Smith: Bone

bone_luu1

Mikki, Aku ja Hessu. Väiski, Repe ja Putte. Esko, Karvinen ja Osku. Moe, Curly ja Larry. Piirroshahmot liittoutuvat usein kolmen kopliin, joissa on samankaltainen dynamiikka. Yksi lankojen käsissään pitämistä koettava, yksi omaa etuaan tavoitteleva, ja yksi taukki.

bone1

Fone Bone, Phoney Bone ja Smiley Bone. Leppo, Tahvo ja Auvo Luupää.

Mutta ne seikkailut, joissa moiset kolmikot yleensä esiintyvät, harvemmin ovat Sormusten Herran kaltaisia eeppisiä fantasiatarinoita. Jeff Smith on jäänyt sarjakuvan historiaan satusetänä, joka osasi kertoa tarinan joka kutkuttaa niin lapsien kuin aikuistenkin mielikuvitusta. Se toimii kahden yllättävän maun yhdistelmänä joka maistuu ainakin yhdeksänosaisessa Luupäät -trilogiatrilogiassa enemmän kuin mainiosti.

Todetaan tässä välissä, että vaikka olen lukenut sarjasta vain ensimmäisen osan englanniksi, olen siinä määrin puristi että pidän enemmän alkuperäisistä nimistä ja käsitteistä kuin (sinänsä varsin lennokkaista) käännöksistä. Käytän siis asioista tästedes englanninkielisiä nimiä. Puhutaan nyt Bonesta eikä Luupäistä.

bone2

Heinäsirkoilla paljastuu olevan oleellinen merkitys sarjan edetessä.

Alussa Bone-serkukset ajetaan kotoaan (animaatioelokuvista) maanpakoon. Sattuman kaupalla he päätyvät laaksoon, joka vaikuttaa ensi alkuun olevan puhuvien eläinten tyyssija. Siellä on myös lihaa syöviä isoja rottaolentoja, ja turvallisempana hupsun näköinen lohikäärme, joka tarvittaessa auttaa pulasta. Lopulta löytyy ihmisiäkin, nuori tyttö Thorn mummoineen, joiden luokse Bonet asettuvat ennen kuin keksivät miten pääsevät takaisin kotiin. Asiaa mutkistaa jo se, että kiltti Fone Bone ihastuu korviaan myöten Thorniin, ja ahne Phoney Bone haluaa huijaamalla tienata sievoisen omaisuuden kotiinpaluunsa myötäjäisiksi.

bone8

Baarivelastakin koituu yhä enemmän ongelmia, samoin kuin Phoneyn epäkunnioittavasta asenteesta.

Mutta pinnan alla kuhisee yhä enemmän. Rottaolennot paljastuvat todellisuudessa pahantahtoisen voiman lähettämiksi, ja olevan etsimässä ilmeisesti Phoneytä. Myös isoäiti Rosen taustalta paljastuu kaikenlaista suurta, ja ilmeisesti Thorn on myös tullut perineeksi valta-aseman ja erikoisia voimia. Sotku paisuu paisumistaan ja kohta ollaan maailmanlopun äärellä, sotatilanteessa ja synkissä tunnelmissa, joissa Bonet ystävineen joutuvat turvaamaan yhä enemmän toinen toisiinsa säilyäkseen hengissä.

bone7

Tarinan roistot vielä alkuvaiheissa.

Smith on klassisen sarjakuvan ystävä, mikä näkyy tyylissä, jossa on selkeitä aineksia Walt Kellyltä (etenkin eläinhahmot), Charles Schultzilta (Bonet näyttävät lähes nenättömältä ja korvattomalta Ressulta) ja Elzie Segarilta (umpisilmäiset ihmishahmot ja ruutujen staattinen, mutta yksityiskohdiltaan kertova asettelu). Tarinassa puolestaan on paljon Carl Barksia, jonka tapa ottaa erikoiset hahmot ja heittää heidät isompaan, todellisempaan ja raadollisempaan maailmaan seikkailuissaan, on selvä esikuva asetelmalle. Ja se, kuinka parin piirteen määrittämät hahmot kuitenkin saavat paljon sävyjä ja syvyyttä matkan mittaan. Smith onkin sanonut halunneensa aina lapsena lukea 1000-sivuisen, eeppisen Roope-setä -seikkailun. Tätä lähemmäksi tuota pääsi vain koko tuotannollaan Don Rosa.

bone5

Pidän, kuinka paljon Smithin hahmot voivat kertoa ihan ilmeillään ja eleillään. Hän saa sen näyttämään niin yksinkertaiselta.

