Tintin perilliset: Tim & Tom ja Gil Jourdan, Non Stop!

Kaikki belgialaiset sarjakuvat vaikuttavat olevan enemmän tai vähemmän velkaa Tintille. Case in point ovat kaksi Otavan Non Stop -sarjassa julkaistua klassikkosarjaa, Tim ja Tom sekä Gil Jourdan. Ensisijaisesti tietenkin Hergén ligne claire -koulukunta on vaikuttanut niiden ilmaisutyyliin, ja ovathan nämä tietenkin jatkosarjoina alunperin julkaistuja seikkailuita täynnä jännitystä ja huumoria kuten esikuvansakin.

Tom päättää alkaa yksityisetsiväksi. Vaikka ammatti on sama kuin Gil Jourdanilla, ottaa Jourdan työnkuvansa huomattavasti ammatillisemmin.

Näistä Dineurin ja Willin Tim ja Tom ovat hieman nuoremmille lukijoille suunnattua pölhöilyä, jossa ihonvärisiltä smurffeilta näyttävät sankarit seikkailevat hyvin belgialaisen pikkukaupungin tyyppisissä maisemissa, ja esimerkiksi kahelit keksinnöt ajavat heitä seikkailuja kohti. Sarja juontaa juurensa niinkin kauas kuin vuoteen 1938, ja se aloitti Spirou -lehden ensinumerossa, samassa jossa teki ensiesiintymisensä myös Piko. Luonnollisesti näin pitkään historiaan liittyy myös isoja sävyvaihteluita. Sarja alkoi vitsisarjana, joka sitten pikkuhiljaa kiipi kohti isompia seikkailuita.

Gil Jourdanissa esiintyy poliisitarkastaja Korpun nonchalanttia oopiumin käyttöä.

Maurice Tillieux’n Gil Jourdan puolestaan on hieman varttuneempaa yksityisetsivä-sarjakuvaa, jossa kansainvälinen rikollisuus aiheuttaa sankareille päänvaivaa. Aseet laulavat ja autot kolaroivat erityisen näyttävästi. Jourdanin apurit Sukkula ja Korppu ovat tässä kuin Tintin oppikirjasta, sillä heistä huokuu Haddock- ja Dupondt -vaikutelmaa. Itse Jourdan on vähän kuin vähän vanhemmaksi kasvanut Tintti tai Piko, ja tällä on taipumusta erityisen värikkäsiiin huudahduksiin.

”Taas se kurja partasuu!”

Tim ja Tom -kirjaan on valikoitu ensinnäkin sarjan historiasta muistuttava seikkailu Villa Virkistyksen arvoitus vuodelta 1950, joka oli viimeinen sarjan alkuperäisen luojan Dineurin käsikirjoittamista jutuista ja myös ensimmäinen albumina julkaistu seikkailu. Kerronnaltaan ja sisällöltään se on varsin vanhanaikainen tarina, muistuttaen esimerkiksi Franquinin ensimmäisiä yritelmiä Pikon ja Fantasion parissa. Siksi onkin hämmentävää, että se on julkaistu niinkin myöhään. Kun ajattelee, että sarja alkoi jo samaan aikaan kuin Hergé vei Tintin Mustalle saarelle, ja tässä pisteessä oltiin jo lähes edetty Kuuhun asti, niin kyllä voi sanoa, että jälkijunassa laahattiin.

Tri-tri-loikka.

Muut seikkailut ovat Willin ja Rosyn yhteistyötä. Vuosilta 1967 ja -68 peräisin olevat Vihreä ihmeaine ja Kumia kantapäässä muodostavat kahden albumin jatkumon. Aikaisemmilla edesottamuksillaan ovat Tim ja Tom päässeet arvovaltaisten hallituksen edustajien kiikariin, ja heitä pyydetään tutkimaan uuden keksinnön ominaisuuksia. Tietysti tuota Flubberia himoitsevat vakoojat ovat myös heidän kantapäillään.

Taikinaa naamaan, komisario Kalju.

Jutun lopussa Tom saa itsekin pistoksen ainetta suoniinsa, minkä vuoksi pystyy toimimaan sitten huipennuksessa ja jälkimmäisessä seikkailussa kumikallemaisena supervoimaisena oikeuden puolustajana. Tämä ilmaisee, että vaikka me eurooppalaiset pidämme omaa sarjakuvaperinnettä usein amerikkalaisia supersankarihömpötyksiä ylevämpänä, saattavat ne oikeasti kattaa hyvinkin samanlaisia tarinakuvioita.

