Moore, Bissette, Totleben, ym.: Saga of the Swamp Thing

Uusi Watchmen-televisiosarja vaikuttaa yllättävän hyvältä. Vähemmän yllättäen alkuperäisen sarjakuvan kirjoittaja Alan Moore ei ole halunnut asiaa kommentoida tai ohjelmassa olla muutenkaan mukana. DC emoyhtiöineen on pettänyt häntä jo liian monta kertaa. Mutta tällä kertaa aiheena ei olekaan Watchmen, vaan toisesta Mooren uran parhaimmistoon kuuluva teos, Saga of the Swamp Thing.

Kuten muistamme, alkuperäinen Len Weinin ja Bernie Wrightsonin Swamp Thing oli aivan hyvä supersankarilogiikalla toimiva kauhusarjis. Ainesta enempäänkin jäi, sillä sarjakuvahan yhdisti science fictioniin liittyvän bioelämänmuotojen body horrorin ja löi mukaan myös mystisempiä aineksia. Koko potentiaaliin ei vielä päästy.

Mooren Swamp Thing tapaa alkuperäisen Wein-Wrightsonin Rämeen olennon.

Nuori Moore oli kärkäs ottamaan aiheesta vaarin. Kuten hänellä tapana oli kun hän otti muiden tekemiä hahmoja tehtäväkseen 80-luvulla (Captain Britain, Miracleman), aloitti hän homman polttamalla menneisyyden maan tasalle ja nousten sitten oman visionsa kanssa tuhkista. Jo alkuperäisessä tarinassa vainotun Swamp Thingin fyysinen olomuoto tuhottiin. Mutta hän pystyi kasvattamaan itsensä uudelleen, sillä paljastui ettei hän ollutkaan tiedemies Alec Holland uudessa, hirviömäisessä muodossa, vaan vain Hollandin tietoisuus, joka oli siirtynyt joksikin, joka muhii salaperäisessä suossa.

Mooren aika Swamp Thingin parissa rakentuu langalle, jossa Swamp Thing alkaa selvittää olemustaan ja identiteettikriisejään. Hänen tukenaan on vain yksi vanha ystävä, ja matkan varrella suhde syvenee tämän ystävä Abigail Cablen (ent. Arcane) kanssa. Tämän aviomies Matt Cablen alkoholismin ja kriiseily luo hyvin synkkää ja väkivaltauhkaista aviokriisikuvaelmaa. Taustalla ovat kylläkin demoniset voimat ennemmin kuin pullon henki, mutta kuitenkin tämä osio menee ihon alle.

Vastapainona Moore pääsee ensimmäistä kertaa esittämään maagis-hengellisiä näkemyksiään ikimuistoisessa tarinassa Rite of Spring, joka esittää tavan, jolla Swamp Thing harrastaa seksiä.

Onko tosin consentia, jos kumppanille antaa juureksia, joiden psykedeelisistä vaikutuksista tämä ei ole perillä?

Lähestymistavan ansiosta myös saadaan naitettua myös se alkuperäinen House of Secretsin 1800-luvun Swamp Thing osaksi kaanonia. Moore nauttii luovasta unohdettujen ainesten yhdistämisestä. Siispä vähemmälle huomiolle jääneet mystiset supersankarit The Demon, Phantom Stranger ja The Spectre vierailivat ja tekivät vaikutuksen uuteen sukupolveen.

Moore on Orpheus-myyttinsä ja Dantensa tietenkin lukenut. Helvetissä poiketaan sarjan mittaan varsin moneen kertaan.

Ja loipa Moore samoissa puitteissa myös erään hyvinkin suosituksi osoittautuneen uuden hahmonkin, josta seuraa lisää tässä blogissa myöhemmin. Tekijänoikeuksia hieman kiertämällä Moore sai tehtyä jopa crossoverin Walt Kellyn kielellä leikittelevän ja poliittista allegoriaa julistavan eläinsarjakuva Pogon kanssa.

Ihmislajin vihamielisyys muita eläimiä kohtaan on kuin Animal Manistä peräisin. Mutta ei luontokaan kauhean reilu ole.

