Kaikelle sitä lapsena tulikin altistuttua. Ei riittänyt että lauantaiaamuisin telkkarissa pyöri Tappajatomaattien hyökkäys -leffaan perustuva animaatiosarja, lelujen puolella kuumin juttu olivat Toxic Crusaders -figuurit, jotka perustuivat Troman erittäin lapsilta kiellettyyn elokuvasarjaan. Olihan se tosin tietty aikuistumisriitti kun katsoimme VHS:ltä Toxic Avenger II:n ja ihmettelimme missä on Tri Killemoff ja Nozone, kun tarjolla oli alastomia naisia, päänkatkomisia ja muuta törkyhuumoria.
Vastaavasti yllättävää kun lastenlehdessä vierailee leffasta tuttu paksu pormestari.
Joka tapauksessa lelubuumiin liittyi myös vuosien 1992 ja -93 Toxic-lehti (cue Britney Spears), jota tässä kirjoituksessa katsastelemme. Toinen iso yllätys oli lapsena, että vaikka Toxic Crusaders -lehteä julkaistiin vain kaksi numeroa (jotka molemmat minulla oli), oli tuohon Troman Toxieen perustunut lehdykkä ehtinyt pyöriä peräti vuoden (ja neljä numeroa). Nyt vasta aikuisiällä sain nuokin lehdet käsiini. Verrataan hieman Toxien kehitystä ennen ja jälkeen lelufikaation.
Alkuperäinen Toxie vaikuttaa liittyneen Semicin 90-luvun sarjisrevoluutioon, jonka turvin tuotiin vaikkapa Pulmuset-sarjakuvalehti, Parodia-Sarjan albumeita ja muuta kivaa suomalaislukijoiden käsiin. Siinä on hyvin samanlainen ote kuin Suomen MADissä ja yllämainituissa, vaikka tällä kertaa kääntäjänä ei ole Metsänen tai edes Mail-Man. Toxie-sarjakuvathan ovat Marvelin alun perin julkaisemia.
Alkuperäiset Toxie-sarjakuvat edustavat samaa kauhu-/supersankarisarjakuva-ristisiitosta kuin vaikkapa Swamp Thingit. Niissä on karmivaa kuvastoa ja kauhutrooppeja hulluista tohtoreista lähtien, mutta myös joka numero huipentuu nyrkkitappeluun Toxien ja viikon hirviön kanssa. Ei liene sattumaa, että kuvittajaksi on palkattu Marvelin Man-Thingiä tehnyt (ja Howard the Duckin ensimmäisenä piirtänyt) Val Meyerik.
Ja jälki on kyllä tyylikästä!
Kuitenkin sarjakuvassa on myös itsetietoista vitsailua. Neljättä seinää koputellaan jos ei nyt ihan rikota, ja huulta heitetään vähän samaan tapaan kuin Toxic Avenger -leffoissa, mutta kuitenkin hieman kiltimmin. Saman tason räävitöntä potta- ja veripalttu-huumoria ei sarjassa sentään nähdä, vaan sitä on siivottu nuorempia lukijoita huomioiden.
Tämä Mutanaama-juttu kyllä menee huonon maun rajoille, vaikka sillä tehdäänkin pointti poliisin yleisistä toimintatavoista.
Entisestään puhdistus etenee kun siirrytään Toxic Crusaders -lehden puolelle, jonka iskulausekin on ”It’s Clean Up Time!” Ensimmäisessä numerossa retconnataan Toxien syntytarina niin, että myös muut animaatio- ja lelusarjasta tutut markkinoitavat hahmot ovat mukana. Toxie perustaa sarjan tiimellyksessä omat Avengersinsa, johon kuuluu myös kasviperäinen Major Disaster, jättiaivastuksia päästävä pilotti Nozone, pummin ja rakkikoiran yhdistelmä Junkyard sekä tyhjäpäisestä surffarista ja Squidwardista koostuva kaksipäinen FenderBender. Vastustajina heillä on aiemmissa numeroissa nähdyltä Mr. Chairmaniltä ilmeisesti Apocalypse Inc -yhtiön itselleen hamunnut Tri Killemoff, sekä mäntit jankkaavat apurinsa Psycho ja Bonehead.
Ota tästä selvää, kuka kukin on.
Mikä alun perin sai lanseeraamaan Toxien lasten pariin? Varmaankin yhdistelmänä oli ajan kuva, toisaalta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnatkaan eivät alun perin olleet lapsille, vaan aikuisille suunnattua parodiaa, joka sitten väännettiin multimedia-ilmiöksi lähtien leluista. Toxie kyllä sai oman lelunsa, olenjan itsekin kuvauttanut itseni Lloyd Kaufmanin kanssa pidellen tuota lapsuuteni leikkikappaletta. Toisena on aikakauden lastenkulttuurille tyypillinen kaksinaisjako; saarnaavuus ympäristön puolesta (katso myös Kapteeni Planeetta) ja tietty inhoreaktiota hakeva keskittyminen räkään, limaan ja muuhun mönjään, joka juontanee Nickelodeon-firman piirrossarjoista.
Toxic Crusaders -lehden piirrosasu on astetta piirrossarjamaisempaa.
Siis lelumainos, ympäristötuhojen estäminen ja mönjäestetiikka paiskaavat tassua myös sarjakuvassa. Huumoriakaan ei ole unohdettu, mutta se on aika väkinäistä. Toxie ratkoo yhä ongelmat mieluiten väkivallalla, mitä ei juurikaan kyseenalaisteta tai muutenkaan esitetä arveluttavana. Aikuisille toki Itchy & Scratchy -väkivalta on hauskaa huumoria, mutta lapsille esittämisessä on kyllä oma problematiikkansa.
Oikeastaan kumpikaan inkarnaatio Toxic Avenger -sarjakuvista ei ihan osu maaliinsa. Molemmat tuntuvat olevan vähän tarinan tasolla hutiloituja ja räävittömyydestään tingittyjä inkarnaatioita. Crusaders-porukasta ei oikein saada irti kummempia ainakaan alkuseikkailuissa, tiedä sitten olisiko homma ollut luontevampaa pidemmällä tähtäimellä. Vaikka Troman tuotoksetkaan eivät nyt varsinaisesti mestariteoksia ole, syytävät ne sentään törkyhuumoria ja gagejä tasaiseen tahtiin ja yleensä etenevät niin arvaamattomasti, ettei lopputulosta voi ihan helpolla ennustaa. Toxien sooloseikkailut puolestaan menevät helpolla peruskaavalla. Visuaalisesti ne ovat melko muikeita, joten pidän lehdet kyllä silti kuriositeetteina kokoelmissani.
Hyvää Hirviöiden turpakäräjää vain itse kullekin säädylle!
18
Ahvenaario 