Akira Kurosawan elokuvia nähneet muistanevat, että samurait on perinteisesti kuvattu kahtijakoisella tavalla. Toisaalta kyseessä ovat menneen ajan jalot ritarit, joilla on tarkka käytöskoodinsa. Toisaalta myös kyseinen ammatti odottaa väkivallan käyttöä ja ihmisten alistamista. Japanilaisia tämä ristiriita on kiehjtonut jo kauan. Samuraista on tehty paljon sarjakuviakin, mutta kaksi pitkäikäistä mestariteosta on mielestäni ylitse muiden; Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman Lone Wolf and Cub, sekä japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain Usagi Yojimbo.
Sarjoilla on paljon yhtäläisyyksiä, ja lienee aika ilmiselvää että Koiken manga on ollut Sakaille eräs keskeisimpiä inspiraationlähteitä (Usagi Yojimbossa kohdataan myös palkkamurhaaja Lone Goat ja Kid). Molemmat kertovat feodaaliajan Japania vaeltavasta roninista, isännättömästä samuraista, joka periaatteessa hakee mielenrauhaa, mutta kohtaa ongelmia ja väkivaltaa kaikkialle mennessään.
Lone Wolf and Cub ei käy esimerkiksi lastenhoitajalle sopivasta sivuaikaisesta ammatinharjoittamisesta.
Mutta lähestymistavassa on myös eroja. Lone Wolf and Cub on lohduton, verinen ja synkkä. Päähenkilö Ogami Itto kokee itsensä jo valmiiksi kuolleeksi ja vaeltaa eteenpäin matkallaan helvettiä kohti. Matkalla mukaan sattuu toinen toistakin henkilöä, jotka haluavat päästää hänet åäiviltä, mutta aina Itto onnistuu voittamaan verrattoman miekkataitonsa ja samurain käytöskoodistosta piittaamattoman taistelutapansa ansiosta. Entinen teloittaja näkee kaikessa heikkoudet, ihmisten huonoimmat puolet, ja osaa käyttää niitä hyväkseen.
Sakain kykyihin kuuluu antaa elottomille objekteille omanlaisensa sielu. Tätä tietolppaa ollaan seurattu jo muutaman sivun ja tässä se seuraa Usagin tienvalintaa.
Usagi Yojimbo puolestaan on hivenen opimistisempi tarina, jota kerrotaan eläinhahmoin. Päähenkilö Miyamoto Usagi on vilpittömän hyväsydäminen hahmo, joka haluaa käyttää samurain kykyjään muiden hyväksi. Mutta hyvän ja pahan rajat eivät aina ole selkeät, ja muutenkin huono onni tuntuu vainoavan päähenkilöä. Pitkäaikainen sarja menee myös saippuaoopperan puolelle kun Usagi joutuu pitämään huolta omasta lehtolapsena syntyneestä pojastaan, jonka isäksi ei häpeän vuoksi uskalla koskaan tunnustautua.
Perhesuhteet ovat molemmissa siis tärkeät. Tavallaan ne kuvastavat vanhanaikaista patriarkaattia, jossa hiljainen mutta määrätietoinen isä kouluttaa poikaansa. Mutta Lone Wolf and Cub esittää myös miehen pikkulapsen hoivaajana ja myös tuo vastaan useita väkeviä naishenkilöitä, joita eivät muinaisen Japanin sukupuoliroolit kiinnosta.
Ja tavanomaisia välineitä, kuten lastenvaunujakin, voi käyttää ihan omanlaisillaan tavoilla kuin mitä patriarkaatti määrää.
Ei sarjoja kuitenkaan subversaaleina voi pitää. Koiken mangan vahvuutena pidetään Japanissa erityisesti sen pikkutarkkaa suhtautumista Edo-aikakauteen ja Kojiman kykyyn piirtää pienimmätkin keksinmuruset ja lyhtypylväät täsmällisesti niin kuin ne olivat. Koiken nihilistinen näkökulma on, ettei glorifioidussa menneisyydessä oikeasti ollut mitään hienoa, kunhan väkivaltaa ja barbarismia koetettiin peitellä olemattomilla ihanteilla, joista ei lopulta ollut hyötyä kenellekään.
