) tuntemattomia todellisuuksia ja liittoutuessaan Hopeasurffarin, Hulkin ja Namorin kanssa Defenders-ryhmäksi.

Mutta Strangea arvostaakseen ei onneksi tarvitse lukea kymmenien vuosien jatkumoa. Hänen ympärilleen on tehty useita yksittäinkin toimivia kokonaisuuksia. Eräs näistä on äskettäin suomeksikin julkaistu Tri Outo: Alku. Tämä voi olla saatavuudeltaan kätevimmin saatavilla oleva aloituspiste suomalaisille. Marvelin Season One-kertomukset antoivat hieman valtavirrasta poikkeaville tekijöille mahdollisuuden kertoa uudelleen suosikkisankareiden ensimmäisiä seikkailuita, ilmeisenä esimerkkinään DC:llä aikanaan käänteen tehnyt Batman Year One. Greg Pakin kirjoittama ja Emma Riosin piirtämä Dr. Strange – Season One vuodelta 2012 on näistä Marvelin pitkistä tarinoista parhaasta päästä.

Sarjassa Strangen keskushahmojen olemuksia on muutettu rankallakin kädellä, mutta pääasiassa parempaan. Esimerkiksi miespalvelija Wongista on tehty Strangen vertainen, eräänlainen taikamaailman kung fu -munkki ja vastahakoinen työpari. Haavoittuneen ja itsekeskeisen velho-oppilas Stephen Strangen tie vie taikasormusten perään, jotka voivat väärissä käsissä tuhota maailman, mutta myös parantaa hänen kättensä vaurioituneet hermoradat.

Värimaailmakin poikkeaa tavanomaisista Marvel-seikkailuista.

Parittomat kaverukset matkaavat ympäri maailmaa etsien sormuksia, joilla on kullakin erilainen vaikutus ihmisiin. Juoni on hieman poukkoileva ja videopelimäinen, mutta pysyy kasassa sopivan huumoriannoksen, lennokkaan mielikuvituksen ja hyvin muodostettujen päähenkilöiden myötä. Riosin yksityiskohtainen, tummanpuhuva ja mangavaikutteinen mustekynäjälki tuo omituiset taikanäyt henkiin aivan omanlaisellaan tyylillä.

Tätä nykyä Oudon seikkailuista vastaavat kirjoittaja Jason Aaron ja piirtäjä Chris Bachalo vaihtuvien tussaajien kanssa. Marvel Now -kampanjan myötä hahmo on saanut uuden alun, joka on myös tehnyt hänestä kiinnostavamman. Strange ei enää ole yhtä kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Hänestä on tehty ylimielinen vitsailija (kuten Iron Man), mutta myös oman arkielämänsä ja hyvinvointinsa maapallon turvallisuuden vuoksi uhraava (kuten Kapteeni Amerikka), ja tavalliselta kadunnaiselta nöyryyttä oppiva (kuten Thor) rikkinäinen mies. Taikuuskaan ei enää ole yhtä pysyvä ja luotettava kyky kuin ennen.

Vaikka luonteeseen on yhdistelty suosikkihahmojen toimivaksi havaittuja ominaisuuksia, on huomattavasti kiinnostavampaa lukea Strangesta, joka ei liiallisen taikuuden käytön vuoksi enää kykene esimerkiksi sulattamaan normaalia ihmisravintoa, vaan joutuu popsimaan kuvottavia lonkerohirviöitä toisista todellisuuksista. Bachalo osaa kuvittajana luoda aivan uudenlaisia toismaailmallisia näkyjä, ja sarja tuntuu yllättävän tuoreelta käsitelläkseen yli 50-vuotiasta sarjakuvahahmoa. Doctor Strange (2015) onkin osoittautunut kuuluvansa Marvel Now -aallon lehtien parhaimmistoon.

Toisissa todellisuuksissa Bachalon ruututaittokin on erilainen.

Eräs monien Strange-lukijoiden mielestä hahmon parhaimmistoon lukeutuva sarja on Brian K. Vaughanin kirjoittama ja Marcos Martínin piirtämä The Oath vuodelta 2007, joka perehtyy myös Oudon menneisyyteen kirurgina sekä tämän suhteeseen oppipoikansa Wongin kanssa. Tässä Wong on selkeämmin vielä Strangeä nöyristelevä alamainen, vaikka tätä aasialaisen palvelijan stereotypiaa onkin hieman häivytetty ajanmukaisemmaksi.

