Unbeatable Squirrel Girl

Olen jo käsitellyt Steve Ditkon kolmesta suurimmasta Marvel-luomuksesta kahta, joten olisi hyvä aika myös keskustella siitä kolmannesta. Spider-Manin ja Dr. Strangen joukkoon liittyi yllättäen niinkin myöhään kuin 1992 Squirrel Girl – Oravatyttö. Varsin suosituksi noussut hahmo on noussut positiivisella elämänasenteellaan ja empatiaan perustuvalla ongelmanratkaisutyylillään Marvelin naishahmojen uuteen kärkikastiin.

Ensiesiintymisessä, Ditkon ja Will Murrayn yksittäisessä Iron Man -tarinassa kuvattiin jo hahmon ydin: hän vaikuttaa täydeltä vitsiltä, kokemattomalta teini-ikäiseltä, mutta lopulta hän pärjää ylivoimaistakin vastustajaa vastaan mainiosti. Voimina hänellä on oravan kiipeilytaidot, ketteryys ja luultavasti tärkeimpänä oraville puhuminen. Ensimmäisessä tarinassaan Squirrel Girl päihittää itsensä Tri Doomin ja pelastaa Iron Manin pulasta.

Sinänsä voimme ehkä uskoa, että Squirrel Girlin ominaisuudet ovat ennemmin Will Murrayn kuin Steve Ditkon aivoituksia, sillä iloinen teinityttö, joka puhuu oraville, ei varsinaisesti ole kauhean objektivistinen luomus. Etenkin myöhemmässä käytössään hahmo on osoittautunut myös suurin piirtein niin ei-randiläiseksi kuin voi olla.

Seuraavaksi hahmo siirtyi käsikirjoittaja Dan Slottin ja piirtäjä Paul Pelletierin käyttöön Great Lakes Avengers -minisarjaan, jossa hahmon orava-apuri Monkey Joe myös kommentoi tarinan käänteitä. Muiden sarjan hyväntahtoisten ö-luokan supersankareiden rinnalla Squirrel Girl näyttäytyy ylipätevänä. Slott kiusasi misogynistisia ja hahmoa inhoavia fanipoikia tahallaan antamalla Oravatytön päihittää lisää itseään väkevämpiä vastuksia, kuten Thanoksen ja M.O.D.O.K.in. Varsinaisesti hän oli kuitenkin yhä sivuhahmo, joka ansaitsi enemmän. GLA-sarjoissa oli myös enemmän murhia ja väkivaltaa kuin sopi SQ:n pirtaan.

Keskeinen syy tälle postaukselle onkin Ryan Northin ja Erica Hendersonin sarja Unbeatable Squirrel Girl, joka alkoi 2014. Sarjan huumori ja erilaisuus normaaliin supersankaritauhkaan verrattuna on tehnyt siitä erään parhaista sarjakuvan, jota Marvel tällä hetkellä julkaisee. Itselleni vei hieman aikaa totutella Hendersonin piirrostaiteeseen, koska se on niin erilaista kuin missään muualla. Kuitenkin muodot ovat pehmentyneet ja hahmojen ilmeet entistä hauskempia kun sarja on edennyt.

Ensimmäistä kertaa hahmon historiassa hyödynnettiin myös hänen alter egoaan, Doreen Greeniä, joka sarjan alussa aloittaa tietotekniikan opiskelut yliopistossa. Salaisen henkilöllisyyden ylläpitäminen ei oikein luonnistu, mutta se ei pahemmin haittaa, koska siten kämppis Nancy Whitehead ja muut kaverit osaavat jeesata yhtä lailla niin supersankari- kuin arkipulmien kanssa.

Sarja ei myöskään ole erityisen tarkkaan sidoksissa muuhun Marvel Universumin tapahtumiin. North osaa noukkia sieltä täältä hänen tarinoihinsa sopivia hahmoja tai juonipätkiä, mutta hurmaavan välinpitämätön hän on siitä, missä hahmojen kannalta mennään muissa lehdyköissä. Northin sarjakuvat ovat muutoinkin niin pullollaan vitsejä, että jopa alamarginaaliin on lisätty oma ”kommenttiraita” (joka kuitenkin jää hieman epäsaelväksi, onko se Northin vai Squirrel Girlin kommentointia).

Lol @ Thanos.

North ja Henderson eivät pelkää kokeilla ja rikkoa kaavoja. Eräs numero on rakennettu kuin ”valitse oma seikkailusi” -kirja, ja eräs unijakso perustuu lähinnä tietokonekielen opettamiseen ja sen avulla pulmien ratkaisemiseen. Mutta jutut on rakennettu sen verran hyvin, etteivät ne tunnu liian väkisinväännetyiltä.Kun mukana on matkustusta ajassa ja/tai avaruudessa, on nuokin kuluneet sarjakuvatroopit esitetty yllättävän tuoreesti.

Vaivihkaa huumorisarjakuva myös onnistuu käsittelemään isompia asioita naisten oikeuksia esimerkiksi ahdistelijamaista Myyrämiestä koskevassa tarinassa. Mukana on myös varsin hyvä diversiteetti muitakin henkilöitä kuin tavanomaisia WASP-cis-miehiä. Onpa mukana mainstream-supersankarisarjakuvassa muuten erittäin harvoin nähty positiivinen transsukupuolinen hahmokin, Koi Boi.

Tuntuu, että Squirrel Girlin menestys on auttanut Marvelia avaamaan muitakin kaikenikäisille toimivia, huumoria ja monipuolisia hahmoja esitteleviä sarjoja. Näitä ovat esimerkiksi Patsy Walker a.k.a. Hellcat ja Moon Girl & Devil Dinosaur. Hieman teemoiltaan ”aikuisempia”, mutta silti selkeästi samalla tavoin nettisarjakuvien talenttipoolista nostettuja ja kekseliäitä sarjoja ovat Howard the Duck ja Unbelievable Gwenpool. Siinä mielessä onkin hieno juttu, jos valtavirrankin sarjakuvat voisivat jälleen olla mieluummin hauskoja ja kekseliäitä, kuin kaavamaisia ja väkivaltaisia. Ja tietysti myös antaa näkökulmaa naissankareille, jotka ratkovat ongelmat empatian ja nokkeluuden avulla, eivätkä nyrkkien voimalla.