Hirviöiden turpakäräjät: The Goon ja The Demon

Hirveästi ideoita, liian vähän aikaa. Oli kolme päivää aikaa tehdä isompaa postausta mutta jotenkin nyt on jo kolmannen päivän ilta ja juuri mitään ei ole valmistunut. Varasuunnitelman aika. Halloween tulossa. Vertigon lopettamiseen pitäisi kai reagoida jotenkin. Tässä kuussa tosiaan olisi tarkoitus käsitellä muutama Vertigon klassikko, joita ei vielä olla keretty. Mutta voihan homman aloittaa ottamalla esiin jotain vähän vähemmän tunnettua.

Ota mukava asento kun tyynyt puhuvat pehmoisia.

Kuinka moni tietää DC-hahmo The Demonin, alias Etriganin? Takarivin hahmo lienee korkeintaan tuttu jos sen on nähnyt vierailemassa jonkun tunnetumman hahmon omassa kirjassa. Riimittelevä keltainen demoni, joksi keskiajalta asti elänyt mystikko Jason Blood muuttuu on itse Jack Kirbyn luomus. Uuteen suosioon hahmo nousi 80-luvulla kun Alan Moore kaivoi tämän naftaliinista pariin muistettavaan numeroon Swamp Thingiään.

Ennis kyllästyy tietyssä pisteessä riimittelyyn, eikä peittele tätä.

Vähän yllättävämmin 90-luvun alkupuolella annettiin sitten The Demonin oma sarja nousevalle irlantilaiskyvylle Garth Ennikselle ja aika omakustannekulmikasta jälkeä mainstreamiksi tuottavalle piirtäjä John McCrealle. Tunnetusti hyvin happamesti supersankareihin suhtautuva kirjoittaja ei varmaan olisikaan suostunut ottamaan mitään hahmoa, joka olisi tätä lähempänä trikoosankaria. The Demon on oikeastaan hieman kuin vanhan ajan kauhusarjakuvien juontaja, sarkastinen ja ironiasta tykkäävä ja kuolevaisten kohtaloihin lähinnä huvituksella suhtautuva antisankari, joka ei epäröi päästää pahiksia päiviltä.

Tai pistää pehmolelun näköisiä otuksia mikroon.

Nykypäivänä sarja muistetaan lähinnä siitä, että Ennis sai esitellä itselleen vielä läheisemmän hahmon, psyykkisiä voimia omaavan palkkatappaja Tommy Monaghanin, Hitmanin, joka sai voimansa isommassa crossoverissa ja sitten lopulta oman spinoffinsa, jonka Ennis-McCrea -parivaljakko vei maineeseen. Odottelen parhaillaan että DC saisi aikaiseksi tehtyä näistä sarjoista myös uusintapainokset oman kokoelmani täydennykseksi, sillä niiden surumielinen ja kyyninen maailmankuva on ominta Ennistä, ei pelkkää sekoilua.

Tommy Monaghan ei vähästä hätkähdä.

The Demonin kanssa puolestaan Ennis kykenee irroittelemaan hieman enemmän, pysyen kuitenkin selkeästi vielä järjen rajoissa (mitä ei kaikista hänen tuotoksistaan voi sanoa, etenkään myöhemmistä). Kaavahan on tietysti tuttu, Helvetistä saapuu erilaisia demoneita jotka ovat vielä Etriganiakin pahempia ja vastahakoinen Jason Blood joutuu laskemaan alter egonsa vapaakseen ne hoidellakseen. Muun touhun tohinassa Etrigan sitten pääsee myös keksimään ironisia rangaistuksia maan päällä tallustaville tavallisemmille syntisäkeille. Myös Hitmaniä erikoisempia hahmoja vierailee tarinassa, kuten etelävaltion kummitusten riivaama Haunted Tank, joka käy taistoon (tietysti) natsizombeja vastaan. Ihme kyllä, tuo hahmo ei edes ole Enniksen luomus!

Okei, okei! Puhutaan toki välillä Goonista!

