Koko Marvelin sarjakuvatuotanto tavallaan seisoo kolmen perusjalan varassa. Meni vieläpä aika pitkään että näitä tukijalkoja oli vain kaksi. Jack Kirbyn Fantastic Four loi pohjan universumille ja sen erikoisemmille kolkille ja asukkaille. Steve Ditkon Amazing Spider-Man puolestaan pohjusti hahmojen sisäiset ristiriidat ja arkipäiväiset ongelmat seikkailujen lomaan. Erikoisiin paikkoihin vieviä seikkailuja, joissa sankareilla oli paha olla sitten yritettiin tehdä monta kertaa näiden kahden perusaineen sekoituksena.
Kykloopin johtamistaitoihin kuuluu Wolverinelle vittuilu välittämisen merkkinä,
Eräs epäonnistuneita viritelmiä oli Stan Leen ja Kirbyn X-Men, jolla oli hyvä perusajatus, mutta tekijöidensä ollessa kiinnostuneempi muista aiheista, ei se onnistunut koskaan nousemaan konseptinsa tasolle. Kansalaisoikeustaisteluiden vuosikymmenenä konsptina tosiaan oli, että joukko supersankareita on syntynyt voimiensa kanssa ja on siksi muiden ihmisten pelkäämiä ja hyljeksymiä. Sattumoisin aika samankaltainen konsepti oli samaan aikaan julkaistussa Doom Patrolissa, vaikka siinä hahmot olivat saaneet oudot voimansa epäonnekkaiden sattumien kautta.
Tosin Professori X:kin joutui pyörätuoliin onnettomuudessa, astraalivoimillaan lesoiltuaan.
Marvelin (ja totta puhuen myös DC:n) hyvä puoli on näihin päiviin saakka, että jos panokset ovat vähäiset, antaa yhtiö enemmän liikkumavaraa tehdä omaperäisempää sarjakuvaa. Vähän myyneelle X-Menille sitä yritettiin jo 60-luvulla kun nuoret supertaiturit kuten Neal Adams ja Jim Steranko saivat tehdä omalaatuisia muotokokeiluitaan sarjalla. Mutta mikään ei auttanut. Ehkä sarjakuvan keskushahmot vain olivat niin tylsiä.
Claremontin saippuaoopperaa.
70-luvulla sitten alkoi olla kansainvälisempi meininki. Edeltävästä kappaleesta voisi saada kuvan, että X-Menin uudelleenjulkaisu olisi ollut tekijöiden päähänpisto, mutta tosiasiassa tuli ihan ylempi mandaatti firmassa, että voisi perustaa supersankaritiimin, jossa jokainen jäsen tulee eri maasta. Ja kun X-Men -lisenssillä ei muuta tehty, otti kuvittaja Dave Cockrum vanhat hahmokonseptinsa esiin ja käsikirjoittaja Len Wein kyhäsi tarinan yksittäiseen spesiaaliin, jos tämä sattuisi olemaan suosittu. Se oli.
Mutta tässä on nyt pohjustettu pitempään sitä, että oikeasti Ryhmä X:n sydän lähti sykkimään kun hahmoista aidosti välittävä Chris Claremont alkoi väsätä käsikirjoituksia. Claremontilla oli kaksi ominaisuutta, jotka erityisesti erottivat hänet edukseen; Hän osasi suunnitella pitkiä tarinakokonaisuuksia, joihin kylvettiin siemeniä jo reilusti etukäteen. Toinen oli hänen mieltymyksensä vahvoihin naishahmoihin. Tämä puhkesi kukkaansa kunnolla vasta myöhemmin, mutta Claremontilla selvästi oli mieltymys erityisesti Stormiin ja aiemmin valjuksi jääneeseen Jean Greyhyn, ja he saivat entistä enemmän tilaa hänen käsikirjoituksissaan.
Toki Claremontin naiskuvaukseen kuuluu olennaisesti myös se, että heitä sidotaan ja otetaan kiinni usein ja arveluttavilla tavoilla.
Cockrumia lainkaan vähättelemättä hän ei ollut välttämättä kuitenkaan se kaikkein dynaamisin taiteilija Marvel-metodilla työskenteltäessä, joka vaatii myös piirtäjältä ymmärrystä tarinankehityksestä ja kuljetuksesta. Parinkymmenen numeron jälkeen hänet korvasikin kanadalais-brittiläinen uusi kyky, John Byrne, joka oli itsekin taitava tarinankehittäjä.
Byrnen Wolverine panee tuulemaan, kun Claremontin naisia aivopestään hyvin lievästi valkopestyyn seksikulttiin.
