Sony yrittää taas lyödä MCU:n tavoin rahoiksi supersankarileffoilla, joten uuden linjaston keulakuva, Venomin oma elokuva, tulee nyt ensi-iltaan. Leffa ei vaikuta olevan kamalan odotettu, vaikka ainakin se näyttää ottaneen keskushahmonsa juuri sellaisena, kuin hän sarjakuvissa on esiintynyt. Tämän muistuttamiseksi on siis syytäkin ottaa vilkaisu Venom-sarjakuviin.
Venom on kuitenkin varmasti kaikkein tunnetuin ja merkittävin Hämähäkkimiehen vihollisista Stan Leen ajan jälkeen, ja Steve Ditkon jälkeenkin varmasti top-5:ssä. Kyseessä oli myös eräs omista suosikeistani lapsena (Mörön jälkeen), koska 90-luvun animaatiosarjassa oli aina iso juttu kun Hank Azarian murisevalla äänellä puhuva kelmi ilmaantui Hämiksen elämää haittaamaan.
Venom on iso ja uhkaava mörökölli, joka kaiken lisäksi tykkäsi vielä kiusoitella verivihollisensa kustannuksella koska tiesi tämän henkilöllisyyden. Tämän vuoksi ei ole ihmekään että kyseessä on erityisesti lapsiin vetoava hahmo. Ei minusta ole mitenkään outoa jos elokuva on K-13 -ikärajainen, koska keskimäärin 13-vuotiaille hahmo on suunnatukin. En myöskään usko, että hahmo on ikinä esiintynyt missään aikuissilmille toimivassa sarjakuvakertomuksessa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Venomissa olisi kiinnostavia aineksia. David Michelinien ja Todd McFarlanen luoman hahmon alkuperä kerrotaan tämän ensimmäisessä kunnon esiintymisessä, joka on Suomen Hämähäkkimies-lehdessä julkaistu numerossa 4/1991.
Kuten muistetaan, tuli Hämähäkkimies takaisin Salattujen sotien Taisteluplaneetalta uuden, mystisestä materiaalista tehdyn mustan puvun kanssa. Kuitenkin hän pian havaitsi, että puku on oma elävä organisminsa. Se oli symbiootti, joka pyrki ohjailemaan isäntäänsä aggressiivisemmaksi ja häijymmäksi. Hämis hankkiutui puvusta eroon kirkontornissa soittamalla massiivisia kelloja, koska avaruussymbiootti on ääniaalloille haavoittuvainen.
Mutta alhaalla kirkossa oli joku muukin, häilyvämoraalinen toimittaja Eddie Brock, joka syytti Hämähäkkimiestä uransa mentyä piloille. Tämä Hämiksen ja Brockin yhteinen historia on jäänyt aina hieman hämäräksi, mutta se juontaa klassiseen Jean DeWolffin kuolema -tarinaan, jossa riehunut vigilantisti Synninpäästäjä olikin joku muu kuin mitä Brock oli omassa eksklusiivisessa artikkelissaan esittänyt. Kyseinen linkki vetää Venomin synnystä tavallaan viivan Hämiksen epäonnistumisen hetkiin kun hän ei onnistunut suojelemaan ystäväänsä Jean DeWolffia Synninpäästäjältä. Kuitenkin Brockin kanssa asialla ei niinkään ole tekemistä. Animaatiosarjassa asia selitettiin paremmin ja ennen venomisaatiotaan Brock esiintyi aina sarjan alkupuolella pienissä rooleissa käymässä tyrimässä Hämähäkkimiehen ansiosta.
Joka tapauksessa katkera Brock ja erosta ahdistunut symbiootti yhdessä sitten löivät hynttyyt yhteen luodakseen yhdessä Hämiksen vaarallisimman vihollisen, joka ei epäröinyt hyökätä vihaamansa seittikiipijän kimppuun tämän läheisten kautta. Venom oli alun perin raakalaismainen murhaaja, täysin kostonhimon ajama ja vihan läpisyömä hirviö, jossa ei juuri positiivisia piirteitä ollut. Voimat olivat samat kuin Hämiksellä, mutta isommat, kuten 80- ja 90-lukujen Xtreme-versiointiin kuuluukin. Kun Venomista tuli suosittu, oli niitä luonteenpiirteitäkin sitten kehitettävä.
Mega-Marvelin numerossa 8/1997 on Venomin sooloseikkailu, jossa otetaan mittaa kuolleista nousseesta Synninpäästäjästä. Venomin uskonnolliset ulottuvuudet voisivat olla se asia, jolla hahmo tulisi omilleen eikä olisi pelkkä eXtremeversio Hämähäkkimiehestä. Alkuperään kuitenkin liittyy kirkossa käyminen ja syntien tunnustaminen (vihjattiin että kirkossa symbiootin ilmaantuessa Brock oli rukoilemassa ennen itsemurhayritystä).
Tässä mielessä Raamatun jakeita heittelevä, ja niitä sosiopaattisen murhamielisesti tulkitseva sarjamurhaaja Synninpäästäjä voisi jopa jollakin kiinnostavalla tavalla heijastaa Venomin omia piirteitä. Toimiihan sama katolilaisen syyllisyydentunnon ja väkivallan sovittamisen vaikeuden teema Daredevililläkin ja Venomilla lisäksi on jatkuvasti addiktion omainen piru olkapäällään aggressiivisen symbioottinsa muodossa.
