Q&A: Mystic Stylez

4_medium

Q: Missä vaiheessa 90-luvun supersankareiden piirrostyyli yleisesti meni ns. yli? – @TheCinescapader

A: Tähän kysymykseen vastattaessa pitää paneutua hieman Image Comics -jutusta tuttujen veijareiden, Todd McFarlanen, Marc Silvestrin ja Rob Liefeldin historiaan. Oma käsitykseni tilanteen kehityksestä on häpeilemättömän Marvel-painotteinen, joskin en epäile, etteikö nokittelukilpailu DC:n kanssa olisi myös vaikuttanut 90-lukulaisuuden ylikorostamiseen.

Määritelläänpä ensiksi, mikä on mielestäni 90-luvun överiä supersankarityyliä. Siihen liittyy 80-luvun lopulta periytyvät ”aikuisten teemat”, eli käytännössä keskenkasvuinen väkivallan ja seksuaalisuuden ylikorostaminen. Kuvien tarkoitus on esitellä tankin kokoisia, Arnold Schwarzeneggerinkin hernekepiksi jättäviä, miehiä ja jättitissisiä, töröhuulisia ja katkinaisselkärankaisia naisia. Kaikki irvistelemässä kyyryssä koko ajan.

Youngblood25

Case in point: Rob Liefeldin Youngblood. Katso niiden jalkoja!

Pienet viivat korostavat kasvoilla olevia tuskaisia suita ja ryppyisiä otsia. ”Realistisemmat” asut ovat täynnä taskuja ja asekoteloita. Tuon ajan tyyli korostaa kaikkea, jota 13-vuotiaat pitävät sarjakuvissa siistinä ja jättää tarinankerronnan kuvan avulla minimiin. Aikakauden huonot käsikirjoituksetkin tietysti vaikuttivat sarjakuvien kehnouteen.

Tyylin airuena toiminut Todd McFarlane aloitti uransa Marvelilla The Incredible Hulk -lehden piirtäjänä 1987. Hulkin seikkailuita kuvittaessa tietysti täytyykin korostaa valtavia lihaksia ja tuskaisia parahduksia. Kuitenkin on huomattavaa, miten nopeassa ajassa McFarlane loi omanlaisensa tyylin sarjaan. Kyseiset kannet ovat ilmestyneet yhdeksän kuukauden välein:

Tästä suosituksi noussut McFarlane sai nopeasti pestin Marvelin lippulaivaan, Amazing Spider-Man -lehteen. Lehdykän 300. numerossa piirtäjä pääsi esittelemään Hämiksen uuden arkkivihollisen, Venomin. Kyseinen hahmo tunnetusti on suhteettoman ylikorostettu ”pimeä puoli” altavastaajasupersankarista isompine lihaksineen ja miljoona hammasta sisältävine suineen.

amazing-spider-man-316

Huomionarvoista, että Spider-Maniäkin piti tituleerata nimellä ”the non-mutant superhero”.

McFarlanen tyyli oli erittäin pikkutarkka. Esimerkiksi hänen omaperäinen tapansa piirtää seittiä jäi elämään. Hämiksen hahmossa hän piirsi yhä luonnottomampia asentoja ja kuin korosti hahmon hämähäkkimäisyyttä. Tämä oli selvä irtiotto ainakin viimeisen 20 vuoden aikana kehittyneestä tyylistä. Oikeastaan tyyli muistutti modernia versioita alkuperäisen Hämis-piirtäjä Steve Ditkon erikoisesta hahmosuunnittelusta ja oudoista asennoista.

McFarlanemaisuudet ottivat vallan, ja suursuosittua piirtäjää seuranneetkin tekijät jatkoivat samoilla linjoilla, huomattavana myös Erik Larsen. Tyylilajin epämiellyttävyys (plus käynnissä oleva kloonisaaga ynnä muut) itse asiassa pitivät minut erossa Hämähäkkimies-sarjakuvista herkässä iässä. Tapitin mieluummin lauantaiaamuisin Spider-Man -piirrossarjaa, jonka kuvallinen tyyli muistutti ennemmin klassisempaa, John Romitan Hämähäkkimiestä (joskin monen roiston mallinnus oli silti erittäin 90-lukulainen).

silvestriHämähäkkimiestäkin suositumpia olivat Chris Claremontin käsikirjoittamat Ryhmä-X -seikkailut. Myös vuonna 1987 Claremont otti Uncanny X-Men -seikkailujen lyijykynäpiirtäjäksi Marc Silvestrin. Claremont salli omana aikanaan kaiken laisia erilaisia tyylejä. Silvestrin ohuen viivan pikkutarkka tyyli sattui vain olemaan esillä aikana, jolloin lehden suosio nousi erityisen korkealle. Sitä ei yleisesti mielletä mitenkään silmiin pistävän erilaiseksi tai muistettavaksi. Silvestri alkoi pian piirtää myös Wolverinen sooloseikkailuja.

