Miller & Varley: Elektra elää

Ninjanaisen jojottelu elämän ja kuoleman välimaastossa askarruttaa dynaamisen kerronnan taitajan tilakokeilussa.

Tämä saattaa olla tätä nykyä kontroversiaali mielipide, mutta minä pidän Frank Millerin töistä. Niistä uusistakin (joskin uusimmista hyvinkin kierolla tavalla). Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin Millerin kanssa polittiisesti samoilla linjoilla tai että en näkisi, mikä teosten näkökulmassa saattaa olla ongelmallista. Mutta on selvää, että Millerin töiden dynaamisuus ja luova kuvakerronta ovat vertaansa vailla.

Millerin parhaiten kirjoitetut työt löytyvät hamalta 80-luvulta. Kuvituksessa hän oli kuitenkin parhaimmillaan vasta vuosikymmenen vaihtuessa 90-luvuksi. Tuossa vaiheessa taiteilija mursi melko tarkkaan formaattiin sidotut sarjakuvalehden koon ja kokeili työskentelyä eri kokoisille sivuille. Elektra elää on mahdollisesti hänen visuaalisesti hienoin teoksensa.

Varleyn väritys ansaitsee kaikki mahdolliset kehut.

Juonellisesti se silti jää melko vaatimattomaksi. Marvelin toiseksi eniten elämän ja kuoleman välillä jojotteleva nainen (Ryhmä X:n Feeniksin jälkeen – tietenkin), Elektra, on jälleen palaamassa elävien kirjoihin. Käsi-ninjaklaani on puuhastellut mustan magian parissa ja ajaa entistä huipputappajaansa nyt takaa todistaakseen, että joku muu on häntäkin tehokkaampi.

Masentunut Matt Murdock, Daredevil, vaistoaa uhan ja näkee todentuntuisia painajaisia entisestä rakastajattarestaan. Myöhemmin mukaan sekaantuu myös Elektran surmaaja, Daredevilin nemesis Napakymppi (ei Kari Salmelainen).

Miller saa kaapattua hyvin Daredevilin masentuneisuuden, syyllisyydentunnon ja vanhan rakkauden perään haikailun. Jo Millerin Born Againista tuttu katolilainen syyllisyys on taas vahvasti esillä. Ja kyseessä on nimen omaan Daredevil-tarina, sillä Elektra itse jää Millerille tyypillisellä tavalla etäiseksi naiseksi, jonka päällimmäinen ominaisuus on hänen taitavuutensa tappajana.

Takaa-ajetusta Elektrasta löytyy tosin myös haavoittuvaisuuden sävyjä. Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään pelkkä nainen pulassa -tarina, vaan Elektra pärjäisi hyvin myös ilman Daredevilin sotkeentumista soppaan. Juonilankaa jatkettiin myöhemmin Millerin käsikirjoittamassa  ja Bill Sienkiewiczin piirtämässä Elektra: Assassin -minisarjassa.

Suurikokoiset sivut antavat piirtäjän jäljelle paljon paremmin tilaa kuin rajatun kokoinen sarjakuvalehden sivu. Miller on tässä tarinassa parhaimmillaan luomassa ekspressionistisia tiloja, laajoja aloja tai klaustrofobisen ahtaita huoneita. Varsinainen toiminta jää jopa yllättävän vähälle. Kuvitukseen kuuluvat olennaisesti myös Lynn Varleyn tunnelmalliset ja moniulotteisuutta luovat vesivärit.

Ensi kertaa luettuani teos tuntui turhauttavan pointittomalta. Nykyisin en vaadi sarjakuvilta enää niin selkeää pakettiin käärimistä kaiken päätteeksi. Millerin ja Varleyn luoma houreunen omainen ja erittäin tukalalta tuntuva faabeli ei ole Daredevilin räjähtävin seikkailu, mutta se on varmasti eräs mieltä eniten häiritsemään jäävistä.