Kotimaisia: The Wonderful World of JP Ahonen

Sarjakuva-Finlandian ehdokkuudet ovat jälleen julkaistu, ja varmasti myös tässä blogissa katsastetaan ehdokkaita tarkemmin, jahka saan ne käsiini. Eräs huomionarvoinen seikka kuitenkin on, että JP Ahonen on uusimmalla Villimpi Pohjola -kokoelmallaan jo kaikkiaan kuudetta kertaa ehdolla. Vähän veikkaan, ettei palkintoa tälläkään kertaa napsahda, vaikka kyseessä on eräs tämän hetken suosituimpia ja taitavimpia sarjakuvataiteilijoita. Tässä blogauksessa olisi tarkoitus käydä läpi, miksi.

Vähän jotenkin tulee mieleen minä tämän blogitekstin kanssa.

Aloitetaan tuosta Villimmästä Pohjolasta. Jo vuodesta 2003 pyörineestä opiskelijaelämän kuvauksesta on helppo pitää. Hahmot kasvavat ja kehittyvät kuin laadukkaammassa saippuaoopperassa ja kanssanörteille on tarjolla hupaisia viiteyhtymiä populaarikulttuuriin. Tämä näkökulma itse asiassa on hieman kokenut sarjassa inflaatiota.

Tästä on vaikeaa suuttua, kun tunnistan tämän käytöksen 100 % myös itsestäni.

Sarja aloitti kun Spaced oli vielä tuore juttu, ja nörttikulttuuri oli vasta aloittanut tiensä maistreamiin. Siispä tuolloin piisasi hyvin viittaus Super Marioon tai Masters of the Universeen saadakseen naurunpyrskähdyksiä. Sittemmin Ahonen on joutunut hakemaan viiteyhtymät oikeasti liittymään kuvattuun tilanteeseen ja tunnetilaan, mikä toki on parantanut laatua. Vitsi ei ole vain se, että nuo nuoret poijjaat ja tyttöset eivät suostu kasvamaan.

 

Kuten Frendeissä, myös tässä sarjassa alkuaikoina vedettiin usein huumoria hahmojen homofobisuudesta. Nykyään tätä lajia on onneksi vähemmän. Toivon, etten ottanut turhan räikeää esimerkkiä tästä.

Samaten Ahosen piirrosjälki on kasvanut harrastelijamaisesta huippu-ammattilaiseksi. Alkupuolella olevista kummallisista rosoista kuten aivan turhan laajasta ja sekavasta henkilökaartista siirryttiin joskus Kypsyyskoe -albumin tienoilla kätevämpään Frendeistä tutuun kuusikko-jakoon. Kun keskeiset hahmot saivat enemmän tilaa, alkoi heidän luonteisiinsakin päästä sisälle ja henkisen kasvun koki omemmaksi.

Oton ryyppyretkistä on saatu monta sarjan hauskimmista vedoista. Mutta kolmekymppisyyden jälkeen tämäkin vitsi alkaa käydä turhan surulliseksi.

Mutta Villimmässä Pohjolassa on kaikesta huolimatta yhä tiettyä yliyrittämistä. Sen pitäisi mennä rentona välipalana, jossa on isompi juoni taustalla, mutta liian usein Ahonen rakentaa visuaalisia kikkailuita tai liian monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Ei siis ole ihme, että suosiossa sen on ohittanut jo Belzebubs-vitsisarja, joka toimii juuri tällä pohjalla.

Blackmetalisteista kertova hupailu oli alun perin tarkoitus olla silkka välityö, mutta kansainvälinen suosio vei Ahosen mennessään. Nyt Belzebubseilla on ihka oikea albumi tulossa ja Ahonen vääntää hahmoilleen näyttäviä musiikkivideoita. Pitää siis toivoa, ettei turhan kova kunnianhimo vie myös Belzebubsin terää mennessään. Leppoisana ja helppona sarjana se on juuri sopivan yrmeää mutta kilttiä menoa.

Mitä tyhmempi läppä, sitä enemmän siitä nautin. Tämä on ehdottomia suosikkejani, toimii vain englanniksi.

