Valerianin ja Laurelinen seikkailuiden julkaisemisella on Suomessa pitkät perinteet, mutta ne eivät välttämättä ole aina olleet täysin sopusuhdassa toistensa kanssa.
Jalava on vakiintunut sarjakuvien kustantaja nykyään, mutta Tammi painatti kovakantisena seikkailuja 80-luvulla, Otava testaili sarjaa jo 70-luvulla ja sitäkin aikaisemmin sarjoja julkaistiin Zoom-lehdessä. Puhumattakaan sitten 2000-luvun Mustanaamio-lehdessä julkaistuista tarinoista, joissa mm. Laureline oli käännetty Lindaksi ja nostettu sarjan ykkössankariksi.
Tästä johtuen sarjakuvan kronologia tapaa toisinaan hukkua, ja mikä merkittävämpää, useilla sarjoilla on myös useampi suomenkielinen nimi. Kaksi tietystä planeetasta kertovaa tarinaa nyt ainakin. Vuonna 1972 ranskaksi nimellä Bienvenue sur Alflolol nimellä tunnettu tarina julkaistiin Otavan toimesta suomeksi ensi kertaa 1976 nimellä Alflolol, vallattu planeetta. Nykyinen Jalavan painos on alkuperäistä enemmän mukaileva Paluu Alflololille.
Samoin alkuperäisteoksena vuonna 1972 julkaistu Le pays sans etoile on julkaistu useaan otteeseen suomeksi nimellä Karannut planeetta, kun moderni, vuonna 1995 julkaistu Jalavan painos on Auringoton planeetta. Ei oikein selviä, mistä alkuperäisen nimen planeetta muka on karkuteillä. Suosin näissä molemmissa ennemmin alkuperäisen mukaista, Jalava-nimeä.
Mutta enpä tiedä, ovatko nämäkään nimet parhaita mahdollisia kuvastamaan kansissaan julkaistua seikkailua. Paluu Alflololille etenkin kuulostaa siltä, että siinä sankarit olisivat palaamassa johonkin paikkaan, jossa on käyty aiemminkin.
Näin ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on erittäin hitaasti aikaa kokevan muukalaisrodun palaaminen kotiplaneetalleen itse lyhyenä pitämältään huviretkeltä.
Enough talk, let’s party!
4000 vuoden reissun aikana muut avaruuden asukit ovat pitäneet planeettaa autiona ja ottaneet sen omakseen, ja samaten myös Galaxityn jäseneksi. Rennon oloiset alflololilaiset joutuvat tekemään tilaa. Etenkin Valerian saa kuitenkin huomata, että kansan huvitteluun taipuvat tavat eivät sovi vakavan avaruus diplomatian pirtaan.
Laureline puolestaan viihtyy heidän seurassaan huomattavasti paremmin.
Bailut jatkuvat monta päivää ja jälki on sen mukaista.
Auringoton planeetta puolestaan vie uhkaavan oloiselle planeetalle, joka paljastuukin ontoksi. Sisällä kaksi kansakuntaa pitää palloa koko universumina, ja on jatkuvasti toistensa kurkuissa hallitakseen omaa universumiaan. Valerian ja Laureline saavat tehtääkseen osoittaa että maailma ei ole pelkästään näiden kahden kansan välinen nokkapokka. Samalla heidän oma planeettansa viilettää pitkin avaruutta lähestyen tuhoaan.
Kyseessä on harvinaisen suorasukainen allegoria, on helppo ymmärtää Pierre Christinin yleisen pasifistisen sanoman kärki. Siinä kohdattavalla kahdella kansalla, on molemmilla suoraan sanottuna pää perseessään. Patriarkaalinen ja matriarkaalinen kulttuuri eivät suostu kuuntelemaan Valerianin ja Laurelinen selityksiä, vaan värväävät tulokkaat saman tien myös uusiksi jäseniksi omiin sotakampanjoihinsa.
Syyn näin dorkaan käytökseen ymmärtää paremmin kun hoksaa, ettei heistä kukaan ole ikinä nähnyt tähtiä ja uneksinut siitä, mitä tuolla jossain on. Tästä näkee, mihin näköalaton, ja paremmasta haaveilematon ajatusmalli lopulta johtaa. Samankaltaisiin toimintamalleihin ja väkivaltaan.
Eivät usko ennen kuin näkevät.
Alflololilla on myös painavia teemoja. Kulttuurien yhteentörmäys toki askarruttaa nykyäänkin ihmisiä aivan yhtä lailla kuin 70-luvulla, ja siinä on omat ongelmansa. Heti ensiksi vieraan kulttuurin edustajat suljetaan karanteeniin. Intiaanimaiset alflololilaiset ovat kehittäneet oman kulttuurinsa tietyissä olosuhteissa, ja heidän pakottamisensa isompien, väkevämpien kulttuurien pirtaan on heille väkivaltaa.
Laureline oikeastaan ainoana osaa kohdata heidät samanarvoisina ja omilla ehdoillaan, mutta toisaalta heidän kanssaan leikkiessään hän tulee samalla kääntäneen selkänsä Valerianin edustamille arvoille ja Galaxityn järjestykselle. Ratkaisu ei ole yrittää noukkia satunnaisia asioita kulttuurista ja toisesta ja muuten sitten elää toisten ehdoilla. Sen sijaan täytyy lähteä molempien puolten samanarvoisuudesta ja antaa kummallekin yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa omaa elämäntapaansa. Tämän voi halutessaan lukea myös sanomana juuri nyt suomessakin kovin ajankohtaisesta kulttuurisesta appropriaatiosta.
Auringoton planeetta on albumeistä näyttävimpiin lukeutuva.
Hieman ehkä näissä sarjoissa ärsyttää sanoman ajaminen ohi aidosti muistattavista hahmoista ja toden teolla yhteen pelaavasta lopputuloksesta. Ainakin isoja tapahtumia ja Jean-Claude Mézieresin upeita, yksityiskohtia viliseviä avaruusnäkymiä piisaa. Mutta kuitenkin nämä on lopulta turhan helppo ohittaa olankohautuksella. Sellainen satu. Vaikka panoksiksi on laitettu kokonaisten avaruusrotujen selviytyminen tai ainakin hyvinvointi, on huomattavaa, miten geneerisyys vaikuttaa lukijan mielenkiintoon.
Alflololissa ainakin heissä on myös tiettyä ristiriitaisuutta, ja lisäksi näkemyserot ajavat myös Valeriania ja Laurelinea erilleen. Tuokin riita lopulta ratkaistaan turhankin helposti. Onneksi myöhemmissä tarinoissa avaruusotusten roduillakin alkaa olla monipuolisemmin ominaisuuksia ja paremmin muotoiltuja hahmoja, jotta heidän kohtalostaan jaksaa kiinnostua hieman paremmin. Näiden albumien myötä Valerianin seikkailuiden harjoitteluvaihe alkoi olla ohi, ja päästään lopulta sarjan oikeasti parhaisiin teoksiin.
Ahvenaario 