O’Malley: Scott Pilgrim

Sellaiset 8-10 vuotta sitten Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja oli kova juttu ja jotain varsin ennennäkemätöntä. Se on saanut paljon jäljittelijöitä, eikä sen mangavaikutteinen ja nörttikulttuurista ammentava kerronta ole enää niin omalaatuisensa. Osittain tämä johtuu myös siitä koska ns. ”nörttikulttuuri” kerkesi mäjähtää täysin mainstreamiksi. Ja Scott Pilgrimkin sai oman elokuvansa, joka kyllä menestyi kehnohkosti lippuluukuilla.

Kuussa on jotain kummaa.

Ehkä koska kyseessä ei ole mikään referenssiparaati, on sarja kuitenkin vielä yllättävän tuore. Periaatteessa kyse on sama kuin Spaced-sarjassa tai Suomessa vaikkapa Villimmässä pohjolassa, eli nuoret aikuiset käsittelevät omien ihmissuhteidensa ja arkielämänsä kiemuroita fantastisilla viitteillä ja kiemuroilla, jotka ovat tuttuja videopelejä, animaatiosarjoja tai scifi-leffoja seuranneille. Scott Pilgrimin maailmassa tosin tietyt noille tarinoille varatut troopit ovat ihan totta.

Viimeisessä osassa lisäelämälle tulee paljon hyötyä.

Keskushenkilö on sluibaileva parikymppinen joka on alkanut deittailla 17-vuotiasta koululaista ihan vain koska se on helppoa ja vaikuttaa ettei hänen tarvitse ottaa emotionaalista vastuuta. Mutta hänen unissaan alkaa pyöriä lähettityttö Ramona. Johtuuko obsessio jostain salaperäisestä yhteenkietovasta vetovoimasta vai ihan siitä, että Ramonan on helpompi ottaa oikotie satunnaisten henkilöiden alitajunnan kautta?

Joka tapauksessa Ramonan deittailuhistoriaan liittyy seitsemän häijy exää, jotka haluavat ottaa revanssin tämän uudesta mielitietystä. Kaiken takana on mystinen Gideon, taitava mielten manipulaattori, josta Ramona ei itse ole vielä onnistunut kunnolla irtautumaan. Samaan aikaan Scottin bändi Sex Bob-Omb joutuu ottamaan mittaa hetken kuumimmasta indiepopnimestä, Clash at Demonheadistä, jonka laulaja Envy Adams on puolestaan Scottin itsensä kivuiliain exä.

Pahiksilla on toki kullakin erityisvoimia ja jopa kätyreitä.

Mainittakoon tässä, että vaikka nautin elokuvaversion ohjaaja Edgar Wrightin erinomaisesta komiikan tajusta ja taidokkaasta ja omaperäisestä tavasta käyttää visuaalisuutta, jää elokuva minusta täysin pintapuoliseksi. Se oikeastaan adaptoi kunnolla vain kaksi ensimmäistä kaikkiaan kuusiosaisesta sarjasta, ja jättää lopuista mukaan oikeastaan vain exiä vastaan taistelut, vaikka ne käyvät yhä pienempään osaan sarjakuvan edistyessä. Ramonan ja Scottin puolesta ei jännitä samalla tavalla, koska he jäävät erittäin pinnallisiksi hahmoiksi elokuvassa. Sarjakuvassa on huomattavasti enemmän nyansseja.

Tässä siis syy.

Molemmat päähenkilöt nimittäin ovat tavanneet puskea suoraan eteenpäin, ottamatta vastuuta mistään tai kenestäkään. Ei vielä riitä, että exät tulevat fyysisesti kukkoilemaan, hahmojen täytyy myös kohdata omien luonteidensa heikkoudet ja sen, että he kenties ovat värittäneet oman historiansa täysin jotta näyttäisivät itse sen suvereeneina päähenkilöinä ja hyviksinä. Scottin, Ramonan ja Knivesin välinen kolmiodraama ei esimerkiksi ole mikään ainutkertainen tapaus, vaan sama on tapahtunut myös Scottin, häneen syvästi ihastuneen Lisan, ja bändikaverinsa Kim Pinen välillä. Kim vaikuttaa aina aika äreältä Scottia kohtaan, mihin löytyy lopulta myös erittäin selkeä syy.

Näitä chibi-reaktioilmeitä ei voi kuin rakastaa.

 

Kuten Peter Baggen Hate vuosikymmentä aiemmin, on myös Scott Pilgrimillä ansioita tietyn ajan, paikan ja musiikkiskenen kuvastajana. Kanadalainen indiepop on lainannut sarjalle juonikuvioita, tapahtumia ja jopa hahmoja. Edetessään myös sarja juurruttaa itsensä entistä enemmän oikeaan Torontoon. Alkupuolella nähdään nähtävyyksiä, keikkapaikat ovat ihan oikeita luolia kaupungin keskustan tienoilta, ja lopussa jopa fiktiivisillä paikoilla on ihan aito maantieteellinen sijainti.

Tältä Torontossa esikaupunkialueilla talot juuri näyttävät.

O’Malleyn piirrosjälki on erittäin ketterää ja ilmaisuvoimaista. Suomessa sopiva vastine olisi varmaankin Petteri Tikkanen. NESin ja SEGAn parissa kasvanut sukupolvi saa runsain mitoin pieniä silmäniskuja ja viitteitä, jotka eivät kuitenkaan vie huomiota itse asiasta. Uskoisin että sama pätee myös popmusiikkiin, mutta en ole sen alan asiantuntija, joten monet jutut menevät ihan pääni yli.

Tietty maanläheisyys ja fantastisuus lyövät siis kättä varsin luontavasti, mikä ei ole ihan helppo nakki. Tarinan suola kuitenkin on varsin arkiset kavereiden kanssa jutustelut, syömässä käynnit ja parisuhteen arki, minkä suhteen ollaan erittäin tarkkanäköisiä. Nämä ovat myös tietysti se oleellinen asia, joista elokuvaversio luopui jotta kykeni sykkimään eteenpäin.