Finaalin tuntua on ilmassa kun valkokankaille pärähtää Avengers: Endgame, elokuva, joka tuo tietynlaisen päätöksen koko 22-osaiselle blockbustersarjalle. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että antaa MCU-elokuvasarjan puikot uudelle sukupolvelle ja vie vanhat kasvot vielä viimeiseen huimaan seikkailuun.
Vaikka elokuva ottaa pitkälti omanlaisena suunnan, joka ei vaikuta pohjautuvan erityisesti mihinkään tiettyyn sarjakuvaan, ollaan Marvelilla toki kokeiltu erilaisia lopetuksia sarjakuvien puolella jo pitkään. Esikuvana näille oli DC:n puolella vaihtoehtopäätökset Teräsmiehen (Whatever Happened to the Man of Tomorrow?) ja Lepakkomiehen (The Dark Knight Returns) käsittelyssä. 2000-luvun alkupuolella Marvel antoi eräille nimekkäimmille tekijöilleen vapaat kädet tehdä myös omat päätösosat eri hahmojen seikkailuille.
Nahistelulle ja kinastelullekin annetaan jonkin verran aikaa, vaikka universumi olisi kuinka vaarassa.
Monissa näissä on tiettyä nostalgiaa, kuten Alan Davisin käsittelemissä Ihmenelosissa tai Chris Claremontin X-Menissä, jotka tuntuvat jatkavan tarinaa siitä, mihin ne ”hyvinä vanhoina päivinä” jäivät. Sikäli ne poikkeavat edukseen aikakautensa muusta sarjakuvatarjonnasta. Ne ilmestyivätkin aikana, jolloin Marvel oli konkurssin partaalla ja oli ihan aito uhka että pillit pistetään pian pussiin.
Hämiksen ja DD:n häiritsevä näky New Yorkin aamussa on sarjan ikimuistoisimpia kohtauksia.
Kosmisen puolen luottomies, Jim Starlin, sai myös vapaat kädet kertoa Thanoksen viimeisistä edesottamuksista. Vuoden 1991 Infinity Gauntletin jälkeen Starlin oli toki vienyt koko Marvelin universumin jo moneen kertaan äärettömyyksiin ja sen yli seurataen Thanoksen pyrkimyksiä päästä omnipotentiksi ja haastaa olemassa olevat Universumin perustekijät. Uusintapainoksissa myös nimellä Thanos: The End tunnettu sarja on niihin nähden jopa pienempi ja intiimimpi. Vaikka toki siinäkin näyttäytyy käytännössä koko Marvelin hahmokavalkaadi.
Kun superpahis on pääosassa, perustarinahan kuuluu, että jostain löytyy vielä heitä paljon pahempi körmy, jonka vuoski tilanne käy niin surkeaksi että hyvikset ja pahikset joutuvat liittoutumaan. Niin on nytkin. Pääpahis on muinaisen Egyptin faarao Akhenaten, jonka celestiaalit veivät ammoisina aikoina mukanaan Universumin keskukseen ja antoivat hänet kosmisessa mittakaavassa rajattomat voimat. Syy tähän valintaan ja celestiaalien suunnitelmaan nyt vain huvikseen tehdä joku ihan über-mahtava kolli uhmaamaan Universumin perusasetuksia ei pahemmin paneuduta.
Tuhansia vuosia myöhemmin maahan palaava Akhenaten pistää tietysti heti paikat helisemään. Maailman johtajia uhkaillaan, ja vastaiskua suunnittelevat Kostajat surmataan silmänräpäyksessä. Vain Thanoksen ja Tri Doomin kaltaiset isomman mittakaavan juonittelijat selviävät tästä Valtaistuinpelistä paria askelta pitemmälle. Ja toki Hulk, mutta lähinnä tyhmyyden voimalla.
Mistä puheenollen, tässä George W. Bush. ZING!
Infinity Gauntletin lukenut tietysti odottaa sitä herkkua kun Thanos pääsee kunnon kosmisten voimien makuun ja oikein herkuttelemaan voimillaan. Siinä mielessä välipomona heti näyttäytyvä Akhenatenin kukistaminen vie ihan tuhottoman monta numeroa alun perin kuuden osan minisarjasta. Ja sitten lopulta Thanos ei oikein tee mitään kovinkaan mullistavaa, mennään läpi tiivistetysti tuttuja kaavoja kuten kellon taaksepäin rukkaaminen, riitely Eternityn kanssa, ja lopulta sitten hurjat splash panelit, joissa jokainen tunnistettava Marvel-sankari käy rynnäkköön kohti Thanosta, tullakseen vain saman tien kukistetuksi.
Tästähän sitä niitä lippuja maksetaan.
Koska sarja ei myöskään saa mitään erityisen oleellista tutkailua aikaan Thanosin nihilistisillä ajatuksilla tai rikkoutuneella psyykellä, tuntuu finaali etenkin melko laiskalta läpsyttelyltä. Oikeastaan sarjakuvan isoin ongelma onkin se, että päähenkilöksi ollaan valittu Thanos, jolle kuviot ovat jo vanhastaan niin erityisen tuttuja. Sarjasta löytyisi toinen henkilö, jonka edesottamuksia olisi kiinnostavampi seurata ihan loppupisteeseen saakka.
Huvittavasti Doom tuntuu olevan ainoa, jota kiinnostaa Richardsin kohtalo.
Kuten näissä crossovereissa useinkin, on MVP taas kerran Tri Doom, jonka pohjaton itserakkaus ja omakehu jaksavat aina vain huvittaa. Starlin on vieläpä eräs parhaista Doomin dialogin kirjoittajista. Koska Doomilla on oleellinen osa Akhenaten kukistamisessa, olisi minusta ollut ihan kiehtovaa jos olisi kerrankin ollut niin päin että Thanos olisi uhkaavuudessa jäänyt kakkoseksi Marvelin oikeasti parhaalle pahikselle, joka olisi joutunut kohtaamaan jumaluuden taakan. Vaikka tosin onhan Doom jumalana tarinakin jo nähty aiemminkin.
Kunnon nihilistinä Thanos on toki Fight Clubinsa lukenut.
Kun aiemmin viitasin sarjan mukavaan nostalgiseen sävyyn, on sanottava, että iso osa siitä on myös kuvittaja Al Milgromin ansiota. Hän on eräs niitä peruskastin työmieskuvittajia, jotka kuitenkin saivat loihdittua aina näyttävää jälkeä, ja vieläpä sellaisella ajattomalla tavalla, ettei tarinan ajoittaminen ole ilmeistä juuri muuten kuin joko 15 vuotta sitten maailmaa johtaneiden naamoja tunnistamalla tai X-Menien pukuja katsomalla. Heillä kun on päällään ne Frank Quitelyn sen ensimmäisen nykyaallon supersankarileffan leffan jälkeen suunnittelemat nahkapuvut.
Muistakaahan, että Thanos on massamurhaaja ja pahoinpitelevä isä, eikä ansaitse sääliänne. Hyvää Endgameä!
Ahvenaario 