Sarjakuva-Finlandia 2019

On koittanut taas se aika. Sarjakuva-Finlandia jaetaan taas vajaan viikon päästä Tampere Kuplii-festivaaleilla, ja kuten on tässä blogissa ollut tapana, arvioimme ehdokkaana olevat teokset. Kirjastosta varausjonoon jäi tänä vuonna lukemista odottamaan vain Timo Mäkelän Neiti Brander, joten jos vanhat merkit paikkansa pitävät, se varmaan tulee voittamaan koko palkinnon.

Oikeasti melko selvä ennakkosuosikki on Mari Ahokoivun Oksi, jossa on selvää klassikkoainesta jo nyt, ja joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksikin aikaa sen jälkeen. Palkinnon jakaa tänä vuonna Meeri Koutaniemi, jolla tietysti voi oma maku vaikuttaa yllättävästikin valintaan. Muista ehdokkaista blogissa on katsastettu jo Ville Rannan Kuningas menettää päänsä, Miha Rinteen D’Moleyk ja ihan tarpeeksi kattavasti myös JP Ahosen uusin Villimpi Pohjola.

Tänä vuonna palkinnossa vaikuttaa olevan tiettyä painotusta ympäristöaiheisiin ja purkamaan suomalaista luontosuhdetta. Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto kertoo lyhyitä tarinoita suhtautumisesta eri puulajeihin ja myyttisiin ominaisuuksiin, joita niille on vuosisatojen saatossa annettu. Väistämättä tätä vertaa Oksiin, ja ei ole yllättävää että karhujen mystiset ulottuvuudet ovat kuitenkin kiehtovampia. Yllättävän hienoja ulottuvuuksia puiden salaisuuksista kuitenkin saadaan irti.

Jokainen sarjakuva on kuvitettu omanlaisellaan tavalla, mikä myös lisää tarinan vetoavuutta. Myös näkökulman vaihto onnistuu harvinaisen taitavasti, sarjat saattavat kattaa yhden iltapäivän tai vuosisatoja, ja aiheena saattaa olla vaikka kalevalainen myytti, historiallinen anekdootti, satumainen moraalitarina tai normaalin mummolakäynnin kuvaus. Mukana on aina arvostus metsään ja kritisointi sitä kohtaan, miten erkaantuneita olemmekaan luonnosta ja sen arvoista. Mukana on myös runsaasti tekstiplansseja, joissa sarjakuvan taustoja avataan.

Tiitu Takalon jälkeä.

Toinen tämän vuoden antologioista on Sisaret 1918 -kokoelma, joka kokoaa Suomen johtavien naisoletettujen sarjakuvataiteilijoiden näkemyksiä naisten kokemuksista Suomen sisällissodassa, pääasiassa punaisten puolella. Paikoin koskettava ja paikoin näyttävä sarjakuva on myös vaihteleva tasoltaan. On hyvä, että mukana on myös karikatyyrimäisemmällä jäljellä piirtäviä, mutta aina painava sisältö ja piirrosjälki eivät kohtaa.

Annukka Leppäsen piirrosjälkeä.

Mari Ahokoivun osuus.

Tarinat ovat varsin lyhyitä, ja välissä on historiallisia faktoja selittäviä tekstiplansseja. Näkökulma on vissisti naisten pään sisällä, eikä väkivallalla tai taistelukohtauksilla mässäillä. Vähemmän yllättäen parhaat tarinat ovat sellaisten sarjakuvantekijöiden työtä, joille tällainen kerronta on oikea leipälaji, kuten Tiitu Takalo, Emmi Nieminen ja Hannele Richert. Kirja on perushyvä, mutta ei jää mieleen yhtä vankasti kuin monet muut tämän vuoden ehdokkaat.

Kunnon naisenergiaa löytyy myös Emmi Valveen albumista Girl Gang Bang Bang, joka kokoaa tyttöjengin seikkailuita vuosien varrella. Valveen lähtökohta on ollut tehdä sarjakuvaa, jossa naisetkin voivat olla epätäydellisiä, karkeita ja rappiolla olevia. Bang Bang -sisaruskunta koostuu sirkuksen liepeillä norkoilevista naisista, jotka kamppailevat yhteiskunnan odotuksia ja tuomitsevan oloista ja sliipattua ja kulmat pois hiovaa ”hyvää elämää” edustavaa Electraa vastaan.

Electra on niin ärsyttävä, että auttaa pääsemään masennuksestakin yli.

Sarja on parhaimmillaan kun se on rennosti röyhkeä ja ronski. Naisten sikailun seuraaminen on virkistävän hauskaa, eikä sarja turhaan moralisoi tai vaadi jotain tyhjää sääliä. Hahmot kyllä kasvavat albumin mitassa ja heihin kiintyy kyllä aidosti. Paikoin Valve tutkiskelee raskaampia aiheita, kuten masennusta. Aivan yhtä hurjaksi ei kuitenkaan äidytä kuin Armo -albumissa. Bang Bangin lähtökohtana on että naiset tukevat toisiaan ja auttavat tarpeen mukaan. Kulmikkaan impressionistinen, mutta värikäs kuvituskin palvelee mukavaa lukuprojektia. Tämän vuoden opuksista tämä on todennäköisesti se, jonka haluaisin omaankin hyllyyn.

