Kaavailinkin tässä syksyn mittaan kirjoittavani Hämähäkkimiehestä, koska hahmo saattaa nyt olla kaikkien aikojen suosituimmillaan suursuositun PlayStation -pelin ja ensi kuussa tulevan, erittäin mielenkiintoisen näköisen Into the Spider-Verse -animaatioelokuvan myötä. Mutta tietysti syksyn kuohahduttavin tapahtuma hahmoon liittyen olikin hänen toisen(kin) luojansa, Stan Leen (1922-2018), erään sarjakuvaa eniten muuttaneen tekijän, menehtyminen. On aika puhua siis noista noin 60:stä Amazing Spider-Man -lehden numerosta, jotka mielestäni edustavat Stan Leetä omimmillaan.
Omapäinen Steve Ditko siis lähti mitään sanomatta Amazing Spider-Manin piirtäjä-kuvakäsikirjoittajan tehtävästä 39:n numeron jälkeen vuonna 1966 tyytymättömyyttään Marvelin oloihin. Hahmosta oli tullut hänen kykyjensä myötä jo suursuosittu. Pikaiseksi korvaajaksi kiinnitettiin romanssisarjakuvia ja sittemmin tuolloin selkeästi C-ketjuun kuulunutta Daredeviliä piirtänyt John ”Ring-a-ding” Romita (Senior) (1930-).
Romitan kuvitusta angstisissa tunnelmissa.
Kävikin ilmi, että hänen kanssaan työskentely on selkeästi sujunut Stan Leelle jouhevammin kuin etenkin Ditkon kanssa, ehkä jossain määrin myös Jack Kirbyn. Yhteistyö jatkui pitkään, esimerkiksi sittemmin myös Hämiksen sanomalehtisarjakuvan parissa. Romita ei selkeästi ole yhtä omaperäinen ja uutta luova kuin kaksi häntä edeltänyttä suuruutta. Mutta piirtäjänä hän on sulavampi ja jouhevampi, kyeten pitämään hahmot samannäköisinä ruudusta toiseen. Toisin kuin noita kahta maailmoja luonutta neroa, Romitaa kohdeltiin lopulta paremmin ja hän sai pestin koko Marvelin art directorin pallilta. Ainakin tyylillisesti Romitan jälki on siis vaikuttanut hyvin vahvasti siihen, mitä ajattelemme Marvel-sarjakuvan piirrosjäljen olevan ja täten hän on myös oleellinen luoja tuossa universumissa.
Romitan konnagalleria.
Ja vaikutti Romita oleellisesti myös sarjakuvien sisältöön, toimihan Marvel method niin, että kuvittaja teki koko kuvakäsikirjoituksen pienestä synopsiksesta ja Lee sitten lähinnä kirjoitti puhekuplat. Olennainen ero Ditkon sarjoihin on, että Peter Parkeria ympäröivät ihmiset alkoivat saada enemmän tilaa. Romanssisarjakuvien mestari Romita piirsi mielellään nättejä tyttöjä, joten etenkin Gwen Stacy ja ensiesiintymisensä tehnyt Mary Jane Watson kehittyivät paljon oleellisempaan osaan kuin Ditkon yksiulotteiset rakkausintressit Betty Brandt ja Liz Allen.
Hip, daddy-o.
Lee sitten myös kirjoitti hahmoille lennokasta sananpartta, jolloin entisestä paikkaansa hakeneesta outolintua käsitelleestä sarjakuvasta tuli coolimpi, 60-lukulaiseen nuoriso- ja pop-kulttuurin osaksi luontevammin istuva sarja. Lisäksi Leen ja Romitan aikana myös sen yhteiskuntatietoisuus kasvoi (Ditko kuuluisasti inhosi esimerkiksi opiskelijamielenosoituksia). 
Mukaan tuli keskeinen musta hahmo, Daily Buglen päätoimittaja Robby Robertson, ja Parkerin kämppäkaveri Harry Osborn kehitti itselleen huumeongelman. Jälkimmäisessä tapauksessa Lee löi nyrkin pöytään ja julkaisi sarjan ilman Comics Code -sensuurileimaa. Koska sarja möi edelleen hyvin, oli se olennainen ensimmäinen askel amerikkalaisen sarjakuvan (no, suhteellisen) aikuistumisen tiellä.
