En aluksi tajunnut Inio Asanon Nijigahara Holographista mitään. Valehtelematta kyseessä on yksi vaikealukuisimpia sarjakuvia, mitä oli tullut vastaan. Täytyi vähän googlettaa, mistä tässä on kyse, sillä monet arvovaltaiset sarjakuva-arvioijat ovat nostaneet sitä vuosikymmenen parhaiden sarjakuvien joukkoon.
Mitä sarjasta tajuaa kyllä ihan vain katsomalla, on sen tarkka, upea kuvitus ja elokuvamaisen ilmava kerrontatyyli. Kertomus leijailee omalla painollaan. Kävi ilmi, että sarjakuvassa nähdään vaihtoehtoisia todellisuuksia, siinä on kyse päähenkilö Arié Kimuran elämän suistumisesta raiteiltaan. Ja kuinka tämä imaisee sisäänsä ihmiset hänen ympäriltään eri tavoilla. Sarjan keskeisiä symboleja ovat perhoset, ja erityisesti perhosvaikutuksen käsite tulee olla tuttu lukijalle, ennen kuin sarjakuvaa alkaa purkamaan.
Mangassa on erityisen väkevä tunnelma. Alussa nähdään, kuinka paikkakunnan lapset kertoilevat toisilleen juttuja viemärissä asuvasta hirviöstä. Kenties erään heistä äiti on kuollut siellä. Tunnelin synkkä pimeys on avain Arién elämää piinaaviin traumoihin. Nainen ei juuri puhu tai kykene selittämään, mitä hänelle on käynyt. Kyseessä on pääasiassa psykologinen trilleri, jossa lapsena koettu kauheus ei laske koskaan irti ja vaikuttaa odottamattomilla ja uusilla tavoilla kerta toisensa jälkeen.
Inio Asano teki ennen päätyötään pääasiassa slice of life -tarinoita, joissa tarkasteltiin tavallisten ihmisten arkista elämää. Siinäkin mielessä Nijigahara Holograph varmasti oli ravisteleva kokemus tämän jälkeä tunteville. Taustasta on etuna se, että Asano osaa luoda uskottavan oloisia ihmissuhteita, jotka ovat tunnistettavissa vaikka niiden olemus vaihteleekin aina vaihtoehtoaikajanasta toiseen.
Yhdellä lukemisella ei selviä, sillä luku-urakkaa vaikeuttaa myös kärryillä pysyminen isossa määrässä henkilöhahmoja. Juuri näiden olemuksen muutoksesta pystyy päätellä erot aikatasosta toiseen, manga ei varmasti pidä lukijaansa kädestä kiinni. Eteneminen on syklistä ja tiettyä toistuvuutta painottava, abstrakti ja epätavallinen. Realistisuudessa ei pitäydytä, vaan fantasiajaksoja ilmaantuu, eikä niistä osaa sanoa, ovatko ne päänsisäisiä vai vain yhden aikajanan ”todellisuutta”.
Tämän pohjalta kiireellisen sarjakuvanystävän on vähän hankala suositella Nijigahara Holographia eteenpäin. On varoitettava, että sarjakuva sisältää intensiivisen psykologisen kauhun lisäksi myös seksuaalista väkivaltaa ja karmivia murhakohtauksia. Voi olla kyseenalaista lisätä sarjakuvan emotionaalista painoa tällaisella tavalla, mutta ei voi väittää etteikö sitä ole tavallaan perusteltu keino ja osa isompaa kokonaisuutta. Lukijan päätettäväksi jää, haluaako hän lähteä tähän mukaan sen toiveen pohjalta, että sarjakuva avautuessaan palkitsee. Toisin sanoen, tämä ei oikein viihdytä, mutta menee ihon alle ja jää sinne.
Muuten kuin sellaisille, jotka haluavat kokea aina uutta sarjakuvakokemuksistaan ja ovat valmiita ottamaan vastaan sarjakuvan erityisen häiritsevän maailman ja mielenterveyden rajoilla kulkevan painostavuuden. Sanotaan, ettei tämä ollut ihan täysin minulle, mutta tunnistan nyt paremmin sen laadun ja uskon, että jos tämän kyytiin pääsee täysillä, voi siitä tulla helposti parasta, mihin lukija on tarttunut mies-, nais- tai muunmuistiin.
Ahvenaario 