Länsimaissa sarjakuvataiteilijat alkoivat todistella aikuisuuttaan 60- 70-luvuilla undergroundilla. Samaa kehityskulkua koettiin samaan aikaan myös Japanissa. Mutta siinä missä Crumbit ja kumppanit tekivät aika keskenkasvuisia huumorisarjakuvia seksi- ja pilvivitsejä, otti japanissa tietty uusi aalto mangan kehittämisen paljon vakavemmin. Aikuisille suunnatun mangan eräistä suurimpia nimiä oli Yoshihiro Tatsumi.
Tatsumi on kronikoinut elämäkertaansa pitkässä manga-klassikossa A Drifting Life, joka kertoo miten köyhistä oloista tullut nörtähtävä poikalapsi pääsi leivänsyrjään kiinni sarjakuvan alalta ja miten Japanin historiassa koettu nuorisoradikalismi ja uudet tuulahdukset saivat hänet kehittämään taiteenlajiaan eteenpäin. Kuitenkin, vaikka A Drifting Life on hieno ja kiehtova teos, oli Tatsumi silti parhaimmillaan lyhyissä kertomuksissa, joita hän teki 60- ja 70-lukujen taitteessa. Englanniksi näitä on koottu muun muassa kokoelmiin Abandon the Old in Tokyo ja Good-bye.
Yleensä modernin urbaanin kaupungin kuvaajana toimiva Tatsumi kuvaa Good-byen nimikkotarinassa myös Japanin tunnelmia välittömästi toisen maailmansodan jälkeen.
Otin tuon alun underground-esimerkin, koska on niissä jotain muutakin samaa Tatsumin työn kanssa. Nimittäin tekijä kuvaa varsin suorasukaisesti seksiä tai oikeastaan seksuaalista turhautumista. 
Nämä on yleensä lähes aina kuvattu nuoren, yksinäisen heteron cis-miehen näkökulmasta, joten trigger warning heille, joiden mielestä tällaista sisältöä on tuutattu ulos jo muutenkin ihan tarpeeksi. On Tatsumilla myös runsaasti kiinnostusta normista poikkeaviin ilmiöihin, kuten transvestismiin tai erilaisiin perversioihin, mutta Japani on yhä todella konservatiivinen ja tuona aikana tilanne oli monin verroin pahempi. Vaikka tekijä on ollut ajan ja paikan huomioon ottaen aika woke yrittämällä ymmärtää tabuina pidettyjä asioita, on nykyvalossa tietysti hänen käsityskykynsä seksuaalisuuden kirjosta puutteellinen ja vanhanaikainen. Cis-miehenä en itse näe tätä isoksi ongelmallisuudeksi töistä nauttiakseni, mutta haluan tehdä asian selväksi, ettei kukaan pety.
Omaa näkökulmaansa korostaakseen Tatsumi käyttää usein samalta näyttävää, aika välimallijätkän näköistä keskushenkilöä. Samat piirteet olivat myös A Drifting Lifen päähenkilöllä, joten voimme otaksua tämän edustavan Tatsumin omakuvaa, etenkin kun hahmo näytetään myös usein olevan ammatiltaan mangapiirtäjä. Mutta ei hahmo ole joka tarinassa, ja Tatsumia kiehtovat myös yhteiskunnan hyljeksymät vanhat ja rumat miehet, jotka ovat eristäytyneet omiin oloihinsa eivätkä pääse sieltä ulos. Tämä yhteiskunnallisen umpikujan ja yksinäisyyden kuvaus on juuri se, mikä tekee Tatsumin sarjakuvista niin kiinnostavia.
Ruumiintoiminnot lakkaavat tottelemasta kun päähenkilö ajautuu sattumalta kiihottuneeseen tilaan.
Tatsumi itse nimitti sarjakuviensa genreä nimellä ”gekiga”, mikä tarkoittaa dramaattisia kuvia. Dramaattisuutta enemmän korostaisin enemmän sarjojen surumielisyyttä, todellisen melankolista henkeä, josta Ozu ja Kurosawakin olisivat kateellisia. Sarjakuvien hahmot ovat yleensä ristiriidassa mielihalujensa ja raskaan velvollisuudentunnon välissä. Yhteiskunta rajoittaa heidän olemustaan, mutta hei eivät osaa päästä sen ulkopuolelle. Tällaista koituu, kun sitä alakulttuuria venttiilinä ei ole, ja yhteiskunta elää konservatiivisilla, kovilla arvoilla.
Seksi puolestaan sitten on pelottavaa ja traumatisoivaa. Jos sitä kuvataan, ovat hahmot usein samaan aikaan itkun partaalla tai vollottavat vuolaasti. Hieman enemmän kaipaisi naisnäkökulmaa mukaan, sillä Tatsumi on aika mieskeskeinen, ja naishahmot ovat yleensä käytännössä madonna-huora -akselilla toimivia juonikatalyyttejä.
Kauneusihanteiden tavoittelu on tuhonnut ulkonäön.
Tietty yhteiskunnallinen realismi paistaa myös tarinoista. Tatsumi saattaa silloin tällöin käyttää maltillisesti maagisia aineksia, mutta yleensä ne toimivat vahvasti symbolisella tavalla. Tarinat saattavat läikkyä myös Junji Ito -tason kauhun puolelle.
Jo reilusti ennen Kevin Carterin pulitzer-kuvaa, osasi Tatsumi kuvata osuvasti sodan kauhujen valokuvaajan rauhattomuutta ja syyllisyyttä.
Tatsumin sarjakuvissa on paksulti mustaa huumoria ja ironiaa, mutta ei niistä pääasiassa kauhean hyvälle mielelle jää. Pioneerityön ansiosta nykyään mangakulttuuri kukkii, ja kaikenlaisille yleisöille on tarjolla omaan näkökulmaansa perustuvaa mangaa, tai vaikka sellaista jolla voi tutustua toisenlaiseen näkökulmaan. Siksipä monet sarjakuva-ekspertit pitävät Tatsumia jopa Osamu Tezukan jälkeen seuraavaksi suurimpana manga-taiteilijana.
Ahvenaario 