Minulle selvisi vasta äskettäin että sarjakuviakin kirjoittanut Joe Hill on itse Stephen Kingin poika. Näin retrospektiivisesti ajateltuna asiahan on ilmiselvä. Tarvitsee vain katsoa Hillin tunnetuinta sarjakuvaa Locke & Key.
Isänsä tavoin myös Hill rakentaa mieluusti kauhutarinansa teinien ja lasten näkökulmasta, ja sekoittaa mukaan seikkailun ja kasvutarinan aineksia. Kuitenkin kuoleman uhka on oikea ja käsin kosketeltavissa ja paljon hahmoja pistetään kylmäksi ennen kuin asiat on selvitetty loppuun.
Verta vuodatetaan paljon ennen kuin asiat on selvitetty.
Locke & Key kertoo Locken perhestä, jonka isä alussa panee muuttamaan lapsuutensa kotikartanoon Keyhouseen Lovecraftin (niinpä) pikkukaupungissa. Pian perhettä kohtaa tragedia, kun sekopäinen teini saapuu uhkamaan perhettä ja tappaa isän verisesti. Tosiasiassa murha ei ollut satunnainen tapaus, vaan mielipuoli sai ohjeensa toismaailmalliselta pahuudelta, joka haluaa päästä käsiksi isän salaisuuksiin.
Isän omassa historiassakin on melkoisia seikkailuita.
Keyhousen kartano on nimittäin täynnä salaisuuksia, maagisia avaimia, joilla voi avata ovia, joiden kautta saa erilaisia yliluonnollisia kykyjä. Olennainen avain on kuitenkin se, joka avaa portaalin pimeään universumiin, jonka takana on tuhoa kaavailevia pahoja voimia. Tämän haluaa mystinen tumma daami omakseen. Tämä kykenee muuttamaan hahmoaan ja possessoimaan heikkoja mieliä.
Hän myös tuntee talon salat paljon paremmin kuin hapuilevat päähenkilöt.
Urheilijapoika Tyler, punkahtava tytär Kinsey sekä pikkuveli Bode alkavat selvittää isänsä ja kotitalonsa historiaa ja nauttivat avainten voimien tuomista mahdollisuuksista. Kuitenkin tumma daami pysyy heitä aina askeleen tai pari edellä, omaksuen läheisiä ihmiisä, murhaten ja juonien jatkuvasti toinen toistaan kammottavimpia suunnitelmia heidän päänsä menoksi. Tämän myötä nuorten näkökulmista voidaan käsitellä esimerkiksi luottamuksen, tunteiden käsittelyn, seurustelun, ystävyyden ja vastuun ottamisen teemoja.
Surutyön tekeminen on eräs merkittävimmistä teemoista.
Hillillä on kekseliäs tapa osata peilata avainten käyttövoimaa hahmojensa sisäisiin tunteisiin ja ongelmiin. Eräs kiehtova kyky on esimerkiksi avata pää sisältöineen, jolloin eri ajatukset ja tunteet ovat pienten hahmojen edustamina nähtävissä. Siten niitä voi myös poistaa tai lisätä. Alkupuolella ympäröivän kuoleman itkemiseen kyllästynyt Kinsey esimerkiksi poistaa omasta päästään surun ja pelon tunteet, ja saamme seurata millaisia seurauksia tällä on.
Myöskin Hill osaa pitää homman yllättävänä ja jännittävänä 37-numeroisen jatkumon parissa. Kukin kuusi numeroa kertoo yhden luvun, jonka lopussa on usein cliffhanger, jonka jälkeen seuraavaa volyymiä metsästää kissojen ja jkoirien kanssa. Hahmoihin pääsee kiintymään ja jopa sivuhahmojen selviämisen puolesta oikeasti jännittää. Mukana on sitten myös epäreilulta tuntuvia menetyksiä, ilon ja surun hetkiä.
Ja mystiikkaa ja jännitystä.
Myönnettäköön että meni hetken sarjan parissa ennen kuin vakuutuin sen hienoudesta. Gabriel Rodriguezin taide on ehkä yksityiskohtaista ja tummanpuhuvaa, mutta jykeväleukaiset ja kosteasilmäiset ihmiskasvot ovat hänen käsissään vähän puusta veistetyn näköisiä. Kuitenkin tyyliin tottuu ja myös sen tarjoamia pieniä vivahteita osaa oppia arvostamaan.
Downin syndrooma -lapsi kykenee toki näkemään asioita, joita muut eivät.
Ilkeämpi mieli voisi toki sanoa, että mukana on myös paljon nuortensarjojen kliseitä ja että dialogi yrittää välillä selvästi liian paljon. Heikkouksineenkin on Locke & Key silti tuoreemman kauhusarjakuvan selkeää parhaimmistoa.
Ahvenaario 