Piirostyylillisesti täysin toisessa laidassa on Heikki Rönkön ASDF Boot, joka edustaa Hergén ligne claire -tyyliä. Mykkäsarjakuvassa seurataan sukellusveneessä asuvaa perhettä. Heti sarjan avauksessa nähdään että eletään selkä seinää vasten; perheen vanhemmat tulittavat konekiväärillä kuoliaaksi joukon nälkiintyneen oloisia ihmisraunioita kaapatakseen laivaan varusteita. Yhteiskunnan romahtamista tähän tilanteeseen ei avata tämän enempää.

Kepeän värikkäästä tyylistä revitään ristiriitaa sisältöön nähden, joka on täynnä alkoholismia, vakavaa sairautta ja perheväkivaltaa. Sivulla pysyvä perspektiivi tuo sukellusveneen poikkileikkauksen ja yksityiskohtaisuuden hienosti, lähes Windsor McCay -tyylisellä ruutujaolla. Kuitenkin sarjakuvan rankistelu on aika hymähdyttävää tasoa. Mitä tässä haluttiin kertoa, paitsi että alkoholi on pahasta ja että ihmiset ovat raadollisia ja itsekkäitä? Lopussa on kyllä pilke toivoa mutta kuitenkin tämä on sisällöltään melko uuvuttava.

Pitkän linjan sarjakuvantekijä Timo Mäkelä on tosiaan tänä vuonna kisassa mukana peräti kahdella teoksella. Lapsen kengissä edustaa tekijän tuotannossa sitä vanhan miehen muisteluosuutta, missä jokin satunnainenkin hetki tai ärsyke tuo mieleen muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Erona esimerkiksi Minun elämäni -sarjaan, tämä sarjakuva on selkeämmin omakohtainen ja vie tekijän lapsuusvuosiin, jossa toden ja fantasian rajamaa ei ollut vielä täysin konkretisoitunut.

Tarpeeksi pienelle lapselle nuket puhuvat ja yllyttävät vaarallisiinkin puuhiin. Pihapuutarha on vielä rajaton ja ylittämättömän oloinen viidakko. Siellä vieraileva kettu voi symboloida monta eri asiaa. Mäkelä jättää ovalasti tulkinnanvaraa tarinansa sisältöön, pelaten enemmän mielikuvilla ja vahvalla tilanteen tunnulla. Tästä olin hyvin haltioissani, sillä tuskin nyt tekijä oikeasti muistaa taaperoiältään asioita näin väkevästi. Ja jos muistaa, niin siinä on se syy että hän on se taiteilija ja itse vain B-luokan bloggaaja. Tämäkin on varsin hieno sarjakuva.

Lopussa lapsuudesta edetään askel eteenpäin kun pitää suhtautua uuteen pikkuveljeen.

Yleisesti voisin todeta tässä, että viime vuotiseen nähden tänä vuonna ehdokkaat ovat aika sovinnaisia ja selkeästi ”taidesarjakuvan kaanoniin” istuvia. Räväkämpiä poikkeuksiakin on, mutta ei tunnu samalla tavalla että koko kotimainen sarjakuvakirjo on katettu samalla tavalla kuin esimerkiksi viime vuonna. Bonuksena tosin jälleen on jätetty myyntimenestyneimmät fingerporit ja kamalatluonnot pois, mutta vähän jotain punkimpaa olisi voinut olla mukana viime vuoden Jaiksfukinin tapaisia takavasemmalta tulevia ja omaehtoisempia projekteja.

Tuskinpa Jyrki Nissinen oikeasti vähät välittää palkinnoista tai sen semmoisesta, mutta itse olisin nostanut ehdokaslistalle myös hänen uusimman teoksensa Konkurssi taivaassa. Vapaalla assosiaatiolla etenevä tarina etenee ulkoavaruudesta maapallolle kunnon höyryjyräralleihin pitkin metsiä ja mantuja.Jostain löytyy myös se ”erilainen rakkaustarina”, jota luvataan kannessa ja lopussa nähdään ihan myös se Konkurssikin, tosin varsin afterthought-tyylisenä.

Sarjakuva kommentoi myös Nissisen Seksihullut-yhtyeen kiertueoloja ja asumista esimerkiksi erilaisissa saksalaisissa vallatuissa taloissa. Niin pitkälle mennään, että sarjakuvan värivalokuvaliitekin sisältää näitä kiertuevalokuvia. Muutenkin yhtäläisyyksiä Nissisen muuhun tuotantoon löytyy. Mukana on esimerkiksi parikin tyyppiä, joiden erikoinen päämuoto muistuttaa Borgtron-mutantin pääkoppaa, mukaan lukien sarjakuvan pääosassa oleva räppäävä avaruuskilpikonna Kissis.

Yksityiskohdissa on paljon itseäni naurattavaa tavaraa.

Kuitenkin sarjan ilona on juuri se, että se on totaalisen arvaamaton ja äkkiväärästi uusia uria ottava bailusarjakuva. Jos Nissisen tyylistä tykkää, tykkää tästäkin. Ja itsehän tykkään.

Yleisesti voi kyllä todeta että sarjakuvakulttuuri elää edelleen varsin rikasta aikaa, ja on hyvä että palkinto nostaa mainioita sarjakuvia edelleen esille. Minäkin teen täten näin oman osuuteni.