Sarjakuvalla ja elokuvalla on tietyllä tapaa yhtenevä historia, ja molempien kohdalla tietyt käännekohdat myös rinnastuvat toisiinsa. Yhdysvalloissa elokuvan mustin hetki lienivät 40-luvun lopun ja 50-luvun alun kommunistivainot, jotka veivät monia merkittävimpiä kykyjä erityisesti käsikirjoittajista mustalle listalle. Samaan aikaan myös sarjakuvakustantajia painostettiin luopumaan graafisemmasta materiaalista, mikä tarkoitti myös loppua aikuisille suunnatuille rikostarinoille. Molemmilla vei aikansa nousta kuopasta ylös.
Ed Brubakerin käsikirjoittamat sarjakuvat tuntuvat aina heijastavan tätä lähtökohtaa jollakin tasolla. Hänen tunnetuin työnsä, Marvelin Winter Soldier -saaga, konkreettisesti palauttaa kylmän sodan kauhut Kapteeni Amerikan niskoille. Mutta parhaimmillaan Brubaker on aina ollut rikossarjakuvien tekijänä, ja tällöin hänen uskollinen työparinsa on Sean Phillips.
Ei liene yllätys että juuri Hollywoodin kulissien taakse kurkistava The Fade-Out on juuri itselleni läheisin miesten yhteistöistä. Unelmien kaupungista on tehty kymmeniä leffoja, jotka paljastavat mädännäisyyden, ahneuden ja riettauden sen ytimessä, mutta harvoin lanataan miljöö yhtä totaalisesti, kuin kolmesta näytöksestä rakentuvassa The Fade-Outissa. Brubakerilla onkin myös omakohtainen kanta aiheeseen, sillä sarjan aihe perustuu löyhästi hänen enonsa John Paxtonin, kokemuksiin.
Myös joitain aikakauden oikeita tähtiä piipahtaa cameo-rooleissa.
Hollywood-studion luottokäsikirjoittaja Charlie Parish peittelee tosiasiassa sitä, että työt hoitaa hänen ystävänsä Gil, joka on joutunut mustalle listalle. Hermoheikko Charlie kärsii sotamuistoistaan, ja kaksinaamaisuutensa syyllisyydestä. Kuitenkin alkoholi maistuu ja mielellään tämä osallistuu prameimpiin bileisiin ja pokailee kauniita tähtösiä. Eräänä aamuna hän herää vuoteesta murhattu supertähti vierellään. Vaikka muisti on mennyt, hän teietää että joku muu murhasi naisen ja koettaa lavastaa hänet syylliseksi. Nopea äly ja Hollywood-koneiston tutkiminen alhaalta ylös ovat tarpeen jos hän aikoo selvitä hengissä.
Osa hahmoista puolestaan on selviä allegoriota todellisista kohtaloista Hollywoodin historiasta.
Phillipsillä on kyky saada aikaan uskomattoman tunnelmallista jälkeä. Sarjakuva on sulava ja tyylikäs, ja hahmot ovat uskottavan näköisiä vaikkeivät ihan täysin fotorealistisia. Eleet, ilmeet ja kehonkieli ovat hyvin tarkalla silmällä mallinnettuja. Ja tummat taustat ja märästä katukivestä heijastavat valot luovat synkeää tunnelmaa aikaan. Voi melkein haistaa röökinsavun ja viskin sekä kuulla surumielisen jazz-trumpetin kun sarjakuvaa lueskelee.
Mad Men: The Early Years.
Mutta vaikka sarja on paljon velkaa vanhan ajan noir-elokuville, on se silti selkästi oma juttunsa. Brubakerin hienous on osata noukkia tunnistettavimmat elementit, mutta osata käyttää niitä yllättävästi, uudesta näkökulmasta tai petollisen yksinkertaisesti. Tarkkaan tutkittu tapahtuma-aika ja -paikka antaa mukavasti jyväsiä ja ahaa-elämyksiä Hollywoodin historiaa ja elokuvia tuntevalle, mutta tämä vinkkailu ei koskaan vie otetta päämysteeristä tai keskushenkilöiden dilemmoista.
Kuvankaunis neito valkeissa antaa hirviömäiselle studiopampulle mitä tämä ansaitsee. Sarjaa voi kritisoida toki turhan perinteisistä sukupuolirooleista, vaikka se on tietenkin kuvaamansa ajan kuva, ja siinä naiset ovat oikeita toimijoita eivätkä silkkoja somisteita.
Sarjakuvan maailma on aivan lohduton. Kaikki Parishin kohtaamat henkilöt ovat jollain lailla kaksinaamaisia. Tietynlaisen kulissin ylläpitäminen tai jonkun muun auttaminen tässä tietysti kuuluu Hollywoodin luonteeseen. Tämän vuoksi myös päähenkilö itse joutuu tutkiskelemaan itseään ja menneisyyttään sarjan edetessä.
Löydöt eivät aina ole kovin miellyttäviä.
Toisinaan Brubakerin ja Phillipsin sarjat ovat tavanneet hieman paisua ja siksi muuttua toisteisiksi, mutta The Fade-Out on yllättävänkin sliipattu. Se rullaa jatkuvasti eteenpäin ja homma on paketissa 12 numerossa, tai kolmessa voluumissa. Ja sanomaa piisaa ilman että kaikkea tarvitsee läpsiä lukijan naamaan.
Brubaker on aiemmin itse pitäytynyt pääasiassa sarjakuvien kirjoittajana, mutta nyt häneltä on tulossa sarja, jonka toisena luojana toimii elokuvaohjaaja Nicolas Winding Refn, joka muistetaan esimerkiksi noir-henkisistä elokuvista Drive tai Pusher-trilogia. Voidaan varmaan sanoa, että olen lievästi kuumeissani tätä odotellessa.
Sean Phillips antoi omaan opukseeni pienen luonnoksen vieraillessaan pari vuotta sitten Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla.
Ahvenaario 