Maistuisiko homeinen varvas? Entä jos sen syömällä kykenisi selvittämään terrori-iskun ennen kuin se tapahtuu?
Hyvin harva jatkuvajuoninen sarja pelaa samalla tavalla huumorin kanssa kuin John Laymanin ja Rob Guilloryn Chew. Lähinnä Guilloryn yksityiskohtia pursuavan ja persoonallisen kuvitustyön ansiosta sarja hykerrytti koko 60-numeroisen kestonsa läpi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarja olisi vähän menettänyt makuaan edetessään, mutta palataan siihen kohta.
Chew on kertomus FDA-agenteista, jotka sarjan sisällä ovat eräänlaisia valtion ruokapoliiseja. Kanainfluenssan saastutettua koko maailman ja tapettua miljoonia, on erityisesti kanan tarjoilu ja syöminen ankarasti kiellettyä. Päähenkilö Tony Chu on lisäksi cibobaatti, eli pystyy saamaan mielikuvia ruuan alkuperästä ja taustasta ottamalla siitä maistiaisen. Sarjan alussa Chun työtoveri on samankaltaisia kykyjä omaava Mason Savoy.
Orson Wellesiltä näyttävä kulinaristi pärjää kyllä taistelutaidoissa kenelle hyvänsä.
Mutta Savoy on yksittäisten rikollisten kiinniottamista kiinnostuneempi selvittämään koko ison salaliiton. Mistä kanainfluenssa oikein tuli, kuka sen levitti ja mitä tietoja hallitus pimittää asiasta? Liittyykö taivaalle ilmestynyt mystinen tulinen teksti asiaan? Kuinka monta henkeä täytyy voida uhrata jotta miljardeja voidaan pelastaa?
Savoy ottaa asiakseen selvittää asian keinolla millä hyvänsä, lain ylikin, mikä tekee lopulta hänestä ja Chu’sta verivihollisia. Kolmas asiaa hämmentävä taho on itäeurooppalainen suurrikollinen, joka tunnetaan vain Vampyyrinä. Hän metsästää muita ihmisiä, joilla on ruuan maistamiseen tai tekemiseen liittyviä erikoiskykyjä ja syö heidät elävältä omiakseen kyvyt itselleen.
Chu rakastuu ruokatoimittaja Ameliaan, jonka kyky on kyetä kuvailemaan tekstissä ruokaa niin tarkasti, että lukija kykenee maistamaan kuvaillut ruuat omassa suussaan. Muun muassa häntä kykyineen on suojeltava niiden omaksumista janoavalta Vampyyriltä, samoin kuin Chun vähäpuheista tytärtä Olivea ja siskoa Tonia. Tai ehkä naisilla on omat agendansa, eivätkä he tarvitse erillistä suojelua.
Muita olennaisia hahmoja ovat Chuta tulisesti vihaava FDA:n osastopäällikkö Appelbee sekä Tonyn työpari ja paras ystävä John Colby, roskaruokaekspertti. Ensimmäisessä numerossa Colby saa lihakirveestä naamaan, mutta palaa entistä rennompana kyborgina, joka vehtaa panseksuaalisti kenen kanssa tahansa, jos se auttaa asiaa tai ei auttaisikaan. Hahmogalleriassa on kyllä tyyppiä joka lähtöön, jotka Guillory kuvittaa persoonallisesti. Erikoisin hahmo on luultavasti luchadore-kyborgi-salainen agentti -demonikana Poyo, joka on niin kova badass, että on mättänyt itse Saatanaa pataan helvetissä.
Constantine, Saint of Killers ja Poyo ainakin ovat Saatanaa kovempia sarjakuvahahmoja.
Laymanin tarina siis on varsin kieli poskessa tehty ja oikeastaan vain muuttuu koko ajan hölmömmäksi ja kummallisemmaksi edetessään. Ruokaan liittyviä erikoiskykyjä on mitä mielikuvituksellisempia, ja tarinan maailmasta löytyy kaikenlaista muutakin fantastis-scifististä erikoisuutta.
Chew’n ongelma on, että noin 40-osainen sarja venytettiin aivan liian pitkäksi koska tekijöillä oli liian hauskaa hahmokaartinsa parissa. Näin alkaa myös hieman ottaa päähän kun running gagit toistetaan kerta toisensa perään, vaikka Guilloryn taito varioida itseään ja asetella ruutuja kyllä pelastaa paljon. Lisäksi, Layman on kaavaillut tarinan hieman turhan traagiseksi ottaen huomioon kuinka hupaileva keikka muuten on. Loppupuolella on turhan paljon shokkilopetuksia, henkiinheräämisiä, tahallisia harhaanjohdatuksia ja hautajaisia toisensa perään. Täydellinen sarja ei siis ole.
Mutta en kyllä tiedä mitään vastaavaakaan sarjaa. Enkä ole ainoa tässä, sillä Chew oli huippusuosittu, ja eräs niistä peruspalikoista, joiden pohjalta Image Comics alkoi nousta laatusarjakuvien takuujulkaisijaksi. Chew on erittäin omaperäinen ja hervoton seikkailu, jossa on keitetty soppaa johon muut kuin juuri nämä kaksi tekijää eivät takuulla kajoaisi.
Ahvenaario 