Jason: Almost Silent

Norjalaisen Jasonin (eli John Arne Sæterøyn, 1965-) sarjakuvat ovat lyhyitä, mutta ytimekkäitä. Parhaimmillaan ne ovat koottuna Fantagraphicsin koviin kansiin. Almost Silent -kokoelmassa on mukana albuumit Meow, Baby; Tell Me Something; Can’t Get There From Here sekä The Living And The Dead.

Kun aikanaan tutustuin sarjakuvantekijän teoksiin ensi kerran, kuvailin ystävälleni sarjiksia, että Jasonin sarjakuvia syntyy, mikäli Aki Kaurismäki ja Hergé päättäisivät tehdä yhdessä genresarjakuvia aikamatkustuksesta, zombi-invaasioista, Frankensteinin hirviöistä tai avaruusmatkailevasta muskettisoturista. En tiedä, tekeekö tämä vielä oikeutta Jasonin hurjalle mielikuvituksellisuudelle, jäyheän ilmeikkäälle piirrosjäljelle, romanttisuudelle ja etenkin vinkeän erikoiselle ja samalla lakoniselle huumorintajulle. Yhtä kaikki, nämä ovat pop-kulttuurin kermaa jo sikäli, että niissä on ymmärretty täysin että genre on vain työkalu jonkin varsinaisesti siihen liittymättömän tarinan kertomiseen, ei tarina itsessään.

Yhdistääkö tämän kirjan tarinoita jokin? Useimmat albumit ovat mykkäelokuvamaisia, mistä kirjan nimi, lukuun ottamatta Can’t Get There From Herea, jossa on yksi hieman pitempi dialogijakso. Sekin tosin hakee inspiraationsa aika kaukaisilta vuosikymmeniltä, 30- ja 40-luvun Frankenstein-elokuvista ja niiden yleisestä asetelmasta. Jasonin kerronta on melko staattista, yleiskuvamaista ja tasaista, joka muistuttaa elokuvan alkuhämärien kerrontaa. Kuitenkin etenkin ajoituksen käytössä hän on suorastaan mestarillinen, ja tarkka ajankulun kuvaus on peruja siitä, että sopivia elokuvia on selkeästi tutkittu tarkkaan.

Suosikkitarinani on Can’t Get There From Here. Frankenstein-pastississa, jossa hirviöitä rakentava tohtori ratkoo omat rakkauselämänsä ongelmat todella moraalittomasti. Tunnettuja hahmoja ja näiden välistä dynamiikkaa käytetään taitavasti kuvastamaan monimutkaisia ihmissuhdekuvioita. Samalla kun hullu tohtori ja hänen hirvönsä sekoilevat omissa rakkauselämissään, jää paitsioon, Igor, tohtorin kyttyräselkäinen apuri, joka kärsii näyttävämpiin hahmoihin verrattuna vähintään yhtä kovasti yksinäisyydestä, itsetunnon puutteesta ja epätoivosta. Hänestä voi tunnistaa jo jotain itsestäänkin.

Jasonilla on kuitenkin tapana antaa pilkahdus toivoa hahmoilleen. Vaikka ihmisiä kuolee, eikä kaikkien tarina pääty aina onnellisesti, on tekijällä tapana päättää juttunsa tavalla, josta jää lämmin olo sisimpään. Niin tässäkin.

Kirjan heikoin anti puolestaan on Meow, Babyssä, joka on 150-sivuinen kokoelma erilaisa lyhyitä vitsisarjoja, strippejä ja muutaman sivun tarinantynkiä. Isoin ongelma on juuri osuuden pituus. Vitsisarjat kun toistavat aika samankaltaisia asetelmia: yleensä kauhukulttuurista tunnettu hahmo, esimerkiksi muumio, Dracula tai zombie, kohtaa arkisia ongelmia.

Tästä gagistä pidän, sillä se jättää sopvan paljon tapahtumia ruutujen väliin.

Mukaan mahtuu kyllä oivalluksia ja hauskojakin juttuja. Mutta ikävä kyllä loppuun on jätetty stripit, jotka ovat kyllä aika köykäisiä. Vaatii todella mestariluokan tekijän saada kolmen ruudun gagi mielenkiintoiseksi. Jason on sellainen, mutta hänen ansionsa ovat pitemmän mittakaavan kertomisessa, ei tiivistetyssä vitsailussa. Sääli kyllä näiden myötä jää osuudesta turhan huono maku suuhun.

Tell Me Something paikkaa tätä tilannetta. Kyseessä on varsin klassisen romanttisen kolmiodraaman kerronta mykkäelokuvamaisella tavalla. En ole aivan varma, missä järjestyksessä jutut on tehty, mutta tässä on hieman oletusta siitä, että kyseessä saattaisi olla jasonin varhaisemman pään tuotantoa. Kuvituksessa on tietyt arkkityyppiset hahmomallit, joita hän käyttää joka tarinassaan. Tässä on paikoin hieman tarpeettomankin paljon hahmoja, jotka saattavat myös mennä sekaisin, kun ei nyt satu muistamaan, oliko kissa- tai koiramiehellä millainen karvoitus naamallaan.

Yhtä kaikki, karhea romanssi on juuri sopivalla tavalla traaginen, ja eri aikatasojen käyttö paljastaa menneisyyttä ja nykyhetkeä molempia sopivaan tahtiin limittäin.

Jason käyttää hahmojen arjen toisteisuutta hyväkseen. Zombie-invaasion alettua asiat eivät enää päätykään samalla tavoin.

Tarinassa The Living And The Dead Jason käy käsiksi nykypäivänä puhkikulutetuimpaan populaarikulttuurin tarinaan – zombi-invaasioon. Mutta lähtökohta kertoa tarina mustavalkoisena mykkäsarjakuvana vie sen heti mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lopputulos on erinomainen osoitus siitä, miten elokuvallisesti Jason kykenee tarinaansa liikuttamaan. Tässäkin on kyseessä matkan varrella mukaan poimiutuva romanssi. Tiskinpesijän ja saavuttamattoman prostituoidun väleissä on jotain hyvin chaplinmaista, jos C.C. olisi aikanaan uskaltanut puhua hahmoistaan hieman suoremmin.

Erään tietyn zombielokuvan nähneille lopussa on jotain tuttua, mutta kaiken kaikkiaan tämä(kin) on varsin suositeltava lukemisto. Huomionarvoista muuten, ettei tämän sarjan pääosassa ole sama koira, jolta useimpien muiden Jasonin sarjakuvien sankarit näyttävät. Ikään kuin elokuvaohjaaja olisi mykissä varhaistöissään käyttänyt toista näyttelijää kuin sitä, jonka kanssa olisi myöhemmin syntynyt hedelmällisempi yhteistyö.