Tärkein uusi hahmo, joka esiteltiin Swamp Thingin seikkailuissa kun Alan Moore toimi käsikirjoittajana, oli John Constantine.
Hahmon piirsi ensimmäisenä Rick Veitch.
Alun perin piirtäjät John Totleben ja Steve Bissette halusivat luoda hahmon, joka näytti heidän fanittamansa Police-yhtyeen nokkamieheltä, Stingiltä. Moore puolestaan tarvitsi hahmon, joka olisi hieman keskushahmoaan paremmin perillä yliluonnollisesta ja osaisi selittää ehkä Swamp Thingin omiakin mystisperäisiä piirteitä. Välttääkseen kliseitä, tämä opettaja ei siis ollutkaan mikään vanha ukko, vaan nuori ja röyhkeä brittiläinen huijari, joka tuntee katujen lait ja kontakteja yhteiskunnan joka kerroksesta. Rosona John Constantine myös nauttii saadessaan huiputettua tai jekutettua muita tekemään omat likaiset työnsä. Vaikka Constantine on taitava maagikko, turvautuu hän poppaskonsteihin vain siinä tilanteessa, kun mikään muu ei enää auta.
Ja sen jälkeen sitten turvataan kinttuihin. John Ridgewayn tyyliä.
Totta kai sitten täytyi mystiselle Constantinelle antaa oma spin-offinsa. Koska Hellraiser-nimi oli jo erään kauhuelokuvasarjan rekisteröimä, tuli sarjasta sitten Hellblazer. Sen avasi Jamie Delano, joka otti kaiken irti hahmon brittiläisyydestä. Aluksi subtekstin tasolla Delano kritisoi Thatcherin Britannian rapistuvaa infrastruktuuria ja nousevaa väkivallan uhkaa, mutta edetessään kitkeryys kävi yhä selkeämmäksi. Pahikset ovat limaisia juppeja ja uusliberaaleja ja ihmiskohtaloilla leikitteleviä hyväksikäyttäjädemoneita.
Yksittäisistä skineistä on vähemmän vaivaa.
Korostaakseen antisankarin eroa näihin, täytyi myös Constantinen persoonaa hieman pehmentää. Jo Moore oli käsitellyt hieman maagikon ystäväkunnan lyhyttä elinajanodotusta, mutta Delano kehitti ajatusta enemmän, tehden Johnista omien virheidensä kanssa painiskeleva ihminen, joka on valinnut vihamielisen ulkokuoren pitääkseen ihmiset loitommalla. Hahmosta muotoutui siis kultasydäminen veijari, jolla on omantunnontuskia, mutta silti yleensä osaa puhua itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.
Kummituksille on tosin hankalampi puhua.
Piirtäjänä aloitti John Ridgeway, joka toisti Totlebenin ja Bissetten valokuvantarkkaa ja yksityiskohtaista tyyliä. Tosin Helvetilliset ja toismaailmalliset näyt eivät luonnistuneet häneltä yhtä hienosti, mutta toisaalta tämä auttoi pitämään sarjan jalkoja maassa alkuvaiheissa. Sarja tuntuu tapahtuvat 80-luvun Britanniassa, mitä nyt muutama pikavisiitti tehdään ulkomaailmaan myös. Constantine on hahmo, jolla on ymmärrystä eri kulttuureista ympäri maailman, joten hänellä on hyvä taju maailman monimutkaisuudesta. Hän asettuu ylimielisiä yläluokkailijoita, äveriäitä oligarkkeja ja yksinkertaisella tajunnalla varustettuja skinejä vastaan.
Juppidemonit juhlistavat Thatcherin vaalivoittoa.
Kiinnostavasti päinvastoin kuin pääosa DC-hahmoista, vanheni Constantine alkuvuosinaan ihan reaaliajassa. Kun Moorella hahmo oli juuri kolmekymmentä täyttänyt, toi Delano hänelle jo lähestyvän 40-vuotisjuhlien tuomaa keski-iän kriisiä. Myöskin huonot elämäntavat alkoivat ottaa Constantinea kiinni. Tähän tarttui myös sarjan seuraavana perinyt kirjoittaja, Garth Ennis, joka aloitti sarjansa antamalla Constantinelle ketjupolttamisesta tulleen keuhkosyövän. Henkirievun säilyttämiseksi pitää tehdä toismaailmallisia manöövereitä ja hankittava epämiellyttäviä kiirtollisuudenvelkoja ja vaarallisia vihamiehiä. Magialla on aina hintansa.
Ja vaikka Constantine tietää tämän, ei hän malta olla ukottamatta vähän demoneita.
