Lucky Luke -joulukalenteri: Luukku 23

Brittiversion kannessa alkuperäinen vitsi toimii paremmin.

Joulukalenterin luukut käyvät vähiin, vaikka albumeita olisi vielä jäljellä vino pino. Tänään tarkastelun kohteena on albumi Joss Jamon vuodelta 1956. Suomeksi se saatiin vasta 1980. Kyseessä oli kaikkiaan vasta toinen albumi, jonka käsikirjoitusvastuussa oli René Goscinny. Morris kunnioitti kynäniekkaansa antamalla pääpahiksen oikealle kädelle, Päättämättömälle Petelle, Goscinnyn ulkomuodon.

Vaikka Goscinny on huomattavasti Morrisia itseään parempi käsikirjoittaja, putoaa tämäkin albumi hieman samoihin sudenkuoppiin Pat Pokerin ja Phil Deferin kanssa. Tarkoitus olisi luoda Lukelle kunnon vastavoima, oikeastaan kokonainen joukko konnia, mutta tässä jäädään puolitiehen.

Sisällissodan jälkeisessä lännessä julman Joss Jamonin joukko ryöstelee ja lopulta valtaa itselleen kokonaisen kaupungin. Lucky Lukea syytetään näistä rikoksista ja hän välttyy hirttotuomiolta vain lupaamalla toimittaa kuudessa kuukaudessa oikeat syylliset oikeuden eteen. Jamoniin ei kuitenkaan pääse käsiksi ennen kuin Frontier Cityn asukkaat saadaan käännettyä pelolla valtaa pitävää Jamonia vastaan.

Tämä albumi tekee varmaankin ennätyksen tuttujen naamojen esittämisessä niin näyttelijöissä kuin sarjakuvan maailmastakin.

Goscinny esittelee jo heti alussa Jamonin viisi apuria, joista kullakin on jokin selkeä ominaisuus. Näistä kuitenkaan ei juuri saada revittyä irti muuta kuin satunnainen irtovitsi. Loppuhuipennuksessa Päättämätön pete olisi vaihtamassa puolia ja vähäpuheinen Punanahka-Joe osoittautuu varsinaiseksi lakiasiain ekspertiksi. Porukan lihasvoimavastaava Muskeli-Jack on yhtä hidasälyinen kuin väkivahvakin.

Voi Billy-parkaa. Vaikuttivat jouluherkut maistuvan hieman liiankin paljon. Jane-ressulla lienee myös ollut vaikeaa.

Kopla tavallaan ennakoi jo Daltoneita, ja kas vain, kyseiset serkukset tosiaankin debytoivat jo tässä albumissa Lucky Luken nukke-juryn jäseninä (Samoin myös varsin myöhemmästä ulkomuodostaan poikkeavat Billy the Kid, Jesse James ja Calamity Jane). Goscinny tuntuu haluavan samanlaista dynamiikkaa myös Jamonin koplaan, mutta liian keskenään erilaiset konnahahmot eivät tunnu pelaavan oikein keskenään. Vähempi roistomäärä tietysti auttaisi, kuudessa tuntuu olevan kaksi liikaa.

Muutoin albumi tuntuu kommentoivan sodanjälkeisiä vuosia ja pakosalla olevien natsien jäljelle jääneitä pesäkkeitä. Etenkin Etelä-Amerikassa sotarikolliset tuntuivat elelevän oikeuden kouralta piilossa varsin leveästi. Lucky Lukellakin on tavallista vaikeampaa, kun Jamonin peittoaminen ei tunnu onnistuvan demokraattisen prosessin avulla, joten lopulta ajan alkaessa loppua hänen on turvauduttava satunnaisiin terroritekoihin, Jamonin sikarin poikki ampumiseen aina kun tämä tätä vähiten odottaa.

Hehhehheh.

Kun roiston turvallisuudentunne vähenee, pikku hiljaa myös väki alkaa havaita, ettei tämä ole koskematon. Lopussa nähdään myös aivan varsinainen vallankumous tykkeineen ja vankilan hävittämisineen.

Hihhii!

Konnat onnistuivat pitämään kaupunkia kauhun vallassa vetämällä yhtä köyttä, mutta tappion tullen paljastuu, että kukin mieluiten vain pelastaisi oman nahkansa. Goscinnyn havainto pienten ihmisten voimasta ei ole kulunut vuosien saatossa, vaikka muuten sarjakuva ei lukeudu hänen parhaimpiinsa, eikä Morrisinkaan ruutusommittelu ole parhaimmillaan. Etenkin heti varsinaisen tarinan aloittavaa sivua ei tahdo osata lukea kun hahmot osoittelevat sormellaan joka toisessa ruudussa toiseen suuntaan kuin vieressä etenevät. Kerronta onneksi paranee albumin edetessä.

Kaksi Daltonia.