Piko & Fantasio -joulukalenteri: Luukku 6

Tiedän että on jo seitsemäs päivä, mutta eilen itsenäisyyspäivänä en yksinkertaisesti ehtinyt tehdä blogausta, ja päätin ottaa vasta sunnuntaina kiinni väliin jääneen päivän. Toivottavasti tästä ei koidu isommin mielipahaa kenellekään.

Kun olemme saaneet jo viisi tekstiä putkeen André Franquinin Piko & Fantasio -tarinoista, voisi olla hyvä aika tehdä katsaus aiheeseen muiden tekijöiden käsittelyssä. Yllätysmomentin säilyttämiseksi en aio pitää yllä enää mitään kronologista järjestystä, vaan kirjoitella siitä Piko-albumista mikä luontevalta kulloinkin tuntuu.

Taitaa olla aika yleisesti hyväksytty fakta, että Franquinin jälkeen sarjalla on ollut jossain määrin kompurointia laadun kanssa. Viitisentoista vuotta sitten päätettiin Spirou-lehdessä antaa osalle tekijöitä vapaammat kädet, eikä määräyksiä leikkiä edelleen 60 vuotta vanhassa Franquinin ankkalinnassa. Tasan 10 vuotta sitten, Pikon 70-vuotispäivänä 2008, ilmestyi Émile Bravon tulkinta tutusta aiheesta, joka vie takaisin 30-luvun loppuun, aikaan, jolloin Rob-Vel loi Pikon Moustic-hotelliin sijoittuvaan vitsisarjaa varten.

Fantasio on albumin alkupuolella hyvin epäilyttävä tyyppi.

Nuoren sankarin päiväkirja esittelee siis pitkästä aikaa oikeasti pikkolona toimivan Pikon. Se tavallaan toimii origin storynä, jossa jekkuilevasta ja kompuroivasta Pikosta kasvaa nuori aikuinen, ja saa makua reaalimaailman vaaralisuudesta ja kompleksisuudesta. Fantasiokin tavataan ensimmäistä kertaa, tämän ollessa toheloiva paparazzi, joka hakee salaa selvitetyillä jymyuutisilla paikkaansa journalismin maailmassa. Molemmat joutuvat törmäämään sotaa edeltävän ajan realiteetteihin, kun Moustic-hotelliin saapuu saksalaisia arvovieraita, jotka tulevat päättämään Euroopan kohtalon.

Kohtalokas puhelu.

Yleensä kaikenikäisille suunnatut Piko-albumit ovat erityisen seksittömiä. Yleensä aikuisille suunnatummat albumit ovat pyrkineet hieman korjaamaan tätä. Bravon tulkinnassa Pikoa vie erityisen paljon eteenpäin ensi-ihastuminen työtoveriinsa Kassandraan, jonka kanssa käydään treffeillä puistossa ja kaikkea. Mutta Kassandralla saattaa olla isommat kuviot mielessään.

Pikon asema belgialaisuuden ikonina kyseenalaistetaan. Huomattavaa on hänen treffeillä kokeilemansa, tutun oloinen vaateparsi.

Bravo saa tulkinnassaan palloteltua ilmassa huomattavan paljon isoja ja pienempiä juonikuvioita, jotka pääasiassa saadaan nivottua yhteen aika tyylikkäästi. Aivan lopussa on hieman hätäisyyden tuntua kun koko homma pitää saada vietyä nopeasti pakettiin. On myös huomattavaa, miten Pikoa verrataan albumin mittaan useaan otteeseen Tinttiin, samankaltaiseen hahmoon, jonka valitsemaa puolta sodan tuiskeessa on epäilty moneen otteeseen. Tämä problematiikka tulee myös albumissa esille varsin hyvin.

Am I demon? I need to know!

Bravon ongelma kenties onkin, että häntä vaikuttaa kiinnostavan ehkä ennemminkin tutkiskella Tinttiä kuin Pikoa. Hän lainaa paljon Hergéltä, jopa Yksisarvisen salaisuuden avaavaa kirpputorikohtausta myöten. Tietysti Moulinsart-yhtiö ei nyt enää salli uusia Tintti-seikkailuita, joten sodanaikaisten aiheiden tutkiminen on jätettävä tällää tavalla viistoon muissa seikkailuissa. Ihan selkeään lopputulemaan ei päästä siitä, mikä Pikon ja Tintin varsinaisesti erottaa, muu kuin puolensa valinta, mutta ehkä se juuri on se pointti.

Pikon harvemmin nähdyt kotiolot.

Toisaalta myös Piko ja Fantasio -albumisarjan hyvin tunteville sarjassa on paljon silmäniskuja ja selvitetäänpä siinä esimerkiksi minkä ihmeen vuoksi lemmikkiorava Spipillä on ihmismäinen tietoisuus. Bravon tarina on oikeasti jännittävästi koottu ja humoristinen kudelma, jossa hahmoista alkaa välittää (ehkä aika ärsyttävää Fantasiota lukuun ottamatta). Pelkistetty piirros- ja väritystyö tukee tätä. Puutteistaan huolimatta kyseessä on ehdottomasti tämän vuosituhannen paras Piko-albumi.