Syksyllä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleen teksasilaisen Becky Chambersin päätyöksi nimetään usein kolmiosainen By Chance or Providence -kauhufantasia. Oikeastaan kyseessä on kolmesta pienlehden tarinasta koottu antologia. Yhteyksiä sarjojen välillä kuitenkin on.
Wolves käsittelee ihmissusimyyttiä, petoa meidän kaikkien sisällä.
Kaikki kolme tarinaa sijoittuvat keskiaikaiseen satutodellisuuteen. Kaksi ensimmäistä, Wolves ja The Mire, ottavat lähtökohdakseen tietyn romanttisista saduista tutun asetelman: rakkautensa todistaakseen nuoret miehet lähetetään tekemään jokin tehtävä tai urotyö. Kuitenkaan tehtävien suorittamisessa ilmenee komplikaatioita, joten hahmot tulevat tavallaan rakkautensa väkevyyden turmelemiksi. Sisäinen dialogi on täynnä katumusta ja luovutuksen tunteita.
The Miressa nuori aseenkantaja saa tehtävän, jonka suorittamiseen hän ei ole millään tasolla valmis.
Kolmas tarina, Demeter, on niistä pisin ja kenties monipuolisin. Sekin käsittelee tietynlaista kirousta ja rakkautta, mutta siinä rakastavaiset saavat edes hetken aikaa yhdessä ennen kuin meren kirous vie heistä toisen.
Cloonan on selvästi tekijä, joka haluaa lukijoiden lukevan ruutujen välistä asioita ja täydentävän luomaansa kuvaa ja tunnelmaa omassa päässään. Kuitenkin näin tunnelmapainotteiset tarinat vaatisivat minusta vielä vähän paremmin ilmaa hengittääkseen. Loppu koittaa aina yllättäen näissä, jättäen vähän sellaisen tyytymättömän tuhauksen jälkeensä, ”tässäkö se oli”?
Lisäksi, kun hahmojen luonteenpiirteet ovat aika viitteelliset, on heidän kohtaloistaan vaikeampi välittää. Tulee selväksi, että ihminen on ihmiselle susi ja että keskiaikaisessa maailmassa armottomuus ja pahuus pääsevät korostumaan, mutta tuntuu että uusia oivalluksia näiden tiimoilta on sitten vähemmän.
Kuitenkin malttimielisemmille teoksessa on paljon ihasteltavaa. Cloonanin taide, joka yhdistelee supersankaritarinoiden liikettä, noirin tummuutta, klassisen taiteen yksityiskohtaisuutta ja valoa sekä mangan kasvonpiirteitä, on erittäin laadukasta. Tussintäyteinen, tumma kuvitus herättää synkkää tunnelmaa ja kuvittaa osuvasti päähenkilöidensä riutumista. Cloonan ei ole myöskään tekijä, joka luottaisi näyttäviin money shoteihin ja rytmittäisi tyhjillä splash paneleillä tarinaansa, vaan pikemminkin rakentaa tasaisen varmaa ja luontevaa kuvaa toisensa perään. Kaikki palvelee ekonomisesti kerrontaa. Ei sinänsä ole ihme, että hänet valittiin ensimmäiseksi naiseksi piirtämään Batmaniä näiden perusteella, mutta ei se täysin itsestään selvää ollut.
Kaikkiaan toivoisin, että voisin nauttia By Chance of Providencesta enemmän. Sen sadun henkeä uudelleen tulkitseva luonne ei ole enää mitenkään tavatonta sarjakuvassa, ja kauhusarjakuvaksi toivoisin lopputwistin olevan vähän kourivampi. Onneksi Cloonan on osoittautunut erittäin monipuoliseksi sekä kuvittajana että kirjoittajana, ja saan esimerkiksi scifi-kauhu Southern Crossista paljon enemmän irti.
Ehkä minun on myös hieman vaikea päästä By Chance or Providencen päähenkilöiden nahkoihin. Hauskana yksityiskohtana Cloonan on omistanut sarjakuvansa ”kaikille, jotka ovat rakastuneet omiin hahmoihinsa”. Ehkä se ongelma juuri onkin, että tekijä pitää heistä enemmän kuin lukija.
Ahvenaario 