Gargoilien takana murjottaminen, tuo 90-luvun supersankareiden suosikkipuuha.
Larry Haman ja Greg Luzniakin tarina ei kuitenkaan tartu tähän. Se toimii pääasiassa kuin suoraan videolle mennyt toimintaelokuva 80- ja 90-lukujen välistä. Tässähän ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, mutta kun pahis tuskin olisi supervoimattomalle Punisherillekaan kauhean kova pala, tuntuu että matsissa ei ole juuri jännitettävää. Hamaa kiinnostaa selvästi enemmän Venom heikompien suojelijana, joten suurin osa tarinasta on rakennettu sen päälle, miten Venom koettaa suojata ex-vaimoaan Anniä Synninpäästäjän luodeilta. Anniähän esittää elokuvassa Michelle Williams varmaan epäkiitollisimmassa esimerkissä siitä, millaisia rooleja supersankarielokuvissa yleensä on alansa taitavimmille naisille. Natalie Portman ja Rachel McAdams voivat pitää seuraa.
No, itse sarjakuvassa naiskuva on tietenkin vielä pahempi. Pumpattavan Barbaran anatomialla varustettu Barbie-nukke poseeraa tissit pystyssä vaikka makaisi sairaalan vuoteella. Sarjakuvan eräs käänne siirtää symbiootin Eddieltä Annille. Hama ei kuitenkaan saa tiristettyä tästäkään kummempia teemoja, kunhan vain yhtäkkiä isotissinen Venom tappaa viemärissä pari satunnaista katuroistoa. Juristina voisi odottaa että Anniäkin vaivaisi enemmän se, että symbiootti pakottaa hänet murhaamaan verisesti roistoja. Mutta tässä sarjakuvassa tietenkin pahat tyypit ovat läpensä pahoja ja ansaitsevatkin mahdollisimman brutaalin kuoleman.
Sankariksi siirtyessään itse Eddie Brockistakin on muovattu murjotusta keski-ikäisestä brucewilliksestä nuoreksi pitkätukkaiseksi fabioksi, joka kävisi ihan yhtä hyvin Thorin salaisesta henkilöllisyydestä. Venomilla on samankaltaisia itse-epäilyn ongelmia kuin Hämähäkkimiehellä, mutta vähemmän tukiverkostoja, joiden kautta niiden syy-seuraussuhteita voisi tarkastella.
Jos nyt tuntuu että haukun sarjakuvaa, niin täytyy todeta että luin sen kyllä ihan nautiskellen 20 vuoden jälkeen. Moinen moska on tyystin aivotonta viihdettä, mutta samalla tavalla sitä lukiessa tulee tietty addiktio överiin väkivaltaan kuin symbioottiin pukeutuessakin. Ei tästä juuri fiksummaksi tule, menettää vain ne vähät jäljellä olevat aivosolutkin. Piirroksetkin ovat ihan taattua ysärikuvitusta, joissa tarinan kustannuksella joka toisella sivulla poseerataan. Vähän voisi kuitenkin vähentää tuota Venomin kuolaamista, vihreät pisarat tuntuvat peittävän koko toisen sivun.
Kuinka sitten toimi se Michelinien ja McFarlanen tarina? Se on aikakaudelleen aika tyypillinen Hämis-tarina, jossa lähes puolet ajasta käytetään Peterin ja Mary Janen muuttamisen kuvaamiseen ja vasta toisella puolella muistetaan että heidän perässään on aidosti murhanhimoinen roisto. Vaikka Venomilla pitäisi olla symbiootin muistot, vie hän Hämiksen takaisin samaan kirkkoon, jotta käsillä on sitten ne kirkonkellot, joilla symbiootin voi lamaannuttaa. Juoni on aika tyhmä, mutta McFarlane on suhteellisen dynaaminen ja yksityiskohtainen piirtäjä, vaikka en oikein pidäkään hänen tuhertamistaan kirveellä veistetyistä kasvonpiirteistä. Vaikka sekä Hämiksellä että Venomilla on samanlaiset mustat puvut, on jopa varsin taitavaa kuinka McFarlane onnistuu erilaisilla ruumiinrakenteilla ja kuvakulmilla pidettyä lukijan aina perillä siitä, kumpi kumpikin on.
Dialogista voi lukea, miksi Mail-Man oli aina parempi suomentaja kuin Rmäki.
Yllättäen Venom päihitetään melko helposti, mutta toki tässä on muistettava ettei tuossa vaiheessa ollut vielä tiedossa miten suosittu hahmosta tulisikaan. Varmasti tarinakin olisi ollut erilainen jos tällainen käsitys olisi ollut jo tuolloin.
Kuten monessa lehdessä tuolloin, on tässäkin mukana Fred Hembeckin bonustarina, joka tässä listaa Hämähäkkimiehen 30 parasta vastustajaa. Aika huomionarvoisesti Venom pääsee jo ensiesiintymisellään top 10:een.
Ahvenaario 