Lee on minusta saanut hieman liikaa kunniaa sarjakuviensa pahisten moniulotteisuudesta, joista oikeammin vastasivat ennemminkin häntä seuranneet tekijät. Käytännössä Leellä itsellään oli lähinnä kaksi kaavaa, Hulkin tapainen Jekyll ja Hyde -muunnelma, tai sitten Dr. Doomin tapainen läpensä paha rikollisnero ja suunsoittaja. Mutta kyllä näiden välilläkin oli sitten harmaita alueita, joista Vihreä menninkäinen oli hyvä esimerkki. Onnettomuuden seurauksena kova liikemies Norman Osborn ei itse muista että hänen persoonansa ääripää, häijy Vihreä menninkäinen kaavailee kostoa Hämähäkkimiehelle ja jotain epämääräistä rikollisherruutta.
Romitan jäntevä toimintakuvitus katsoo tilanteita usein muurahaisperspektiivistä. On myös huomioitava, kuinka paljon tilaa hän jättää ruutusommitteluihinsa. Hahmot tuntuvat pomppaavan sivulta.
Romitan ensimmäisiin tarinoihin kuuluva ”How Green was my Goblin” onkin eräs kaikkien aikojen parhaita Hämis-seikkailuita. Dramaattinen kehitys Hämiksen ja Menninkäisen suhteessa tuo molempien siviiliminät myös maalitauluksi, mikä pakotti koventamaan panoksia jatkossa. Toinen oleellinen tarina on numeron 50 ”Spider-Man: No More”, jonka puitteissa Hämis joutuu jälleen uudelleenarvioimaan, onko supersankaroinnista hänelle mitään hyötyä. Romitan kuvitus on tässä hänen uransa parasta. Molemmat tarinat olivat oleellisia esikuvia Sam Raimin kahdelle ensimmäiselle Spider-Man -elokuvalle.
Jälkimmäisessä esiintyy myös ensi kertaa New Yorkin alamaailman rautainen johtaja Kingpin, jolle Romita loihti omaperäisen ulkomuodon. Lihavalta vaikuttava ukko onkin tosiasiassa varsinainen lihaskimppu. (On tosin enemmän järkeä että hänestä on vastusta Daredevilille kuin hämähäkin suhteelliset voimat omaavalle Hämikselle). Muita Leen ja Romitan muistettavia hahmoja olivat Rhino sarvikuonomies sekä Tärisyttäjä, joista molemmista kehittyi pitkällä aikavälillä sympaattisia antagonisteja, jotka mielellään tarjoavat erityiskykyjään eniten tarjoavalle.
Romita myös kykenee asetelmillaan näyttämään luontevasti hahmojen liikkeiden eroja. Kingpin on vahva, mutta kömpelöhkö, kun taas Hämis joustava ja jäntevä.
Lee ja Romita toivat Peter Parkerin yliopistoon ja aikuisuuden kynnykselle. Nörtähtävästä teinistä kasvoi salskea nuori mies, mutta jonka ongelmat ja paineet sen kuin kasvoivat. Enää hän ei kantanut kaunaa päänsä sisällä, mutta ulkoisti harmiensa käsittelyn trikoosankaritoimintaansa. Luonnehdinta oli osuva, joten oikeastaan tähän kuvaukseen Marvelin sarjakuvat pääasiassa jäivät sitten pyörimään, sallimatta Parkerin päästä pitemmälle aikuisuuteen. Näistä kasvukivuista on saatu hyviä sarjakuvia aikaan vuosien saatossa, mutta tietysti on sääli etteivät ne enää katsoneet samalla lailla eteenpäin.
No, löysihän leskeksi jäänyt May-täti sentään sittemmin uuden rakkauden, mistä saadaan tässä jo ensimakua.
Ahvenaario 
Paluuviite: Roskasarjat: Kostajat-pokkari | Ahvenaario