Suuri Sininen Jänis -spesiaali

Valtakuntamme sarjakuvakustantajien tämän hetken ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu ehdottomasti Sininen Jänis. Enkä sano tätä edes siksi että luovuttivat minulle ison kassillisen arvostelukappaleita, jonka sitten suvereenisti unohdin Joensuuta kohti suuntaavan InterCityn hattuhyllylle. Sanon näin, koska demonstroitavasti kustantamo uskaltaa ottaa julkaisulistalle rohkeita valintoja laidasta laitaan. Laatusarjakuvan ystävä kiittää.

Sam Henderson: Taikapilli

Kaikille meille anaalivaiheeseen jumittuneille on tarjolla karkeasti piirrettyjä kaskuja, joissa yleensä perseistä revitään hupia. Vaikka hörötin sarjakuvapokkarin jutuille moneen otteeseen, täytyy kyllä todeta että se on melko HC:ta luettavaa. Vaikka peppuhuumori on itselleni varsin sopivan tyhmää, en saanut luettua kirjaa kuin viitisen sivua kerrallaan enne kuin se alkoi aina tympiä.

Hendersonin vika on vitsien venyttäminen. Usein ensimmäisen sivun vitsi on se hauska, mutta sitten kun tilannetta vain viedään eteenpäin ja eteenpäin, alkaa haukotus vaania suunpielessä. Onnistuu Henderson aina välillä myös yllättämään loppuviihteessään. Kuitenkin, jos tykkää lyhyen muodon underground-tekijöistä, kuten Kaz, näkee että tällaiset punk-vedot harvemmin kikkailusta kaunistuvat.

Tämä nauratti, ennen kuin muistin että nykyään Yhdysvaltain presidentin kabinetissa riehuu paljon pahemmin öykkäreitä, joilla on paljon vähäisempiä synnynnäisiä lahjoja.

Hendersonilla on lievää yhteiskuntakriittistä otetta sarjakuvissaan. Hän on ottanut hovinarrimaisen aseman, jossa karkeiden alapääjuttujen avulla kerrotaan, ettei valtaapitävien johtoasema oikeastaan perustu yhtään mihinkään, ja tällä lailla järjestettynä maailma on ihan yhtä kahjo kuin se, jossa puretaan murheita potkimalla laatikossa viruvaa persettä. Mutta ei tämä nyt mikään yhteiskuntakriittisten huomioiden viisauden lähde ole. Pyllyjuttuja niitä janoaville.

Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

Kovasti odottamani Maggy Garrisson-sarjan uusi albumi on ilmestynyt! Neuvokas alaluokan brittileidi jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäikin. Hän on nyt 10,000 puntaa rikkaampi ja netonnut myös sängynlämmittäjäksi puliveivarin miekkosen, Tobiaksen. Maggy ei ole suuria tunteita jahtaamassa, kunhan sietää ukkoa koska tämä on häntä kohtaan jokseenkin kohtelias.

Mutta rakoja suhteeseen sitten alkaa ilmaantuakin. Hyvään jemmaan pistetyt rahat häviävät, ja velkoajia päivisin hakkaavaan mieheen suhteen pitäminen alkaa haitata Maggyn ystävyyttä poliisi Sheenaan. Ensin rahaa ei saa tuhlata ja sitten se katoaa – Maggyn on jopa sitten otettava vastaan uusia dekkarinhommia, omaksi edukseen toki.

Elokuvamaista tarinankerrontaa.

Kenties sarjasta on karissut uutuudenviehätys, mutta jotenkin kakkososa ei tahdo viihdyttää edeltäjänsä tavoin. Nyt Maggyn ongelmat ovat ilmeisiä, joten samanlaisia jännitteitä ei tahdo syntyä kuin edellisessä. Muutenkaan Trondheimin Lontoon alamaailman kuvauksessa ei tahdo puljeta yhtä paljon uusia oivalluksia, ja edelleisosasta tuttua hahmokaartia marssitetaan paikalle. Oiryn realistissävyinen ja paikan tunnun luova kuvitus on sentään yhä nappivalinta. Mutta voi, Maggy on tainnut laihtua edellisen osan kurvikkaista muodoistaan.

