Sain syntymäpäivälahjaksi Aku Ankka Klassikko -lehden tilauksen, ja siihen kylkiäisenä Made in Finland -kirjan. Tuohon opukseen on koottu suomalaisilta kirjoittajilta koottuja akkaritarinoita Suomi100-juhlavuoden näkyvyystempauksesta.
Aku Ankka -tarina sisältää itsessään paljon vapauksia, voihan tarina sijoittua mihin maailmankolkkaan vain, täysin muokattavissa olevaan Ankkalinnan maantieteeseen, ja myös scifistä ja fantasiasta voi vapaasti lainata aihioita mielensä mukaan.
Jari ja Kalle Tervon juttu on eräs kaukaa haetuimmista. Luulisi että alieneita voisi myös kuvottaa se että heille tarjotaan tapettujen nisäkkäiden ruhojen ylijäämäsuolista jauhettua moskaa syötäväksi.
Mutta vapauksien lisäksi tulee satsissa sitäkin enemmän myös rajoituksia, niin Disney-yhtiön brändityöryhmän kivikovista sopimusasiakirjoista kuin ihan lukijoiden aika tarkkaan asettuneista odotuksista.
Annetuista rakennuspalikoista ei välttämättä aina laadukaskaan kynäniekka kovinkaan tuoretta saati oivaltavaa juttua, minkä kirja todistaa varsin selkeästi. Parhaiten menestyvät oikeastaan ne tekijät, joilla on kokemusta sarjakuvista jo muutenkin.
Pasi Heikuran tarina on oikein mallikas perustason aarteenetsintä. Harmi vain että Don Rosa kerkesi jo käyttää tuon Kroisoksen ensilantti-aihelman.
Kaikkien sarjojen avustavana dramaturgina ja luonnostelijana on toiminut myös Suomen menestynein ja tunnetuin ankkataiteilija Kari Korhonen.
Korhonen itsessään on kehittänyt jo oman, tunnistettavan tyylinsä ja on kiistatta nyky-Akkarin kiinnostavimpia tekijöitä, vaikka laskevan levikin mukaan hänet valjastetaan turhan usein lehden markkinointihömpötysten vetäjäksi. Korhosen paras taito lieneekin ottaa vastaan äärettömän kaupallisia yhteistyösarjakuvia tai markkinointitekstejä ja saada niistäkin aikaan lopulta aika vetäviä. On aika kiistatonta että hän on taitava sekä kirjoittajana että piirtäjänä. Korhosen töitä on esillä tuoreessa opuksessa Aarteenetsijäin aatelia, jota voimme samalla tavoin myös vilkaista tässä blogitekstissä. Ainakin siitä näkyy se ero, miten asiaan vihkiytynyt ankkataiteilija kehittää tilanteita verrattuna kirjoittajiin, joilla pääasiallinen motivaatio vaikuttaa olevan silkka nostalgia.
Pahkasian Markku Paretskoin ja Koiviston suvun tarinassa nostalgia ruokkii peräti väritys- ja puhekuplatyylejäkin vanhanaikaisemmiksi.
Ja itse asiassa sama pätee myös Made in Finlandin vieraileviin piirtäjiin. Huomattavaa on, miten taidokkaasta jäljestäänkin tunnetut piirtäjät, kuten Ville Tietäväinen ovat hieman hukassa yksinkertaisen oloisen Disney-tyylin äärellä. Kuvakulmat ja ruudut saattavat olla dramaattisia, mutta hahmot tuntuvat silti niissä hieman kankeilta ja astuvan ulos mallinmukaisuudesta huonolla tavalla. Selvästikään ankkojen anatomiset suhteet ovat hieman hankalie, etenkään nokkien suhde ei usein tunnu olevan kohdallaan. Kaiken kukkuraksi tätä epävarmuutta piilotellaan kopioimalla ilmeitä ja eleitä suoraan Barksilta. Tähänhän tosin Don Rosakin syyllistyi nuorempana.
Koko kirjan suosikkini onkin Mauri Kunnaksen tarina, jossa nähdään lisäksi barksilaiseen eläintietoon varsin hyvin istuva uusi elikko, huippuharvinainen meripöllö. Korhosen lisäksi Kunnaksellahan on suomalaisista pisin kokemus Aku-tarinoiden tekemisestä, ja onkin myös ilo nähdä hieman siistittyä sarjakuvajälkeä häneltä, jossa ei tarvitse olla aina sitä Nyrok Cityn rujoutta tai kuvakirjatuotannon richardscarrymäisiä pikkuvitsejä. Juttu ei ole lainkaan liian pitkä, ja kestoonsa nähden siihen saadaan ihan toimiva kaari ja sopiva määrä huumoria sijoitettua. Ei tarvinnut koko ankkaversumia alkaa uudelleentulkita tätä varten!
Paitsi sarjan Ramopunk-viitteistä, tykkään myös sen kaksimielisyyksistä.