Gil Jourdaniin puolestaan ollaan valikoitu suoraan alkuperäisen albumisarjan osat 10-13 vuosilta 1967-1972. Osa kyseisistä albumeista on sisältänyt lyhyitä tarinoita, mutta on tietysti myös kiehtovaa tekijän kannalta ettei kaikkia tarinoita tarvitse miettiä standardoidun albumimitan kannalta vaan pituuden voi valita vapaasti. Seikkailut vievät esimerkiksi Pelon palkka -elokuvan tapaiseen vaaralliseen kuormuriajoon pitkin monsuunisateista Kiinaa ja varsinaiseen sotatilanteeseen fiktiivisten Coronadorin ja Macasaran välisessä konfliktissa. Pääasiassa juttuja ratkotaan tietenkin Belgiassa, joskin hieman urbaanimmalla seudulla kuin Tim ja Tom.

Hergé olisi ylpeä autojen tarkasta mallinnuksesta, ja Franquin puolestaan vauhdikkaista takaa-ajoista, jotka ovat usein tarinoiden huikeinta suolaa.

Kuten vihjasin, silloin kun Tim ja Tom on toisinaan hieman kankeaa kerrontaa (joka tosin alkaa hieman venyä ja paukkua edetessään), on Gil Jourdanissa toimintapuoli varsin huikeaa. Jälki vetää Hergélle vertoja, mutta jää hieman Franquinista voimiensa tunnossa. Mutta puolestaan Jourdanin huumoripuoli on hieman vaivaannuttavampaa. Sukkula on toki sarjan sisälläkin ärsyttävä hahmo, mutta tämän sutkaukset ovat lähinnä hävettäviä. Lieneekö kyseessä sitten hankalasti kääntyviä sanaleikkejä? Myös sarjoissa tavataan toistaa hieman liian usein saman gagin variaatioita, kuten lampeen tippuva Korppu tai Sukkulan sähellys automaattivuoteiden nappuloiden kanssa.

Kaikki nuo ”Buah hah hah” -ruudut olisin itse leikkaamassa sarjakuvasta ensimmäisenä. Vaikka tosin pidän yleisesti parittomien kaverusten, Sukkulan ja Korpun välisestä torailusta.

Tim ja Tom on rauhallisemmissa kuvakulmissaan ja etenemisissään kelpo slapstickin esittäjä. Tosin kiihkeämpi tahti antaa Jourdanin seikkailuille mahdollisuuden tykitellä menemään enemmän, ja siten kyllä senkin vitseistä aina silloin tällöin jokin osuu. Myöhempien Jourdanin edesottamusten piirtäjä Gos tykkää myös saada pahisten kätyrit nöyryytettyä ja hankaliin tilanteisiin.

Aikamoinen amfibio-ajoneuvo!

Tilleux puolestaan uskaltaa ottaa toisinaan kokeellisempiakin näkökulmia ja viedä tyypillistä Belgian koulukunnan sarjakuvakerrontaa omiin suuntiinsa. Esimerkkinä kolmisivuinen tarina ”Salaperäinen talo”, jonka oletin alun perusteella olevan pitempikin juttu. Lopulta tarina pannaan hyvin äkkinäisesti pakettiin. Ei voi silti väittää, etteikö sen pikaisessa päätöksessä olisi tiettyä poptaidemaista vimmaa ja yllättävyyttä.

Etenkin käden näkökulmasta koettu ampuminen on aivan huikea kunhan hoksaa, mitä ruudussa tapahtuu.

Non Stop -sarja on todella mainio tapa tutustuttaa vanhojen aikojen sankareita uusille sukupolville. Kaikki nuo sarjat eivät ole olleet ihan niin omaperäisiä kuin saattaisi toivoa, mutta silti toivon että näitä kirjoja tulee vielä monta lisää. Hieman harmittava kehitys sarjakuvan aikuisharrastajalle on että esimerkiksi Benjamin -opuksessa on kerrottu ummet ja lammet sarjakuvien kehityksestä ja niiden syntymisajankohdasta pitkässä introessee-osuudessa. Tämä lienee ranskalaisten integraalien perua. Essee on Tim ja Tom -kirjassa kutistunut muutamaan sivuun ja taas Gil Jourdanissa pelkkään sivulliseen. Kun kerran Non Stop -sarjalla on kulttuurihistoriallista arvoa, niin toivoisin myös että edes tuo muutaman sivun pohjustava essee kustakin sarjasta saataisiin vastaisuudessakin. Onhan maailma nimittäin jo ehtinyt muuttua aika lailla noiden julkaisusta.