Pian Silvestri otti piirrostiimiinsä avustajaksi myös samankaltaista koulukuntaa edustavan Jim Leen, joka pönkitti nopeasti asemansa. Myöhemmin hän piirsi kaikkien aikojen suosituimman X-Men -albumin, vuoden 1992 X-Men #1:n. Lee vei Silvestrin piirrostyyliä vielä ylikorostetummaksi ja pikkutarkemmaksi. Lisäksi hän suunnitteli X-miesten asut uusiksi, niin, että niissä olisi yllin kyllin tarpeettomia yksityiskohtia.

X-Men_Vol_2_1_Full_Gatefold_Cover

Mitä Kykloopin yksittäisellä X-henkselillä tekee? The mind boggles.

Heitä kaikkia 90-lukulaisempi on kuitenkin itse herra Rob Liefeld, toinen Deadpoolin kehittäjistä. Nuori Liefeld oli täysin itseoppinut taiteilija, joka ei välittänyt juuri anatomian oppikirjoista. Hän halusi piirtää muskelimiehiä ja isotissisiä naisia, joiden painavaa ylävartaloa ei ampiaisvyötärö tai tikkujalat tosimaailmassa pystyisi mitenkään kannattelemaan.

New_Mutants_087-01Jos vastataan kysymykseen, niin 90-lukulainen tyyli löi lopullisesti överiksi minun nähdäkseni maaliskuussa 1990. Rob Liefeld esitteli kolmannessa piirtämässään New Mutants -sarjan numerossa 87 uuden hahmon, Cablen, joka ruumiillistaa pitkälti juuri kaikkea sitä, mikä 90-luvulla oli mainstream-sarjakuvissa niin överiä.

Cable on vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta saapunut militaristi, jolla on niin monimutkainen historia ja niin monimutkaiset voimat, etten jaksa niitä alkaa tässä referoimaan (kun en edes kunnolla ymmärrä). Vilkaisu hahmon Wikipedia-sivulle on aiheellinen kaikille unettomuudesta kärsiville. Cablen perusidea on siis, että hän on lihaksikas, yrmeä äijä, joka kantaa naurettavan suuria tulevaisuuden kanuunoita. Ja vasen silmä hohtaa.

cable1

Pieni ja hento ote jättikanuunasta.

Liefeldin piirrosjäljen pilkkaamista on internet pullollaan. Hän ei esimerkiksi osaa oikein piirtää jalkoja, joten piilottaa usein ne kuvissa jonkin esteen taakse. Hänen käsityksensä aseista ovat huvittavia. Hänen piirtämänsä naiset ovat ulottuvuuksien väliin fysiikan oppien vastaisesti jumittuneita epätodellisia homonculuksia.Kuitenkin hänenkin sarjakuvansa myivät kuin häkä.

liefeldgirl

Liefeldin käsitys naisesta.

On kokonaan toisen jutun aihe, miksi niin naurettavan huonojen juonien ja kehnon piirustuksen aikaan sarjakuvat möivät niin valtavasti. Aiheeseen voi tutustua esimerkiksi ComicsAlliancen Chris Simsin kirjoittamassa kolumnissa 90-luvusta. Itse näkisin, että suosioon liittyy 90-luvun yleinen markkinointi-ilmapiiri, joka sai esitettyä sarjakuvienkin lukemisen ”siistinä”. Tämä siis huolimatta siitä, että aikakauden juonirakennelmat alkoivat olla varsin käsittämättömiä jopa suosikkisarjojaan aktiivisesti seuranneille. X-Menin seikkailut olivat täynnä vaihtoehtotodellisuuksia ja aikamatkailua, ja Hämähäkkimiehen identiteettikriisiin liittyi hänen moninaiset klooninsa, jotka eivät itsekään pysyneet kärryillä, kuka on kuka.

Sarjakuvien älyttömyyden ja markkinoinnin ylikorostumisen myötä suosion inflaatio oli välttämätön. Suosio romahti ja 2000-luvulle tullessa Marvel oli vararikossa. Vastavetona ilmestyneet sarjakuvat olivat tosin sitten jo huomattavasti parempia. Ehkä Sipilä on oikeassa ja niukkuus synnyttää luovuutta, ainakin supersankarisarjakuvien tapauksessa.

Jos sinulla on kysymys, johon haluaisit Ahvenaarion vastaavan, ota yhteyttä täällä, tai kysy Twitterissä @pmihal.

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): American, Mainstream, Q & A, Sarjakuvat, Supersankarit, Toiminta Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Q&A: Mystic Stylez

  1. Paluuviite: Elokuva: Batman v. Superman on sarjisleffojen lopun alku | Hyllyy

  2. Paluuviite: Timm & Dini: Batman – Mad Love | Ahvenaario

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s