Kotimaisia: Syksyn sadut – Oksi ja Kuningas menettää päänsä

Asema-kustannus on profiloitunut Suomen laadukkaimpien sarjakuvantekijöiden julkaisijana. Kustantamon on perustanut Ville Ranta, joka tosin itse teki uusimman kirjansa WSOY:lle. Aseman omassa syksyn julkaisuluettelossa oli myös oma satunsa aikuisille: Mari Ahokoivun Oksi.

Näistä Rannan uutuus on tutumpaa kauraa. Hän on aiemminkin tehnyt sarjakuvia, joissa otetaan satukirjan ritariromantiikka ja luodaan sen avulla jotain satiirin ja oman elämän kuvauksen välimaastosta. Kuningas menettää päänsä toki tekee sen vain pitemmän kaavan mukaisesti.

Naisten kanssa kanssakäyminen ja lopulta syyllisyys kohtelusta aiheuttaa kuninkaalle erityisen paljon neurooseja.

Ranta on edelleen raa’an rehellinen ihmiselon banaaliudesta ja vaikuttaa siltä, että jakaa paljon piirteitä pääosan surkimus-kuninkaan kanssa. Mies haluaisi vain fiksata linnansa vuotavaa kattoa, mutta lohikäärme-exä tuo teiniprinsessat vierailulle, hovinarri tahtoo löytää torniin piilotetun kuningataräidin ja, kuten nimestäkin voi jo päätellä, on joku myös hänen pääkoppansa perässä.

Odotusten rikkomisesta revitään jonkin verran hupia.

Nämä tapahtumat tosiaan heijastelevat epävarmaa ja neuroottista miestä nykyajassa, jossa on vaikea löytää hyödyllistä paikkaansa maailmassa ja tehdä perheen päälle oletusarvoisesti kuuluvia päätöksiä. Ranta pilkkaa myös esimerkiksi Instagramista riippuvaisia nykyteinejä, huonoa vanhustenhoitoa ja tuttuun tapaansa myös inhimillistä seksuaalisuutta ja parisuhteita.

Toki vessahuumoriakin löytyy.

Juonipuoli on yhtä luonnosmaisen kepeä kuin Rannan piirrosjälkikin. Kuitenkin ehkä nyt kepeys tuntuu myös kääntyvän myös teosta vastaan. Mitään isompaa ”ahaa”-elämystä ei kerkeä syntyä ja huumori lähinnä myhäilyttää silloin tällöin kuin täysin naurattaa. Kirja on hauskaa luettavaa, mutta kaukana tekijänsä parhaimmistosta.

Karhunpentujen telmintää.

Huomattavampi onkin Mari Ahokoivun suurteos Oksi, joka nousee tekijänsä päätöiden joukkoon. Tässäkin on kyseessä satu, jonka perustasot ja ajatukset paistavat läpi vaikka lapselle, mutta joka sisältää monikerroksista symboliikkaa ja piilomerkityksiä, joista jää puntaroitavaa sitten aikuisillekin.

Tarinaa kuvataan niin, että sen sanotaan kertovan ”äideistä ja tyttäristä”. Tässäkin hyödynnetään paikoin myös arkisen oloista dialogia ja tilanteita.

Tarina kertoo kalevalaisista metsänhengistä. On taivaalla asuva Emuu, metsän olentojen suuri jumala Mana, totuuden torvi lentävä Sotka, ja sitten karhuemo, jolle on talviunien jälkeen ilmaantunut jälkikasvua. Näistä kolme on tavallisia karhunpentuja, ja sitten on Parka, joka ei ulkoisesti muistuta karhua mitenkään. Parka kuitenkin haluaa pysyä karhuperheen vauhdissa ja opetella karhulle kuuluvat taidot ihailemansa emon mieliksi.

Tarinan edetessä myös emo alkaa hylkiä Parkaa yhä enemmän, koska aavistaa ettei tämä ole pelkkä karhu.

Aivan pienille lapsille ei tarinaa voi suositella, sillä tragedia tuntuu seuraavan Parkaa ja metsän jumaluuksien valta jaetaan uudelleen tarinan mittaan. Kyseessä on tietynlainen ”orgin story” metsän hengelle, jota muinaissuomalaisittain kutsuttiin Oksiksi. Ahokoivu on selkeästi käynyt läpi paljon mytologiaa tarinaansa varten. Siitä olisi ollut hauska kuulla myös lisää kirjan alaviiteosiossa, joskin vähillä pohjatiedoilla teos ainakin säilyttää mystisyytensä.

Kuolemaa kuvataan runollisesti.

Pyöreä, mutta tummanpuhuva piirrosjälki on samalla tavoin tutun oloista, mutta jännittävää. Metsän pimeys ja vaarallisuus tulee selkeästi ilmi. Vaikutteissa vaikuttaisi olevan hieman ainakin Hayao Miyazakia ja Tove Janssonia, sillä Parka-nimen englanninkielinen Poorling saattaisi hyvin olla jokin Muumi-hahmo. Yhtä kaikki parhaat sadunkertojat eivät vältä vaikeita aiheita, monimutkaisia tunnetiloja ja filosofiaa vain koska tekevät satuja.

Ihmiset ovat outoja ja vähän pelottavia, vaikka pohjimmiltaan mitättömiä metsän voiman edessä.

Teos tosiaan on erittäin luettava, vaikka lauluosuuksissa (kirjaimellisesti) koukeroinen kieli tuo hieman omaa haastettaan. Kuitenkin sarjakuva onnistuu ilmaisemaan nykylukijalle jotain todella iätöntä ja myyttistä modernilla ja kauniilla paketilla. Ja sitä ei voisi kertoa muuten kuin juuri tällaisenä yhdistelmänä kuvallista kerrontaa ja tekstiä. Tämä on teos, joka todistaa miksi sarjakuva on taiteenmuotona niin verraton.

Kuvaus tuntuu olevan itsereflektiivinen kommentti itse kirjasta.