Ollikainen: Flu -trilogia

En yleensä sairastele kauhean usein, mutta tänä talvena riesanani on ollut paha flunssa, joka iski peräti kahdesti, ja toisella kertaa vielä pahemmin kun en malttanut ottaa iisisti ennen kuin olin kunnolla toipunut. Nyt alan olla taas siinä kuosissa että tekstiä syntyy, joten otetaan jotain helppoa luettavaa katsaukseen.

Antti Ollikaisen kolme Flu-vihkosta ovat sanattoman sarjakuvan kermaa. Vuonna 2013 ilmestynyt avausosa oli Ollikaisen opinnäytetyö Lahden ammattikorkeakouluun.  2015 ja 2017 ilmestyneet jatko-osat pääsivät myös Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaiksi. Kaikissa osissa tutkimusmatkaileva lintu etsii eksoottisista maisemista aarteita, yleensä muinaiskansojen kultaisia munia. Hommaa vaikeuttaa vaikeuksiin ajava flunssa (vai siis lintuinfluenssa?) joka aiheuttaa valtavia aivastuksia, sekä erilaiset näyt kuten kintereillä kulkeva lintukuolema.

Alkuperäisen Flun ideana oli tehdä sarjakuva, joka soveltuu niin painetuksi kuin vaikkapa älypuhelimen näytöltä luettavaksi. Tämä onkin nykypolven graafista suunnittelua osaavalle polvelle melko yleinen tapa tehdä sarjakuvaa. Esimerkkinä parhaasta päästä on vaikkapa Emily Carrollin Through the Woods -sarjat. Joka tapauksessa, tämä keino antaa enemmän huomiota liikkelle ruudusta toiseen ja niin ruutujen ja sivujen asettelujen keskittämiselle. Tämä tekee myös paperilla luvun varsin vaivattomaksi ja helpoksi. Silmä kiertää sarjakuvassa toimivasti.

Sarjakuvan mykkyydellä Ollikainen puolestaan on halunnut suunnata sarjakuvansa mahdollisimman suurelle yleisölle sekä jättää joitakin asioita mystisemmiksi ja tulkinnanvaraisemmiksi. Mykällä sarjakuvalla on haastavaa rakentaa mytologiaa, mutta sarja odottaa että tietyt konseptit, taruolennot ja muinaiset ajatukset ovat tuttuja. Sama toki pätee myös populaarikulttuuriin. Akkareita, Indiana Jonesia, Super Marioa ja Pingua arvostamalla pötkii jo pitkälle ja kulttuurisen osmoosin kautta ei kovin kattavaa sivistystä tarvita. Ja itse asiassa yllättävyys saattaa jopa olla isompi jos mistään ei ole kuullut aiemmin.

Kokeneemmallekin lukijalle toki riittää yllätyksiä ihan olan takaa, sillä sarja ei tavan takaa ota ihan ilmeisempiä käänteitä tarinansa syöveriin. Oikeastaan tietty mustan huumorin myötä tarinan käsittely saakin Flun muistuttamaan eniten ehkä Jasonin kolkon humoristisia mykkäjuttuja, vaikka pääosan lintu onkin ihan kuin ilmetty Reginald Anthony Clarkin Nedroid-sarjakuvista.

Kolmessa Flu-sarjassa voidaan havaita tiettyä muutosta. Päähenkilö käy sopeutuvaisemmaksi ja neuvokkaamaksi, eikä ole enää pelkä kiljuva heittopussi. Samalla tämä saa tehtyä sopua kuoleman kanssa. Kuitenkaan tauti ei hellitä sen enempää, vaan vainoaa jatkuvasti. Sarjan ensimmäinen osa on ehkä vielä hieman turhankrumeluurinen, toinen näistä paras ja kolmas ihan hyvin pillit pussiin asettava. Sillä on alaotsikko ”Viimeiset aivastukset”. Ei tunnu siltä, että enempää saisi tästä aiheesta irti, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ollikainen on sarjakuvantekijä, joka taitaa yllättävyyden.