Monissa paikoissa hiljennytään jo joulun viettoon näin aattona, mutta meille jotka janoamme vielä pyssysankareita, ilmestyy tänään ja huomennakin vielä uusi joulukalenterin luukku.
Albumi Voittamaton Lucky Luke (1978) on suomenkielisessä sarjassa ensimmäinen, joka sisältää lyhyitä tarinoita yhden pitkän sijaan. Sen varsinainen pohjateos on 1974 ranskaksi ilmestynyt 7 histoires de Lucky Luke, joka on yhä käsikirjoittaja René Goscinnyn tuotoksia, mutta pohjoismaalaisissa painoksissa on mukana myös muuta pientä ekstraa.
Keskeinen näistä on 15-sivuinen essee Lucky Luken tarina, joka tosin saa lisäpituutta runsailla kuvallisilla esimerkeillään. Sen on suomeksi toimittanut tanskankielisen alkutekstin pohjalta Jukka Kemppinen. Teksti on selkeästi aikansa tuote, sillä se käy poissulkemaan joitakin oletettuja puheenvuoroja sarjakuvan historiasta, jotka tuona aikana lienevät olleen relevantteja. Myös Lucky-sarjojen syytökset rasistisista stereotypioista käydään läpi huomattavan vähättelevällä kädenheilautuksella. Kuten olen aiemminkin näissä teksteissä sanonut, vanhojen lännentrooppien parodiointi ei vielä itsessään ole mikään puolustus, sillä jos stereotypioita ei kuitenkaan pureta sen enempää, viittaussuhteen kadotessa ne vain vahvistavat negatiivisia mielikuvia.
Giraud on antanut parivaljakolle huomattavan autuaat ilmeet.
Mielenkiintoisimpina lisinä mukana on Jean Giraudin (eli Moebiuksen, silloin kun piirrostensa aiheena on jokin muu kuin villi länsi) ja Morrisin ”vaihtosivut” – kumpikin on kuvittanut sivut toistensa lännensarjaa, varsin koomisin seurauksin. Myös vastikään menehtyneen suuren humoristi Gotlibin (1934-2016) tarina Lucky Luke Spaghetti on mukana – kyseisessä tarinassa esitetään, mitä kävisi jos Lucky-sarjojen estetiikka ei olisi lainattu vanhoista sarjafilmeistä, vaan 60-luvun kyynisistä ja väkivaltaisista italowesterneistä.
Kiinnostavin lisä on kuitenkin Morrisin sivun mittainen tarina, joka juhlisti siirtyimistä sensuuriltaan ankaran Spirou-lehden ja Dupuis-kustantamon ikeestä sallivammalle Dargaudille ja Pilote-lehdelle. Lapsena hiukseni pystyyn nostattaneessa sarjassa Lucky Luke tekee lähes kaikkea, mitä ei aiemmin saanut, eli vetää viskiä, surmaa seriffin ja pitää hauskaa prostituoidun kanssa. Varsinainen haistattelu vanhalle kustantamolle, jonka ehkä olisi voinut jättää virallisen albumisarjan ulkopuolelle.
Ihastelemme sitä kuitenkin tässä.
Itse seitsemän tarinaa tuntuvat usein seuraavan varsin samankaltaista kaavaa. Lucky Luke kohtaa jonkin muukalaisen, jolla on pulma tai tarvitsee saattoapua läpi lännen vaarojen. Luke saa kuitenkin huomata, että muukalaisesta koostuu enemmän haittaa kuin auttamisen iloa. Kuitenkin homma ratkeaa hänen onnekseen pian ja hän on taas vapaa matkaamaan kohti auringonlaskua. Tavattavia tuttavuuksia ovat mm. vasikasta kiistelevät karjankasvattajat, innokas länteen pyrkivä myyntimies, auttamattomasti rakastunut tumpelo pyssymies, liian raskainen kantamuksineen etenevät uudisraivaajat (joilla vaimon sana on laki), sekä hammaslääkäriin saatettava kauhukakara, jota viedessä Luke saa tuta, miten kammottavaa on yrittää rankaista lasta kun kaikki ulkopuoliset ovat heti tuomitsemassa.
Kiittämättömyys on lännen palkka ja aika epätavanomaista Lukelle purkaa ärsytystään hevosiin.
Parhaissa kolmessa tarinassa on hieman enemmän itua. Albumin avaa katsaus siihen, miten Lucky Luke pitkän päivän päätteeksi ei pääse lepäämään, sillä ns. ”lännen vieraanvaraisuus” kääntyy häntä vastaan ja hän joutuu tahtomattaan ratkomaan sukujen välisiä pinnallisia kauneuskiistoja.
Arkkityyppihahmoista pääsee Goscinny tutkailemaan hieman tarkemmin saluunapianistin elämää ja haaveita. Bob Flaxhair on saanut tilaisuuden soittaa rakastamaansa Mozartia suuressa konserttisalissa, mutta miten auttaa häntä pääsemään ramppikuumeestaan?
Lopulta albumin päättää vielä lyhyt kahden sivun Dalton-tarina Auringonlaskun tie, jossa Goscinny pääsee leikittelemään Lucky-tarinan tavanomaisen päätöksen implikaatioilla. Se sisältää varsin hauskan ja kekseliään oivalluksen, jota lienee turha tässä sen enempää purkaa. Daltonitkin ovat omat itsensä ja Rantanplankin vilahtaa.
Mitenkähän käy?
Albumin tarinat ovat hieman vaihtelevatasoisia, mutta niiden nopea luettavuus, ekstratarinoiden yllättävyys ja Goscinnyn irroittelevuus tekee siitä varsin miellyttävää luettavaa. Suodaan tälle kolme Daltonia.
Huomenna sarjan finaali! Hauskaa joulua!
Ahvenaario 