Attila & Bob Morane: Non Stop!

attila5

Halusin saada kaikki tähän asti ilmestyneet klassikkosarjakuvia julkaisseet Non Stop -opukset arvioitua, joten tässä takaperoisessa järjestyksessä otamme käsittelyyn nyt kaksi ensiksi ilmestynyttä opusta. Muita osia kirjasarjassahan ovat Benjamin, Tim ja Tom sekä Gil Jourdan.

attila1.jpg

Kirjasarjan avasi Attila, joka varmasti oli ainakin sopivan obskuuri hahmo että vain Ruutu– ja Zoom-lehtiä oikeasti selanneet harmaaparrat hänet muistivat. Deribin, Rosyn ja Kornblumin luoma sveitsiläinen agenttikoira osaa puhua ja juonia, sekä tietysti myös käyttää omaa koiruuttaan hyväksi juttuja ratkoessaan.

attila4

Roistot voivat hyväksyä hetkelliset omituisuudet pikaisella menneiden muistelulla. Ei kai koirasta nyt mitään vaaraa voisi olla?

Attilan ensimmäinen albumi on ihan huippuhyvää belgialaissarjakuvaa, joka naurattaa ylösalaisin käännettyine asetelmineen, jännittävine käänteineen sekä erityisesti Attilan ja agentiksi sattumanvaraisesti päätyneen iäkkään rankkurin Bourillonin suhteen kautta. Jaaritteleva ukko ei tahdo pysyä perässä kun Attilan järki juoksee pikavauhtia ja tämä syöksyy spontaanisti seikkailuihin.

attila6.jpg

Sikarit maistuvat Attilalle.

Ikävä kyllä tekijöilläkin oli vaikeuksia saada hahmostaan kunnolla jatkuvan sarjan päähenkilöä. Attilan seikkailuiden laatu heikkenee eksponentiaalisesti albumien edetessä. Vaikka keskeinen vitsi on hyvä, ei sitäkään voida varioida loputtomiin, joten sarjan keskuspiste siirtyy. Toisessa osassa keskeisempi hahmo on synkässä linnassa vankina pidettävä pikkupoika Odée, sitten kuvioon tuodaan toinenkin puhuva koira Z-14 (ilmeisesti kilpailevasta tiedustelujärjestöstä) ja lopulta neljännessä albumissa sitten häröillään vähän miten sattuu ilman mielenkiinnon häivääkään.

 

attila7.jpg

Toisessa osassa nähtävä herra Harmaavuokko on sentään astetta kiinnostavampi pahis.

Sarjan avausalbumin uudelleenjulkaisu olisi siis riittänyt, mutta kompletionisteille tietty koko sarjan kattava julkaisukin on mainio teko sarjakuvakulttuurin kannalta. Mukana on mittavat avausartikkelit sarjakuvan synnystä. Nämä lienee käännetty alkuperäisistä ranskankielisistä laitoksista.

attila9.jpg

Slapstickilläkin on rajansa.

Kaikki tarinoiden syntyolosuhteisiin liittyvä on toki kiinnostavaa, mutta nämä menevät ehkä turhankin yksityiskohtaisiksi. Tarviiko lukijan esimerkiksi tietää tekijöiden asuinolosuhteista tai muista triviaaleista asioista ymmärtääkseen kontekstia? Tasapainottelu liian pitkien ja liian lyhyiden introjen välillä vähän vaivaa Non Stop -sarjaa. Pari sivua olisi optimaalinen, sillä ainakin pitkäaikaisissa sarjoissa olisi hyvä tietää, mihin väliin julkaistut albumit sijoittuvat.

attila3.jpg

Papukaijahan se siinä vain länkyttää.

Myönnän auliisti, että itse olen mieltynyt enemmän karrikoituihin pottunokkiin seikkailemassa kuin ”realistiseen jälkeen”. Epäreilusti minusta ollaan pidetty rajana, että yksinkertaisemmat hahmot ovat ”lastensarjakuvia” kun taas realistisemmin piirretyt (eli tylsemmän näköiset hahmot ovat ”varttuneemmille lukijoille” (toki kukaanhan ei myöntänyt ainakaan ennen vanhaan että aikuisetkin lukevat sarjakuvia). Tästä huolimatta on hienoa, että Non Stop -sarjassa on myös tuota toista lähestymistapaa edustavia teoksia.

bobmorane2

Tätä laitaa on sitten Bob Morane, jossa nähdään jykeväleukaisen ripkirbyn seikkailuja 1960-luvun hulluilta vuosilta. Henri Vernesin ja William Vancen seikkailujen sankarit ja asetelmat ovat peruja pulp-kirjallisuudesta. Tämän vuoksi Morane pannaankin aika roskakirjallisuudesta tuttuihin kuvioihin. Näihin lukeutuu myös sarjoissa nähtävä arkkivihollinen, öh, Keltainen varjo

bobmorane5

Tuo likainen hippi!

Kun puhuin tuossa lasten- ja aikuistensarjakuvan näkökulmaerosta, niin eipä Bob Morane varsinaisesti kirjoituksellisesti eroa kovinkaan paljon esimerkiksi Tintistä. Molemmilla on viskiin menevä kaveri (Bill Ballantine Haddockina tässä), jonka kanssa naljailla, ja Moranen seikkailut menevät usein aika scifistisiin ulottuvuuksiin, joissa on nukkeihmisiä ja hallusinaatioita.

bobmorane3

Kaiken huippuna on viimeisenä nähtävä stoori, Keltaisen varjon vanki, jossa nähdään Bob Morane yllättäen myös aika-avaruusongelmia ylläpitävien aikamatkaajien  partion jäsenenä. Tässä mennään jo aika valeriaanisille ulottuvuuksille, kun aiemmin yksityisetsivänä pärjännyt Morane lähtee yhtäkkiä ajassa taaksepäin pysäyttämään Keltaisen varjon suunnitelmia pimeältä keskiajalta ritareineen ja lohikäärmeineen. Muissa tarinoissa on tietynlainen normimaailman jalat maassa -mentaliteetti, mutta tässä mennään kunnolla sisään omituisuuteen.

bobmorane8.jpg

Paketin jaksot heilahtelevat tasoltaan, mutta päättävän sekoilun lisäksi myös teoksen avaava ja kannen lainannut Silmät sumussa karmivine yöllä vaeltavine jättisilmäisine mustakaapuineen on aika herkullisen jännittävää luettavaa. Nostalgiseen kerrontatyyliin kuuluvat tietysti myös vaaralliset naiset. Sarjakuvia on alun perin julkaistu lehdessä nimeltä Femmes d’aujourd’hui – Nykypäivän naiset. Myöhemmin tarinat siirtyivät sitten René Goscinnyn Piloteen.

bobmorane6

U-ÖÖH!

Non Stop -sarja ei pelkää tutkia divareiden laarinpohjia ja kierrättää vanhanaikaisia seikkailusarjoja siksi, etteivät ne ihan yksi yhteen sovi nykypäivän näkökulman kanssa yksiin. Toivon edelleen sarjalle pelkkää pitkää ikää!

bobmorane1

 

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): belgium, fantasia, france, Huumori, Komedia, Sarjakuvat, scifi, seikkailu, surrealismi, Toiminta Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s