Toinen vastaava sarjakuva, joka on koottu lähinnä tekijänsä huvittelutarpeisiin, mutta on sittemmin singonnut kiinnostaviin ja surumielisempiin viritelmiin, on Eric Powellin pitkäaikainen sarja The Goon. Jo 90-luvulta alkanut sarja on kiertänyt eri kustantamoilla, mutta nykyään Powell on luomuksensa kanssa omavarainen.

Parempi olla silti suututtamatta jokapäiväistä leipäämme.

Eräänlaiseen vaihtoehtoiseen 30-luvun kaupunkiin sijoittuvassa kaupungissa on yksi iso rikollisjärjestö. Aluksi vaikutti, että The Goon on vain sen johtajan Labrazion ykköskätyri, mutta aika pian alusta saakka piilotteluleikki hylätään, ja selviää että väkivahva Goon onkin itse capo di tutti capo. Oikeastaan rikollisjärjestöönkään ei kuulu muita Goonin lisäksi kuin hänen suulas ja äkkipikainen kaverinsa Franky. Goon suojelee kaupunkia ja muut pitävät hänet rahoissa ja kaljoissa.

Suojelua tarvitaankin, sillä läheisellä suolla asuu katala Nimetön mies, voodoopappi joka komentaa zombigangstereiden armeijaa. Totta kai Goon on hänelle kivi kengässä, josta olisi päästävä eroon. Muita kiinnostavia hahmoja ovat muinainen pyssysankari The Buzzard, joka ahmii ampumiensa zombien jäännökset, hyväntahtoinen mutta kokeidensa kanssa alati sähläävä tohtori Hieronymous Alloy ja Spider, joka on leppoisa jättihämähäkki joka tykkää läiskiä korttia baarin takanurkassa.

Puhumattakaan sitten vierailevista tähdistä.

Goon tosiaan on alun perin rakennettu vain yksittäisiin humoristisiin räiskäisyihin, jossa yleensä päähenkilö ottaa mittaa milloin mistäkin mutanttikoljatista. Mutta hiljakseen Powell alkoi myös rakentaa vaihtoehtohistoriallista maailmaansa. Nimettömän miehen konnantyöt vievät jo villin lännen aikoihin, ja ovat aiheuttaneet kirouksen maan päällä, missä kukaan ei lopulta kykene olemaan onnellinen. Goonin oma historiakin on täynnä tragediaa, murhetta ja sydänsuruja.

Ollakseen niin villi ja arvaamaton sarjakuva, Powell onnistuu tasapainottelemaan sävyjen välillä hyvin. Tai ainakin lukemani perusteella koko ajan paremmin kun tarina kehittyy. Tässä auttaa hänen piirrostyylinsä, joka on ainakin kovasti omaan mieleeni. Häneltä luonnistuvat niin synkät ja tunnelmalliset maisemakuvat, vanhan ajan puupiirrosmainen kuvittaminen kuin överisti ylilyöty piirroselokuvamaisuus. Powell piirtäjänä muistuttaa Jack Davisin kaltaisista klassisista MAD-piirtäjistä, jotka saivat ensin leipänsä vanhoista kauhusarjakuvista ennen kuin yleinen sekoilu ja häröily tuli myöhemmin muotiin.

McCrea on sitten päinvastainen talentti, hänen jälkensä kun on aina ehtaa itseään. McCrea pystyy tuomaan tiettyä toismaailmallisuutta ja kieroutuneisuutta kuvaan ja helvetin visiot maan päällä ovat hänelle ihan osuva kuvitusurakka. Mikään ihan arkijärjelle normaali ei sitten ole ihan yhtä vahvaa, mutta onneksi Enniksen tarinat antavatkin mahdollisuuden kuvittaa vaikka sohvatyynyiksi muutettuja ihmisiä. Sarjoja yhdistää värikkyyden, kauhusarjakuvan historian hatunnoston ja hyvän käsikirjoittajan antamien sävyvaihteluiden lisäksi tietysti myös se, että molemmissa annetaan hirviöille köniin. Onhan tuota amerikkalaista sarjakuvaa rakastettava!

Menossa tekemään lihamureketta!