Toivottavasti seuraava albumi sarjassa on jälleen paluu nappilaatuun, vaikka eivät rahat tämänkään kanssa hukkaan mene.

Hermann: Bois-Mauryn tornit 1-3 (Babette, Éloïse de Montgri / Germain)

Kirkko vie, aatelisto hedonisoi ja muut vikisevät.

Tässä on sitten ison S:n Sarjakuvataidetta! Pahoittelen, jos kustantaja tätä lukiessaan harmistuu, mutta täytyy myöntää, että naurahdin kolmososan takakannen selvitykselle: Auringon polttamassa karussa maisemassa henkensä puolesta taistelevat ihmiset ovat osa vahvaa ja kiihkeää elämän runoelmaa.

Hermann tuntuu nauttivat erityisen karupiirteisten hahmojen piirtämisestä. Ei siinä, että useimmat keskiajalla nyt olisivat mitään satuprinssejä olleetkaan.

Tämän sortin taidesarjakuvassa tosiaan on se ongelma, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Moebiuksen piirtäjäkoulukuntaa edustava Hermann tosiaan tekee sarjakuvia, joissa viattomat saavat kärsiä ja arkkitehtuurinen maallisen vallan kuvaelma, valtava rakenteilla oleva katedraali, on merkittävämpi kuin yksittäisten ihmiset elämä ja onnen tavoittelu.

Nautihan parkouristasi kun vielä voit, Germain.

Sarjan kukin osa käsittää yhden vuodenajan tapahtumat, mikä näkyy kuvituksessa. Ensin eletään syksyä sadonkorjuusta lähtien, sitten karua ja onnetonta talvea, kunnes kolmannessa osassa saapuu kevät ja kirkkaat värit palaavat. Alussa vaikuttaa, että ajanjaksot ovat myös kuvaamansa tarinan kuvastimia; toisaalla on muurarin opissa ollut Germain, joka haikailee kaltoja kokeneen Babettensa pariin. Talvella tavataan karussa ympäristössä sotaan kotiseutunsa ryöväreitä kohtaan valmistautuva ylimysneito Éloïse de Montegri, joka hakee apua vaeltavasta ritarista Aymar de Bois-Maurystä.

Ovatko Éloïsen alaiset kyklooppeja vai miten he menivät Odysseyksen aikaiseen juoneen halpaan?

Kolmannessa osassa palataan jälleen käsipuoli Germainin pariin, ja samalla sidotaan jonkin verran kahden edellisosan juonenpätkiä yhteen. Kevät ei kuitenkaan tuo helpotusta, tai oikeutta vähäosaisille. Kosto elää, ja seuraavaa osaa varten asetetut kuviot saattavat olla entistäkin julmemmat.

Pääasiassa valtava hahmokaarti on aika arkkityyppistä. Kovinkaan syvällisesti en tahdo kiinnostua kenenkään kohtalosta, koska seikkailusarjoissa on nähty vastaavia hahmoja maailman tappiin asti. Game of Thronesin myötä ritariromantiikan kumoaminen paskaisen realistisella keskiaikameiningilläkin alkaa olla jo nähty, mikä tosin saattoi 30 vuotta sitten kun nämä tarinat alun perin julkaistiin, olla ihan eri juttu. Paljon vetävämpää on seurata Hermannin pikkutarkkaa kuvitusta, joka loihtii varsin silmät sulattavia näkyjä osasta toiseen. Kolmannessa osassa on jopa mukana mainio fantasiajakso, joka on ihan ehtaa Heavy Metal -laatua.

Aah. Tästä minä nautin.

Sarjaa on vielä pitkälle toistakymmentä osaa jäljellä, ennen kuin Aymar pääsee takaisin Bois-Mauryyn. Pitää tietysti miettiä, onko koko matka pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, vähästä menetettäen aina vain enemmän ja enemmän. On toki myös erittäin mahdollista, että jatkon myötä myös kuva kokonaisuudesta muuttuu ja saatan syödä omia kritiikkiäni. Mutta siihen asti, sarjakuvat ovat lähinnä vanhan koulukunnan piirros- ja väritysjäljen erinomaisuudesta todistavia artifakteja.

Viimeisen sivun twistit Hermann osaa.