Smith aloitti sarjansa omakustannelehtinä, mutta kuten 90-luvun alussa oli vielä mahdollista, suuri yleisö löysi sen pariin. Vuosikymmenen loppupuolella Image Comics sai ensimmäisiä oleellisia sulkia hattuunsa ottaessaan sarjan laajempaan levitykseen. Olennaisena asiana kuitenkin tarina painettiin mustavalkoisena alusta loppuun.

bone3

Tällainen mustalla leikittelevä kohtaus häviää selkeästi jos siihen tungetaan värit ja valaistusefektit.

Tuoreemmat painokset kuitenkin on julkaistu väreissä. Sinänsä väripainatus ei ole ihan huonoimmalla mahdollisella tavalla tehty. Mutta sekin heijastelee trendejä, joissa nykyiset sarjakuvavärit ylikäyttävät harmaita ja ruskeita sävyjä. Maanläheisyys on tietysti iso osa Bone-serkusten kulttuurishokkia keskiaikaan jumahtaneella maaseudulla, mitä ruskeat värit korostavat. Mutta toisaalta, mitä iloa väreistä on jos ei niillä voi kertoa mitään sen oleellisempaa. Loppua kohti tarinan saadessa omanlaisiaan sävyjä, nähdään onneksi myös kirjavampaa väritystä.

bone_luu2

Tyypillisesti väritetty kohtaus väripainoksesta.

Bone ei ole mikään täydellinen mestariteos. Etenkin puolivaiheessa se toistaa paljon samanlaisia asetelmia kerta toisensa jälkeen niin, että loppua kohti sille tulee kova kiire saada tarina vietyä tarpeeksi eeppiseen päätökseensä. Puhuvat eläimet myöskin palaavat turhan moneen otteeseen kun ne olisi kaiken järjen mukaan ollut viisainta jättää pariin ensimmäiseen albumiin (erityisen paljon minua ärsyttää kaikkitietävä Ted-niminen kirppu). Kovinkaan isoa merkitystä isoihin kuvioihin ei noilla otuksilla ole.

Lisäksi Smithiä voidaan syyttää helpostikin nojautumisesta perusarkkityyppeihin ja kliseisiin. Vaikka on hienoa seurata, kuinka Thorn kasvaa maatilan tyttösestä määrätietoiseksi, mutta apeaksikin soturinaiseksi, on etenkin nykypäivän valossa hieman laiskaa että hän on paitsi kuninkaallista verta, myös henkivoimien ”valittu”. Paljon on lastattu etuoikeuksia yhteen hahmoon, jotta voidaan vetää mutkia suoriksi. Ja vaikka yliluonnolliset voimat ovat hänellekin taakka, jää hän keskushenkilönä silti valjuksi ja mitäänsanomattomaksi.

bone_luu3

Isoäidissä on samoja taustoja, mutta hän on paljon mielenkiintoisempi hahmona.

Yhtä kaikki Smithin ansio on, että tarina kasvattaa panoksiaan tasaiseen tahtiin ja kuolemanvaara tuntuu ihan kosketeltavalta, vaikka hyvin harvalle keskushenkilölle varsinaisesti mitään käykään (ja muutamaa karumman kohtalon sivuhenkilöä ei ehditä käsitellä kunnolla). Myös huumori toimii loppuun saakka varsin mainiosti, ja repii sitä erityisesti hahmojen luonteenpiirteistä ja niiden yhteentörmäyksistä, mikä on parempi kuin helpot juoksevat vitsit, vaikka niitäkin on.

 

Varmasti moni asia Bonessa tehtäisiin eri tavalla nykypäivänä. Mutta kuitenkin siinä näkyy pitkäaikainen kehittelytyö (Smith oli keksinyt monet keskushahmot jo lapsena) ja huolellisuus kokonaisuutta kohtaan. Sitä lukiessa yhä tuntuu siltä kuin iltasadun äärellä kun kuuli Mestaritontun seikkailuja tai Hobitin käänteitä.

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): American, fantasia, Hall of Fame, Huumori, Kasvutarina, Komedia, Sarjakuvat, seikkailu Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Smith: Bone

  1. Paluuviite: Smith: Shazam – The Monster Society of Evil | Ahvenaario

  2. Paluuviite: Simpsons Comics Extravaganza | Ahvenaario

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s