Oma suosikkini Ahoselta oli Journalisti-lehdessä julkaistu Puskaradio. Eläinhahmojen kautta tekijä kykeni käsittelemään purevasti ajankohtaisia aiheita milloin mistäkin. Ja vaikka sarjaa julkaistiin vuosina 2009-13, tuntuu moni jutuista silti yhä yllättävänkin tuoreilta. Teemat, kuten rasismi, ahne yksityistämisvimma ja Paavo Väyrynen kun eivät noin vain katoakaan. Uskoisin että ajan hermolla olemisen luoma deadline sai myös aikaan sen, että visuaalisesta sarjasta tuli sopivan miellyttävä. Olen yhä vakuuttunut että Disney pölli Zootopia-elokuvansa hahmomallit Ahosen työstä tähän sarjakuvaan.

Vaalit tulossa taas…

Ahosen selkeä päätyö tähän mennessä on KP Alareen kanssa tehty massiivinen bändikronikka Perkeros. Tässä Ahonen pääsee kerrankin hyödyntämään taitojaan kuvien jälkirenderoinnin, efektien ja sanattoman kertomisen alalla ihan kunnolla.

Hevi on möhiksimmillään parasta.

Juonessa symppis, mutta vähän päämäärätön bändihyyppä Akseli joutuu puntaroimaan omien ihmissuhdesotkujensa ja hevibändinsä menestymisen kanssa. Onnekseen jutusta ei ole tehty sitä sata kertaa nähtyä Faust-muunnelmaa, vaan sävyjä ja tasoja on hieman enemmän. Mutta kuten nimestäkin voi päätellä, saatanalliseksi mennään. Tätä osuutta saadaan kyllä odottaa, mihin nähden kliimaksi ehkä vähän lussahtaa eikä lähde todella infernaaliseen menoon.

Kuten Ahosen monet työt, myös tämä on nostalgissävyisen kellertävän väriskaalan läpi väritetty.

Tekijät tosiaan tuntevat bändiskenensä ja sen, millaisia ongelmia unelmiensa jahtaamiseen ja musisointiin liittyy. Pitempi formaatti antaa tilaa syventää hahmoja sopivan verran, ja niistä tulee lopulta samalla tapaa läheisiä kuin vuosien mittaan Villimpi Pohjola -hahmojen kanssa. Toisaalta siinä on tiettyjälatuja jotka ovat turhankin kuluneita. Esimerkiksi naishahmojen toiminta ja päämäärät ovat sidoksissa suhteessa keskusmieshahmoon, ja heidän hahmottelunsa jää vähän turhan luonnostelmamaiseksi.

Kaksimielinen huumori kukkii.

Myöskin huonon maun rajaa lähettelee itämainen kebabintekijä Ayd, joka on asetettu naureskelemaan itseensä liittyville ennakkoluuloille ja asenteille. Kuitenkin tämä ratkaisu joka tapauksessa panee ”mita sina sanoa” -tyylin vitsit sarjan huumoriksi ja valkoisten tekijämiesten näkökulmasta tämä on vähintäänkin ongelmallista.

Muuten sarjan huumori kyllä toimii. Tykkään Chewbaccamaisesta rumpali-Karhusta, jolle maistuu nimikko-oluensa, ja väinämöismäisestä Kervistä, jolla on ilmeisesti satojen vuosien alalla toimimisen ajalta kaikennäköisiä muisteluita, sekä myös hyviä neuvoja. Erityisesti musiikkikohtauksissa sarja lähtee todella lentoon.

Jos toivoisin Ahoselta jatkossa jotain, niin vastaavalla tavalla omien rajojen rikkomista ja sopivaa formaatin mitoitusta kuhunkin projektiin. En kaipaa Perkerosin jatko-osaa saati mittavia kronikoita vitsihahmoiksi tarkoitettujen Belzebubsien edesottamuksista. Villimpi Pohjolakin on jo kulkenut aika pitkään vähän turhan syvälle keski-ikäisyyttä lähentelevän ruuhkavuosikronikan suuntaan. Varmasti kysyntää kuitenkin kaikille näille on, joten vähän hermostuneena jään katselemaan, lähteekö mopo ojaan jossain vaiheessa. Ahosella olisi ainesta ihan ansaituksikin Sarjakuva-Finlandia -voittajaksi, mitä jo Perkeros on hieman hiponut.