Strange palaa jälleen parantajan ominaisuuteen tavoitellessaan elämän eliksiiriä, joka voi parantaa kaikki vaivat, myös Wongin pitkälle edenneen syövän. Tässä sarjassa Strangea kuvataan eräänlaiseksi paranormaalin Sherlock Holmesiksi (mikä on varmasti myös osaltaan johtanut Benedict Cumberbatchin palkkaamiseen rooliin), vaikka itse tohtori on hieman tavallista eläväisempi ja vitsailevampi. Vaikka kyseessä onkin värikäs ja ihan kelpo seikkailu, koen silti että se on hieman yliarvostettu, ehkä johtuen Vaughanin muista kiistattomista kirjoitusmeriiteistä. Tämä ei jätä kummempia tuntemuksia lukemisesta jälkeensä. Martín sentään on taidokas kuvittaja, vaikka hänen tyylinsä sopiikin paremmin Spider-Manin seikkailuihin.

Ei se Ryhmä-X:n Painajainen vaan se toinen.

Mutta kaikista paras Tri Outo -tarina? Se ei oikeastaan ole edes Dr. Strange-kertomus, koska se kertoo enemmän toisesta hahmosta. Kyseessä on tietenkin Roger Sternin kirjoittama ja itse Mike ”Hellboy” Mignolan kuvittama Doctor Strange & Doctor Doom- Triumph and Torment vuodelta 1989. Siinä Marvelin konnagallerian ykkösnimi Doom hakeutuu omaperäisellä tavallaan tohtorikollegansa hoitoon, jotta pääsisi erääseen pitkäaikaiseen tavoitteeseensa. Ei maailman herruuteen, vaan helvettiin pelastamaan edesmenneen äitinsä sielun Mephisto-demonin kynsistä.

Strangeä käytetään tarinassa tarkastelemaan uusin silmin silkkana megalomaanikkona usein aiemmin esiintynyttä Doomia, ja löydetään uusia asioita. Vaikka Doomin kuvaukseen alati kuuluvat ylpeys, katkeruus ja vihaisuus ovat kaikki tallella, osaa hän olla myös kuuliainen oppija, peräänantamaton taistelija ja päänsä kylmänä pitävä laskelmoiva mietiskelijä. Kysymys onkin, tekeekö hän asiat todella rakkaudesta vai velvollisuuden tunnostaan äitiään kohtaan.

Frank Milleriltä tuttu logo-kiiltää-siluetissa sankarikuva. Mutta kyllähän se toimii taitavasti poseeraukset osaavalla kuvittajalla.

Pieni välähdys Strangen menneisyyteen paljastaa, että tohtoreilla on paljon yhteistä, Strangen pitäessä itsekkäämmät impulssinsa kurissa ja Doomin antaessa niiden olla häntä eteenpäin ajavia tekijöitä. Sternin käsikirjoitus toimii monella tasolla ja luo vielä jännittäviä skenaarioita, jossa mittavat jumalat ovat niellä mitättömät maagikot, jotka uskaltavat astua heidän tontilleen.

Usein viitatut Hoggoth ja Agamotto omissa persoonissaan. Ja myös joku kolmas jumala, muodostaen Vishanti-triumvaatin.

Mignola ei ollut vielä tuossa vaiheessa täysin kehittänyt tunnistettavaa tyyliään, jossa karkea mustavalkokontrasti luo asioille muotoa. Kuitenkin Mignola on jo täysi ekspressionisti; ohuillakin viivoilla hän osaa luoda painostavaa tunnelmaa, jännittävän mystiseltä näyttävä hahmoja ja fysiikan lait uusiksi kirjoittavia toimintaa. Kelmeä vesiväriväritys luo osaltaan omalaatuistaan melankolista ja uhkaavaa tunnelmaa.

Strangen maailma ei ole (vielä) kovinkaan tuttu edes monille Marvel-faneille, minkä vuoksi onkin mukavaa nähdä, että parhaat tarinat ovat melko tuoreita ja hahmon koko potentiaalia ollaan alettu hyödyntää vasta hiljattain. Aaronin ja Bachalon sarja ainakin antaa uskoa, että suuria seikkailuita on vielä edessäpäin.