Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään jälleen 7.–8.9. Tässä postauksessa katsastamme pari uutuussarjakuvaa ja erään pienemmän teoksen, joita voi koettaa bongata ja noukkia mukaansa festivaalihumussa.
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4
Sarjassa nähdään seksuaalinen herääminen.
Odotettu elämänkertasarjan neljäs osa käsittää tekijänsä elämästä vuodet 1987–1992 ja vuosien lisäksi mittaakin on teoksella tuplasti enemmän kuin aiemmilla volyymeillä. Sarjakuva on kasvattanut paukkujaan hiljakseen, joten nyt kun päästään jo teini-iän kynnykselle saadaan mukaan vihdoin kunnollinen käännekohta.
Sattouf on tähän mennessä käsitellyt sarjakuvassaan pääasiassa isäänsä ja tämän ristiriitaisuutta. Etenkin äidin osuuden jääminen taustalle on harmittanut itseni lisäksi muitakin. Millaista on länsimaalaisen äidin elämä naisia taaksepäin puskevassa lähi-idässä ja mitä korkeakoulutettu nainen on tästä mieltä? Nyt kuvio alkaa lopulta purkautua. Tällä kertaa äiti on aktiivinen toimija tarinassakin, sillä isän muutto Saudi-Arabiaan ajaa avioparin väliin railon, joka syvenee yhä enemmän sarjan edetessä.
Pienillä viivoilla tehdään tarkasti ilmeitä ja eleitä, jotka korostuvat kun hahmot kiihtyvät.
Aiemmin varsin lauhkea ja mukana hengaileva äiti kehittyy kiukkuiseksi ja pettyneeksi naiseksi, joka valittelee omalle äidilleen tuhlanneensa nuoruuden vuotensa naisia väheksyvässä Arabiassa. Samalla hänellä on edessä erityisen kova kamppailu koettaessa elättää lapsensa samalla kun työttömyys ja terveydentilan heikkeneminen vainoavat häntä. Mutta sisäistä voimaa kyllä löytyy; hän sanoo yhä uskonnollisemmaksi muuttuvalle isälle vastaan kunnes pari ei enää siedä toisiaan.
Isän mielipiteet käyvät yhä jyrkemmiksi.
Taka-alalle jääminen tekee myös isän hahmosta ristiriitoineen kiinnostavamman. Saudi-Arabiassa eläminen saa hänessä aikaan islamilaisen herätyksen, mutta Ranskassa ei katsotakaan hyvillä hänen ylimielistä ja rasistista käytöstään. Kun arabimaailmassa hän alkaa saada arvostusta, länsimaissa käykin päinvastoin. Tavallaan sarja myös lopulta paljastaa hänen korttinsa, ja mitkä tavoitteet hänellä oikeastaan ovat olleet.
Sattouf korostaa tietysti huonoja kokemuksia, joista saavat osansa niin takapajuinen Syyria kuin rasistinen ja häntä syrjivä Ranskakin. Kahtia repiytyvä päähenkilökin alkaa pikkuhiljaa olla enemmän oma hahmonsa ennemmin kuin vain tapahtumien sivustakatsoja. Sarja siis kerää vauhtia ja jää erityisen hiuksia nostattavaan kohtaan. Montakohan osaa sarjassa on vielä luvassa?
Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson 3: En olisi halunnut tämän päättyvän näin
Toinen sarja, joka ottaa edellisten osien jännitteet ja kokoaa ne entistä parempaan jatkoon, on Lontoon alamaailmaan sijoittuva Maggy Garrisson. On annettava varoituksen sana, tapahtumia ei hirveästi kerrata tässä. Itsekin piti pitää sarjan vaisumpaa kakkososaa lähellä kerratakseni, mihin tilanne jäikään kenenkäkin hahmon kanssa ja miten jutut viimeksi kehittyivät.
Sarja petraa edellisosasta erityisesti antaessaan hieman sävykkäämmän ja sympaattisemman kuvan Maggyn olosuhteiden pakosta pikkurikoksia puuhavaavasta poikaystävästä, Alexista. Hahmojen välinen suhde ja kemia alkaa toimia, eikä tunnu enää pelkältä sattuman oikulta. Toisaalta eräs toinen keskeinen hahmo vedetään äärimmäisyyksiinsä, eikä enää vaikuta toimivan lainkaan samoin kuin mitä aiemmissa osissa. Läheisten petollisuus tuntuu kaikkein pahimmalta.
Mutta sarjan idea juuri onkin, että etenkin Britanniaa riivaava jatkuva säästökuuri ja vyön kiristäminen ajaa ihmiset selkä seinää vasten. Varsinainen roisto on sarjassa kovan linjan oikeistopolitiikka. Maggy nopean älynsä ja reaktiokykynsä ansiosta onnistuu selviämään liemestä kuin liemestä, mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Päähenkilö joutuu myös kyseenalaistamaan yksityisetsivän työnsä kun homman myötä tulee aiheutettuja muuten sympaattisille kanssakituuttajille potkuja ja täten entistä pahempaa ahdinkoa.
Miinusta siitä, että Maggy on laihtunut entisestään. Isokokoinen päähenkilö oli mukavaa vaihtelua langanlaihoihin sankarittariin.
Trilogia sulkee ympyränsä mallikkaasti, mutta sen verran avoimesti vielä, ettei jatko tähän ole täysin poissuljettua. Kyllä minulle ainakin vielä Maggyn uudet seikkailut kelpaisivat varsin mainiosti!
Joakim Juvelén: Ugly monsters
Ugly monsters -hirviöt ovat karvaisia otuksia, ja tiettyjen huonojen puolien äärimmäisyyksiä. Yksi on koukussa irtosuhteisiin, toinen shampanjaan, eräs omaan anatomiaansa ja pariskunta tahoillaan mustasukkaisuuteen sekä omaan kännykkäänsä. Hahmot ovat myös korostetun homoseksuaaleja, vaikka paheet ovat toki kenen tahansa ymmärrettävissä seksuaalisesta suuntauksesta tai sukupuolesta riippumatta.
Hirviöt ovat aina olleet syrjittyjen ihmisten ja sisäisten halujen kuvauksissa omimmillaan. Tässäkin tapauksessa on hauskaa, miten häpeilemättömästi ja iloluontoisesti hahmot suhtautuvat seksuaalisuuteensa ja hedonismiinsa. Ugly monstersin homomaailmassa ei ole turhaa ulkopuolista painostusta tai vihaa hahmoja kohtaan ja he ovat vapaita toimimaan juuri kuten haluavat. Elämä on suurta riemua, silkkaa biletystä ja seksiä, vaikka sentään krapula on ihan oikeastikin olemassa.
Mutta sillä lähtee, millä on tullutkin!
Visuaalisesti hirviöille on kehitetty sopivan omaperäinen ulkokuori, ne eivät ole liian hirviömäisiä ollakseen ihmisiä, mutta pystyvät myös olemaan ilmeikkäitä omista erikoispiirteistään huolimatta.
Lyhyet vitsisarjat ovat aina kansissa vähän vaihtelevan tasoisia, eikä Ugly monsterskaan ihan joka pilallaan osu. Mutta mukana on silti kelvosti ääneen naurattavia juttuja ja hommasta jää hyvä mieli. Kirja varmasti toimii hyvin lahjana LGBQT+-piireissä ja muuallakin, sillä samaistuttavaa löytyy hahmojen kohtuuttoman hauskasta käytöksestä.
Ahvenaario 