Swamp Thingiä julkaistessa aikansa eläneelle Comics Codelle annettiin lopultakin palttua ja sarjakuvan kanteen lätkäistiin ”Aikuisille” -tarra. Kauhusarjakuva oli palannut. Mooren tapa käsitellä konsepteja monitahoisesti oli aika ennenkuulumatonta ja vaikuttaa myös että hän on saanut ylemmiltä portailta aina enemmän nuoraa sarjansa edetessä. Häntä sarjassa seurannut Rick Veitch ei ollut yhtä onnekas, ja lopetti vaatimusten takia urakkansa kesken. Joka tapauksessa esimerkillään Moore sai virtaa kokonaiseen uuteen sukupolveen tekijöitä, jotka alkoivat vihdoin käsitellä supersankariuniversumin esittämiä hypoteeseja astetta aikuisemmalla tavalla. Vastaavaa teki myös Grant Morrison tarinoillaan Animal Man ja Doom Patrol.

Lopulta tällaisia kunnianhimoisempia sarjakuvia varten perustettiin DC:n julkaisusarja Vertigo, joka aloitti virallisesti 1993 ja jatkui viime vuoteen saakka. Kustantamon täysosumiin lukeutuvat mm. Sandman ja Preacher, mutta myös esimerkiksi Fables, Hellblazer, Sweet Tooth, Transmetropolitan ja The Invisibles. Moore itse toki on pitänyt moisen linjaston alkusysäystä vaatimattomana, hänestä kun kaikki on vain nihilististä paskaa, joka seuraa vain hänen omaa huonoa tuultaan, jolla hän 80-luvun puolivälissä oli. Ikään kuin ukko olisi sittemmin siitä piristynyt. Huomauttaisin muuten, että Sandmanissä nähtävä puhuva korppi Matthew on Swamp Thingssä pahuuden haltuunsa ottama ja menehtyvä Matt Cable, jonka tuonpuoleinen jää siis täysin unien tasolle.

Matt Cablen viimeinen armonanto.

Moore on melkein parhaimmillaan kauhusarjakuvan tekijänä, ja on oikeastaan sääli ettei hän saanut tehdä niitä enempää. 2000AD:ssä nähdyt Future Shockit osoittavat, miten hyvä ironian taju hänellä on ja myöhemmässä tuotannossa on iso läjä kauhistuttavaa kuvastoa Neonomiconin Lovecraft-pastissista ja Cthulhumaisesta mustekalasta Watchmenissä aina Viiltäjä-Jackin mielenliikkeiden seuraamisiin. Swamp Thingissä on alkupuolella edelleen väkevä tunnelma, jota avittaa kuvittajien, kuten John Totlebenin, Stephen Bissetten ja Rick Veitchin varjoja ja muotojen suhteen realistinen kuvitustyö. He osaavat tehdä helvetillistä kuvitusta tuonpuoleisesta ja kauhunäyt meidän todellisuudessammekin aidon tuntuisiksi. Hirviöt, kuten Monkey King ja Invunche ovat aidosti pelottavia, mutta vielä karmivampaa on yhteiskunnallinen rappio, ihmisyyden katoaminen ja hulluus, sekä kaikki yksinäisyyden ja läheisten menettämisen aiheuttamat kauhut, joita Moore symboliikallaan katsojalle syöttää.

Inhimillisyyden menetys on helvetin pelottavimpia tuskia.

Puolivälin tienoilla Swamp Thing ottaa askeleen pois kauhusta ja siirtyy entistä erikoisempaan sarjakuvakerrontaan. Hahmosta tulee tietynlainen kosminen elämän ja kasviston jumala, joka kykenee siirtämään tietoisuutensa minne haluaa, jopa toisille planeetoille asti. Moore pääsee myös kokeilemaan entistä enemmän, esimerkiksi yksi jakso on kirjoitettu silkkana proosatekstinä (joka tosin on myös kuvitettu). Inhimillisyys katoaa Swamp Thingistä muuten, mutta rakkaus Abbyyn pysyy ja juurtaa hänet maahan (voi vaikuttaa pilalta, mutta tämä on juuri se metafora, jota haetaan).

Moorelle tyypilliset vastuun ja vallan turmelevuuden teemat heräävät kun havaitaan, että Swamp Thing voisi muuttaa maailmaa huomattavastikin parempaan suuntaan, kostaa maata tuhoaville ihmisille ja tehdä uuden kasviparatiisin. Mutta tällä hän aiheuttaisi myös valtavaa kärsimystä joten lopulta päättää ettei päämäärä anna oikeutusta kaikille teoille. Loppuen lopuksi kyseessä on erakkomainen kulkija, menneen ja tulevan tuskan vahingoittama, vähäpuheinen, mutta yhä päämäärätietoinen kulkija, kaikkivoipa hahmo, jonka sydän on yhtä kaikki silti lämmin ja ystävällinen. Swamp Thing on näiden sarjojen ansiosta suosikkisupersankareitani.