Myös Leena Lehtolaisen symppis tribuutti Ramones-yhtyeelle on tietysti oman musiikkimakuni myötä minulle kovasti mieleen, vaikka siinä tuntuu että soppa ratkeaa hieman turhan helposti, eikä farssimaisesti rakentuva Akun huono päivä ylly ihan tarpeeksi isoon katastrofiin. Verrattuna Korhosen tapaan rakentaa samanlainen kasvava tilanne ja siihen vielä nokkela loppukäänne, on selvää että näin kaavamainenkin tarina vaatii harjoitusta ja taitoa.
Kunnaksen yökohtauksissa on paikoin jopa marcorotamaisen väkevää tunnelmaa.
Yleisesti ottaen Made in Finland-kirja on kuvitettu ihan mallikkaasti nyky-Akkarin perustyöläisten osuvalla kuvituksella. Vaikka kritisoinkin aikaisemmin suomalaispiirtäjiä, niin heidän jälkensä sentään on omaperäisempää ja muistettavampaa. Enää ei tunnu olevan Akkarissa Daniel Brancan tai Vicarin (RIP) kaltaisia taitureita. Ei ihan riitä että osaa kuvata toimintaa ja ankat venymässä ja paukkumassa liikkeessä jos muuten tuntuu että kaikki särmät on Disneyn laaduntarkkailuosaston poishiomat. Tästä pääsemmekin tarkemmin tarkkailemaan Korhosen vahvuuksia.
Mitä enemmän Aku töppäilee, sitä murtuneemman muotoisia ruudut ovat. Korhonen osaa luettavuuden taidon; johdattelevat tapahtumat on asetettu sivun reunoille, mutta sitten punchlinen laajemman ruudun keskukseen. Ylimmässä ruudussa toiminta soljuu lukusuunnan mukaan.
Aikanaan kun hän aloitti 90-luvun lopulla, pidin hänen jälkeään silminnähden kankeana ja tylsänä. Sittemmin Korhonen on kehittynyt huomattavasti ja erityisesti hänen tapansa taittaa sivuja ja siirtyä ruuduista toiseen on ihan esimerkillistä. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja sopivan yksityiskohtaisia. Korhosen jäljen tunnistaa, vaikka siinä on selkeästi myös jäänteitä edellisten sukupolvien mestareista, enkä nyt tarkoita pelkkää Barksia.
Nämä möröt olisivat olleet ihan omiaan Brancankin kynästä.
Korhonen on tuottelias tekijä, ja vaikka hänen tarinansa aina ovat lukemisen arvoisia, saattaa ongalmana olla juuri se kun kokeillaan poikkeamista kaavasta. Tarinoista löytyy tällöin usein hieman puoliraaka maku, myös tällaisessa oppaassa jonka tarkoituksena olisi koota hänen parhaimmistoaan. Toisinaan tuntuu että sivumäärä loppuu kesken, kuten lapsuudesta asti odottamassani yhteenotossa, jossa Roope liittoutuu sekä Kulta-Into Piin että Kroisos Pennosen kanssa Kansainvälistä Karhukoplaa vastaan. Näin mehukkaasta aihiosta ei yllättäen saada revittyä irti kuin ne kaikkein selkeimmät juonenkäänteet melkein paljailtaan.
Kiinnostaisi myös tietää, mitä koplaa nuo snautseripojat edustavat. Kuuluuko Mustan Pekan rikoskumppani Lusku heihin? Entä Sakaalikopla Montanasta?
Toisaalta sitten esimerkiksi hirviötarinaa vetvataan yhdellä vitsillä turhankin pitkään. Parhaimmillaan Korhonen tuntuu olevan kun saa vaihtaa tutun näkökulman hieman toiseen. Kirjan nimi on tarinasta, jossa seurataan sitä, miten Miljardöörikerholaiset suhtautuvat yhtäältä Roopen kitupiikkimäiseen käytökseen ja toisaalta usein todella tuottoisiin aarrejahteihin.
Tuoreiden näkökulmien ansiosta Korhonen on saanut jalan oven väliin tuottamaan myös omia lisäyksiään Ankkalinnan hahmokaartiin. Pääasiassa nämä ovat peruja hänen Pikku-Aku -tarinoistaan. Mutta lisäsipä hän myös esimerkiksi Jaana Kapula -hahmon paikkaamaan varsin miespuolista hahmokaartia.
Intertekstuaalisuus on pop, ja Korhosen puvustosta voi bongata ainakin sarjakuvien supersankarin asun aiemmasta Pikku-Aku -tarinasta. Olettaisin että muillakin kostyymeillä on vastaavaa pääsiäismunataustaa.
Disneyn sarjakuvatuotanto on kiistämättä aika liukuhihnamaista, mutta tietynlainen mestari osaa rämpiä pinnalle tiukoistakin raameista ja luoda omaa jo puhkikartoitettuun ympäristöön. Carl Barkseja oli ja on vain yksi, mutta on varsin miellyttävää että hänen huomionarvoisimpien perillistensä joukosta löytyy myös suomalaisnimi.
Ahvenaario 