Sivuhahmot ovat stand-inejä legendaarisille samuraihahmoille. Toshiro Mifune kohtaa tässä Zatoichin.
Usagi Yojimbossa puolestaan on tavallaan kyse Yhdysvalloissa kasvaneen Sakain omien juuriensa etsimisestä. Sarjan humoristisempi lähestymistapa mahdollistaa hauskanpidon aiheella, joten vierasilla saattavat käydä Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, kokonainen tarina saattaa olla käytetty Godzillan ja muiden kaiju-hahmojen esittelemiseen velhouden aikaansaannoksina, ja onpa Sakai tehnyt myös kokonaan avaruuteen sijoittuvan spinoffin, Space Usagin.
Hassua on, että lapsuuteni Turtles-piirrossarjasta opin alun perin tuntemaan Usagi Yojimbon. Oli aika mieltäräjäyttävää sitten joskus kun hoksasin että hahmo on ihan oma asiansa, pääasiassa Turtles-maailmasta irrallaan.
Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka kaavaa rikkoo, osaa Sakai olla aina uskollinen hahmojensa ydinluonteelle ja heidän sisäiselle myllerrykselleen. Usagi Yojimbo on jatkunut jo 30 vuotta, mutta sarjaa voi käytännössä alkaa lukea ihan mistä lystää. Pitempään Usagin seikkailuja seuranneet saavat hienovaraisia viitteitä ja ymmärrystä tarinan kaaresta, mutta myös hetkelliset fanit voivat nauttia taidokkaasta viihteestä.
Tällainen taistelutilanne voisi periaatteessa olla mistä vain mangan volyymeista.
Lone Wolf and Cub on samalla tavoin avoin luettavaksi myös osissa. Lähinnä siinä on syynä ennemmin se, että sarja on erittäin kaavamainen, lähes tarkoituksellisesti niin. Ogami Itton helvetti on kiertää jatkuvasti kehää samassa väkivallan kierteessä, josta ei ole poispääsyä, minne vain hän vaeltaa. Ainoa toivonpilkahdus on hänen pieni poikansa Daigoro, jolla vaikuttaa olevan parempaa empatiakykyä kuin isällään. Toisaalta valitsipa poika myös itse miekan tien mieluummin kuin palloleikit tuonpuoleisessa äitinsä kanssa.
Tämän kohtauksen saatamme muistaa Shogun Assassin -elokuvasta tai Wu Tang -rappari GZA:n Liquid Swords-levyn samplesta.
Kerronnaltaan molemmat sarjakuvat ovat huomattavan zen. Niillä ei ole mitään turhaa kiirettä päästä päätepisteeseen, joka vieläpä yleensä on lukijoiden ennalta helposti ennustettavissa. Siispä voidaan käyttää hyvin aikaa fiilistelyyn erinomaisen tarkasti luodussa miljöössä. Sitten, kun toimintaa alkaa tapahtua, on se vikkelää ja vimmaisaa. Sarjakuvien piirtäjillä on puolin ja toisin hyvin elokuvallinen kyky käyttää kuvakulmia ja ajan kulumista.
Yläpuolella nähdään sarjakuvien melko samankaltainen lähestymistapa kaksintaistelutilanteeseen. Molemmat ovat velkaa Kurosawan Yojimbon ja Sanjuron kaksintaisteluille, mutta tuovat niihin mukaan myös omaa makuaan. Kojimalla hahmojen ilmeet muuttuvat hienovaraisesti, ja niistä voidaan lukea vaikka millaisia ajatuksia hyvin ekonomisessa tilassa. Sakai suhtautuu kuolemaan aina murheellisena tapahtumana, jota ei tilanteiden vuoksi aina pysty välttämään, ja kuvakieli tukee tätä tulkintaa.
Molemmat sarjakuvat kuvaavat myös miehisyyden tilaa aikana, jolloin vaikutti siltä että pakon edessä on valittava soturin tie, johon ei saa kuulua mitään ulkopuolista, rakkautta, läheisyyttä tai rauhaa. Ogami Ittolle tämä on ulospääsemätön helvetti, Miyamoto Usagi sen sijaan saa pikku hiljaa tilanteeseensa rakoiluja ja lupausta siitä, että hänen hyvien töidensä päässä lopulta kuitenkin saattaa odottaa palkinto.
Ahvenaario 