Enniksen vahvuutena on aina monipuolinen hahmonrakennus, ja hän sai koottua Constantinelle jälleen kiinnostavan ystävä- ja tuttavapiirin. Olennaisimpana hahmona kuvioon tuli myös vakituinen tyttöystävä, Kit, joka kuinka ollakaan, oli irlantilainen. Siten Ennis kykeni käsittelemään pohjois-irlalnnin tilannetta hieman samalla tavoin kuin Delano oli ottanut hoiteisiinsa Thatcherin Britannian.
Kaikkia Constantinen ihmissuhteita ei aina ole kovin uskottavasti kirjoitettu. Tämä on.
Ennis oli puikoissa siinä vaiheessa, kun lopulta Vertigo-kustantamo perustettiin ja hän tietysti otti ilon irti siitä, ettei sarjaa tarvinnut edes periaatteen tasolla linkittää DC-universumiin. Kirjoittaja pani myös Constantinen kokemaan todella kovia, tehden loppua kohti tästä aivan kammottavan, säälittävän ihmisraunion, jonka uutta nousua sitten pääsemme todiustamaan.
Ehkä Clintonin vuosina tosiaan pidettiin JFK:ta enemmän arvossaan. Tässä hänet sentään pannaan haastamaan totuudenmukaisia.
Enniksen luottopiirtäjä Steve Dillon toimii hyvin tämän ihmissuhdekuvion kuvittajana, ja ihan luontevasti parivaljakko jatkoikin tästä sitten Preacheriin. Ennis käsittelee jo tätä enteilevästi jonkin verran myös tuttuja aiheita. Damnation’s Flame -tarina käsittelee Americanaa ja sen legendoja, vieden Constantinen muun muassa helvettiin John F. Kennedyn seurassa. Rake at the Gates of Hell puolestaan tekee uskonnoille selkänsä kääntävälle Constantinelle tietynlaisen uskonkriisin kun itse Saatana on hänen perässään, mikä antaa Ennikselle tilaisuuden käsitellä kristinuskon pimeämpiä puolia.
”Now, put your knickers on and make me a cup o’ tea.”
Delanon ja Enniksen Hellblazeriä ei olla minusta sittemmin ylitetty. Enniksen Dangerous Habits oli esikuvana myös vuonna 2005 tulleelle elokuva-adaptaatiolle. Useimmat muut heidän jälkeensä tulleet ovat tyytyneet tähteiden lämmitykseen. Niinkin taitava käsikirjoittaja kuin Warren Ellis ei saanut omalle, melko lyhyeksi jääneelle kirjoitusuralleen sopivaa draivia aikaan ja Brian Azzarello oli tyylinsä mukaisesti hävettävän muka-rankisteleva ja aivan mielettömän tyhmä. Mutta kelpo tarinoita on hahmolla kyllä tehty sittemminkin.
Azzarrellon Constantine on vielä lisäksi todella limainen juippi.
Mike Carey toi sarjaa takaisin enemmän yliluonnollisen puolelle, palauttaen mukaan erikoiset demonit ja hirviöt, joilla Delano tykkäsi kertoa tosimaailman karmeista puolista. Vaihtelevan kuvittajakaarti parempaa puolta on hyvänä kauhukuvittajana tunnettu Lee Bermejo. Tarinat ovat kyllä vähän sekavia, mutta kyllä niitä silti mieluummin lukee kuin vaikkapa Azzarellon henkisesti murkkuikäisen edgelordin juttuja.
Careyn tarinoille on tyypillistä maailman henkinen epätasapaino ja sen aiheuttamat ongelmat.
Peter Milligan puolestaan tuo sarjaan tiettyä body horroria esimerkiksi tarinassa Scab. Milligan osaa myös Enniksen tavoin asettaa jo kaiken kokeneen Constantinen haavoittuvaiseen valoon, jotta häntä alati seuraavat kauheudet tuntuvat sitten entistä pelottavammilta ja panokset isommilta.
Taudinaiheuttaja.
Viime vuosina Constantine on pomppinut suosiossa ylös ja alas. Hahmon tv-sarja ei kestänyt pitkään, ja yritelmät naittaa hahmo pääsarjan DC-universumiin ovat jääneet vaatimattomiksi. Kohua on herättänyt että Vertigon suojissa hahmo oli pitkään biseksuaali, mutta viitteet tähän on sittemmin DC:n puolella pyyhitty, mikä on aika älytöntä pelkuruutta. Jos Constantinea ei voi esittää seksuaalisena hahmona, niin mitähän pointtia edes hahmoa on käyttää? No, historia osoittaa, että tärkeimpänä tarvitaan toki mielenkiintoinen käsikirjoittaja. Kiinnostavammin hahmo on nyttemmin tullut esimerkiksi Jeff Lemiren kirjoittamaksi Justice League Dark -sarjassa, joka minun varmaankin pitäisi päästä tsekkaamaan.
Ahvenaario 