Yhdessä Byrne ja Claremont kehittivät useita tarinoita, joita pidetään Marvelin kaikkien aikojen keskeisimpinä. Tämä siitä huolimatta, että Claremontin pitkäaikaisten kehittelyjen ja tavan kääntää tarinan suuntaa nopeaan tahtiin esimerkiksi Dark Phoenix -saaga on itsessään aika sekava ja hämmentävä ulkopuolisille, jotka eivät ole olleet tarinankerronnan matkassa jo useamman numeron mittaan. Paremmin omana kokonaisuutenaan toimii Days of Future Past, mutta tuossa vaiheessa Byrne oli jo lähtökuopissa, joten juonta ei turhaan kannattanutkaan pitkittää liian kauan. Ekonomisuus tekee kyllä minusta tuosta huomattavasti paremman tarinana.
Wolverinen loppu on edelleen brutaalia katsottavaa.
Mutta mitkä ainekset tekevät nimenomaan Byrnen ja Claremontin Ryhmä X -sarjoista niin käänteentekeviä, että ne nostivat mutantit vuosikymmeniksi Marvel-sarjakuvien keskiöön? Eräs tekijä lienee sama suosion syy kuin Game of Thronesissa. Alusta saakka uudet X-Menit olivat yllättävänkin brutaaleja sarjakuvia, ja valmiita hankkiutumaan eroon ylimääräisistä hahmoista. Alkuesiintymisessä nähdyistä veikoista Myrskylintu kuoli melkein heti (itse asiassa alun perin suunnitelma oli putsata rosterista Wolverine, mikä on aika huikea ajatus), mutta tavalla, joka ei jättänyt hirveän isoa jälkeä lukijoiden mieliin. Myös Ulvoja ja Aurinkotuli vaihdettiin piakkoin muihin hahmoihin.
Ja myös tutuista hahmoista saattoi löytyä uusia piirteitä.
Byrnen aikakaudella oleellisin jäähyväinen oli tietenkin Dark Phoenixin loppu, joka traumatisoi aikakauden faneja siinä missä Final Fantasyn Aeris omaa pleikkarisukupolveani. Myös Kyklooppi ja Professori X olivat tavan takaa lopettamassa tai m uuten neutraloituja, antaen tilaa uudemmille hahmoille kehittyä ja kasvaa lukijoiden suosikeiksi.
Erittäin merkittävä hahmo tässä suhteessa oli 13-vuotias Kitty Pryde, joka konkretisoi niin tilanteiden kuin ulkomaailmankin vaarallisuuden mutanteille.
Mutta minusta merkittävmpi syy oli, että usein aika taustalla kulkenut ajatus mutanteista hyljeksittynä vähemmistönä konkretisoitui näinä vuosina selvästi. Claremont ja Byrne eivät pelänneet politisoitumista tai SJW-leimoja noina aikoina, vaan näyttivät oikeasti mitä ihmisten viha ja kauna ymmärtämättömän äärellä saivat aikaan.
Claremont etenkin osasi tuoda vuosikausina aika yksiulotteisina pysyneisiin hahmoihin aivan uusia kerroksia, paatosta ja tosielmän aiheuttamia arpia. Hänen ideansa oli tehdä aiemmin hyvin tuntemattomana pysyneestä arkkiroisto Magnetosta keskitysleiriltä selvinnyt juutalainen, jolla on ymmärrettävää kaunaa ihmisten yksisilmäistä vihamielisyyttä kohtaan.
Yhtä lailla on säilynyt Wolverinen erityissuhde Japaniin, jota nykyään pidettäisiin kulttuurisena omimisena.
Kuten monilla luovilla hahmoilla, Claremontilla ja Byrnellä oli riitaisa yhteistyö ja hyvin erilaiset näkemykset siitä, mihin Ryhmä X pitäisi viedä. Uskoisin että Byrne olisi mieluummin pitäytynyt maan tasolla, eikä lähtenyt yhtä kosmisiin seikkailuihin. Claremont hänen jälkeenkin sai aikaan useita huikeita tarinoita, joissa mielikuvitus ja tosielämän ongelmat yhdistyivät, ei ihan samaan magiaan enää palattu.
Tämä aloitusruutu herätti Byrnessä närää. Hän oli piirtänyt Kolossin nostamaan kannon vaivatta, mutta Claremont kirjoitti puhekuplat sen jälkeen kuin se olisi hänelle iso ponnistus.
Claremontista tuli myöhemmin karnevalistisia aksentteja ja selityslaatikkoja suoltava ja klooni-aikamatkailu-rinnakkaisulottuvuus -trifektalla X-Menit lopullisen sekaisin hämmentänyt sekoittaja. Byrne osoitti osaavansa supersankaritiimin dynamiikan Ihmenelosillaan, mutta ei osannut tehdä esimerkiksi Hämähäkkimiehelle mitään muistettavaa ja on nykyään keskustelufoorumeillaan trollaileva alt-right -flirttailija. Tuona aikana kuitenkin kun tekijät olivat nuoria ja valmiina näyttämään maailmalle, mitä he osaavat, he saivat aikaan kultaa.
Ja tämä on hyvä pitää mielessä kun nyt pyörittelemme silmiämme Dark Phoenix -elokuvan äärellä.
Ahvenaario 