Carroll: Through the Woods

Illat ovat jo synkeitä ja sateisia ja moni meistä varmaankin haluaa vain käpertyä lämpimään jännittävän kirjan äärelle. Selkäpiitä karmivampaa iltalukemista ei osaa kukaan muu tuottaa samalla tavalla kuin kanadalainen Emily Carroll (1983-).

Carroll nousi tunnetuksi julkaistuaan sarjakuviaan verkkosivuillaan. Monet hänen julkaisuistaan oli innovatiivisesti suunniteltu tietokoneen näytöille, hyödyntäen esimerkiksi tilan ja liikkeen mahdollistamia illuusioita. Jutut toimivat yhtä hyvin paperillakin, sillä pikkunäppärän temppuilun sijaan Carrollin kauniisti maalaamat kuvat saavat substanssia ja tuntuvat aidommilta. Verenpunainen, pikimusta ja toismaailmallisesti hehkuvat värit näyttävät vain aidommilta kun ne on painettu.

Carrollin kokoelma Through the Woods tarjoaa siis satukirjamaisia kauhutarinoita sateisille illoille. Jo esipuheen omaisessa avaussarjassa Carroll luokin lapsen omaista tunnelmaa kun vanhemmat ovat jo koisimassa ja jää omaan huoneeseensa pimeyden äärelle vain lukuvalo turvanaan.

Valkoinen voi olla yhtä musertava kuoleman väri kuin musta.

Carrollin tarinat sijoittuvat menneille vuosisadoille, tarkemmin määrittelemättömään aikaan, jolloin sivilisaatio ei ollut vielä täysin levinnyt ja mystinen, valtava luonto oli äärellä tarjoten myös ihmismieleen mahtumattomia vaaroja ja kuolemaa. Toisaalta myös päähenkilöt ovat usein naisia ja ainakin yhdessä kuolemanvaaran aiheuttajana on epäluotettava aviomies, jonka tekemä surmatyö paljastuu pikku hiljaa. Myös muissa tarinoissa alkukantaiset pelot koskevat pohjimmiltaan ristiriitaisia tunteita sisaruksia, sukulaisia ja lähimpiä ystäviä kohtaan. Voiko ihmisistä läheisin olla pahalla asialla?

Tarinoissa on harvemmin selkeä moraalinen opetus, mutta tässä valepsyykikoista kertovassa jutussa sellainen on.

Jutuista toimivat yleisesti paremmin ne, joista jää jotakin oleellista selvittämättä, ne jotka jäävät askarruttamaan ja kaihertamaan mieltä. Suosikkini kirjan episodeista on His Face All Red, jossa hyvin pokerinaamainen mies aprikoi kuolleista palanneen veljensä olemusta – surmasihan hän itse veljensä ja väitti syypääksi metsässä asuvaa petoa.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa…

Osa tarinoista on enemmän tekstin varassa, muodostaen lähes kuvakirjamaisia kertomuksia, osassa taas on enemmän dialogia. Liian samankaltaisiksi jutut eivät ylly, eikä lopputulosta ole useinkaan helppo hoksata etukäteen. Kuitenkaan jutut eivät toimisi, jollei Carroll olisi niin taitava maalaamaan tunnelmia, niin arkista maisemaa kuin epätodellisia visioita. Tapahtumiin on helppo eläytyä, vaikka keskushahmot pääasiassa ovatkin vanhojen tarinoiden kaltaisia blank slateja. Heidän nahkoihinsa voi kuka vain itsensä sijoittaa.

Carrollin taiteen kauneus on yksityiskohdissa. Ja silmää miellyttävässä taitossa. Ja väreissä. Ja tekstauksessa. Ja kaikessa.

Carroll on saanut kokonaisuuden myös oivasti pakettiin. Punahilkkaa versioiva juttu muistuttaa, että vaikka kerran pahan kynsistä pelastautuisikin, ei elämän ja kuoleman välissä lopulta ole kuin yksi epäonnistuneempi retki läpi pimeän metsän. Hauskaa Halloweenia!